Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa

Vierailija kirjoitti:

Minua inhottaa aloituksessa sana "uhriutua". Ikään kuin vanhus teeskentelisi. Omasta kodista lopuksi iäkseen lähteminen on kova paikka, se synnyttää vanhuksessa surua, pelkoa ja epätoivoa. Näitä tunteita on minusta väärin nimittää uhriutumiseksi.

Juuri oli tilanne, että sukulaisnainen ei enää pärjännyt kotona, kotihoito päätti, että nyt vuodeosastolla kun hoitokotien paikkoja ei ole vapaana. Vielä liikkuu, kävelee, käy vessassa itse jne. mutta avaimet kadoksissa kaiken aikaa, ei osaa enää soittaa kännykällä jne. Niin sitten sukulaismummo meni vuoteelleen makaamaan ja kääriytyi huopaan, että hän ei lähde vaan jää tähän, korjatkoon joku sitten. Lapsenomaista todellisuuden kieltämistä, ei uhriutumista.

Uhriutumis-sana siirtää kaiken vastuun vanhukselle, tai kuka nyt milloinkin kärsii, nykyajan kovapintaisen ihmisen mielestä uhriutuu. Kärsiminen on heistä uhriutumista.

Uhriutuminen on sitä että näkee itsensä AINOANA uhrina, kärsijänä, siinä tilanteessa. No tottakai, jos ei pää pelaa, niin eihän vanhus ymmärrä sen enempää. Mutta tilanteessa on muitakin, kenelle tuo on vaikeaa. 

Vanhusta yritetään auttaa, ja hän heittäytyy uhriksi, jolle tehdään kiusaa. Kyllä se vaan on uhriutumista, vaikka hän ei sitä itse ehkä edes ymmärrä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen asian näin jos kyse olisi omasta äidistäni. Äitini on minut maailmaan tehnyt, hoivannut ja huolehtinut aikuisuuteen asti, kunnes olen lähtenyt omilleni. Mielestäni tämä lahja myös hyvitetään takaisin vanhemmalle huolehtimalla vastavuoroisesti hänestä mikäli tilanne sallii, esim. ottamalla äiti asumaan omaan kotiin. 

 

Olemme lapsillemme mieheni kanssa vannottaneet, etteivät anna erottaa meitä vanhoina toisistamme, vaikkei muistimme enää pelaisi. Mielestäni on hirveä ajatus, että pariskunta lykätään johonkin eri hoitokoteihin vanhuuden tullen, eivätkä saa viettää elämänsä viimeisiä hetkiä yhdessä.

Dementoitunut pariskunta on usein pakko erottaa, sillä toinen tai molemmat saattavat tulla väkivaltaisiksi varsinkin sitä puolisoa kohtaan. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää.

Mitä sillä on väliä, onko yhdessä, kun ei muista tätä toista ihmistä ollenkaan. Dementikko voi olla omasta mielestään 10 vuotias. Muistelee lapsuuttaan. Ei muista edes naimisiin menneen. 

Väkivaltaa voi olla aika kamalaakin, hyväksikäyttöön asti, jos toinen osapuoli on enemmän kuutamolla kuin toinen. 

Eikös lapsia hankita juuri tuon takia että sitten hoitavat kun on vanha? Näin ainakin jos on tätä palstaa uskominen - 'kadut lapsettomuutta sitten vanhana kun kukaan ei hoida tai tule käymään'.

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi lähteä omasta kodista tietäen ettet koskaan sinne palaa. Nyt joku ääliö sanoo että kyllähän sitä muutetaan normaalistikin, mutta te typerykset, ei uuteen kotiin vaan laitokseen, jossa vieraat ihmiset, luultavasti jaat huoneen jonkun ääliön kanssa. Asu viikko vaikka kokeilumielessä sairaalassa niin voit vähän edes aavistaa mistä on kyse. Suomi vanhusvihamielinen maa...

Ei miltään.

Jos pää pelaa, niin sen tilanteen ymmärtää itsekin, ja itse haluaakin jo sellaiseen paikkaan jossa on apu lähellä. Vierestä seurannut, ja luulen että niin itselläkin menisi jos vain pää on skarppi edelleen. 

Ongelma tulee kun henkilö ei itse enää ymmärrä omaa parastaan. 

Vieläkö mummussa henki pihisee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen asian näin jos kyse olisi omasta äidistäni. Äitini on minut maailmaan tehnyt, hoivannut ja huolehtinut aikuisuuteen asti, kunnes olen lähtenyt omilleni. Mielestäni tämä lahja myös hyvitetään takaisin vanhemmalle huolehtimalla vastavuoroisesti hänestä mikäli tilanne sallii, esim. ottamalla äiti asumaan omaan kotiin. 

 

Olemme lapsillemme mieheni kanssa vannottaneet, etteivät anna erottaa meitä vanhoina toisistamme, vaikkei muistimme enää pelaisi. Mielestäni on hirveä ajatus, että pariskunta lykätään johonkin eri hoitokoteihin vanhuuden tullen, eivätkä saa viettää elämänsä viimeisiä hetkiä yhdessä.

Dementoitunut pariskunta on usein pakko erottaa, sillä toinen tai molemmat saattavat tulla väkivaltaisiksi varsinkin sitä puolisoa kohtaan. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää.

Tuttu mies oli pakonomaisella tavalla seksuaalisesti vaimonsa kimpussa hoivakodissa, liki ysikymppisiä olivat molemmat. Vaimo ei jaksanut sitä, sai oman huoneen. Mies oli kyllä seksuaalisesti omituinen jo ennen vanhuutta, piti sivusuhdetta jne. Usein jokin luonteenpiirre kärjistyy ja korostuu dementiassa. Joistakin tulee vihamielisiä ja epäluuloisia, jotkut ovat hyvin hoidetun lapsen tavoin aurinkoisia. Riippuu myös sairauden vaiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun anoppia ei huolittu hoivakotiin, koska hänellä oli muistisairaus. Perustelu oli, että hän voi karata. Hän ei karkaillut, kun ei uskaltanut yksin ulos mennä, hän asui palvelutalossa rivitaloyksiössä. Niin kauan kun pystyi maalla asumaan kotonaan, me mieheni kanssa joka viikonloppu ajettiin 130 km:n päästä siivoamaan, laittamaan ruokaa seuraavalle viikolle, käymään kaupassa, jonne on 25 km ja käytettiin saunassa. Pyykit vein kotiini pesuun ja toin silitettynä takaisin, maalla ei ollut kuin pulsaattorikone johon vesi piti lämmittää muuripadassa.989 Toinen poika ja miniä asuivat lähempänä, mutta eivät juuri mummolle avuksi olleet. Oli se rumba joskus raskasta, mutta lopulta hyvä mieli tuli autettavalle ja auttajalle.

En muuten usko, sillä hoivakodeissa on ovet kyllä lukossa  sieltä ei kukaan karkaa.

Niinhän sitä luulisi. Serkkuni poikamiessetä dementoitui vähän päälle kuusikymppisenä ja muutaman vuoden päästä mies piti sijoittaa hoitokotiin. Vaikka siellä on ovet lukossa, niin silti hän onnistui livahtamaan välillä ulos. Serkkukin hälytettiin välillä etsimään miestä henkilökunnan lisäksi. Se oli rankkaa aikaa serkulle.

Uhriutuminen on sitä että näkee itsensä AINOANA uhrina, kärsijänä, siinä tilanteessa. No tottakai, jos ei pää pelaa, niin eihän vanhus ymmärrä sen enempää. Mutta tilanteessa on muitakin, kenelle tuo on vaikeaa. 

Vanhusta yritetään auttaa, ja hän heittäytyy uhriksi, jolle tehdään kiusaa. Kyllä se vaan on uhriutumista, vaikka hän ei sitä itse ehkä edes ymmärrä.

Muistisairas ihminen on itsekeskeinen kuin lapsi. Usein muistisairas ihminen myös epäilee ympäristöään pahoista aikeista, katsos kun esineitäkin varastetaan häneltä.

Uhriutuminen tarkoittaa minusta tietoista toimintaa ja ympäristön manipulointia tarkoituksellisesti. En ole kanssasi samaa mieltä siitä, että uhriurumista voi tehdä ymmärtämättä sitä.

Mutta ei tämä asia ole olennainen.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen asian näin jos kyse olisi omasta äidistäni. Äitini on minut maailmaan tehnyt, hoivannut ja huolehtinut aikuisuuteen asti, kunnes olen lähtenyt omilleni. Mielestäni tämä lahja myös hyvitetään takaisin vanhemmalle huolehtimalla vastavuoroisesti hänestä mikäli tilanne sallii, esim. ottamalla äiti asumaan omaan kotiin. 

Olemme lapsillemme mieheni kanssa vannottaneet, etteivät anna erottaa meitä vanhoina toisistamme, vaikkei muistimme enää pelaisi. Mielestäni on hirveä ajatus, että pariskunta lykätään johonkin eri hoitokoteihin vanhuuden tullen, eivätkä saa viettää elämänsä viimeisiä hetkiä yhdessä.

Tällaisessa toiveessa pariskunnan kannattaa jo hyvissä ajoin (mieluiten heti eläkkeelle jäätyään) miettiä hyvin tarkkaan nykyinen asumismuotonsa. Ensinnäkin siltä kantilta, miten siellä mahtuu liikkumaan esimerkiksi rollaattorin kanssa, miten pääsee sängystä suihkuun jne. Miettiä ajatuksen kanssa,  millaisia apuvälineitä mahdollisesti joskus tarvittaisiin jne. Toiselta kantilta sitten siten, että onko asunto sellaisessa paikassa, johon on helposti saatavilla palveluita. Yksi mielestäni tärkeimmistä on päivittäistavarakauppojen kotiinkuljetuspalvelut. Toinen tärkeä on vanhukselle apteekkien kotiinkuljetuspalvelut. Mikäli alueelle saa yksityiiltä hoivayrityksiltä ostettua tarvitsemiaan palveluita, se on plussaa. Jos vaikuttaa siltä, että siinä asunnossa ei ole mahdollista asua loppuun - tai mahdollisimman loppuun - asti, kannattaa harkita jo ennenkuin tilanne menee huonoksi muuttamista esteettömämpään asuntoon ja palveluiden lähelle. Jossain vaiheessa ajan myötä on syytä harkita turvapalvelun hankkimista. Viimeistään silloin, kun ollaan jo siinä kunnossa, ettei toinen kykenisi hälyttämään apua muttei myöskään auttamaan toista lattialta ylös. Mun isällä on ollut nyt vuoden verran turvapalvelu ja sillä voi hälkyttää rannekkeen nappia painamalla, mutta se ranneke hälyttää myös itse, jos se kolahtaa jonnekin. Esimerkiksi jos kaatuu. On ihan hyvä myös selvitellä, millaisia kaikkia ratkaisuja on olemassa. Mun isäni hankki muutama vuosi sitten 2-kerroksiseen rivitaloasuntoonsa porrashissin. Pääsee istuen kerroksesta toisene. Maksoi silloin noin 10 000€. 

Ei ole mitenkään varmaa, että teistä kummastakin tulee muistisairas. Ei edes varmaa sekään, että kummastakaan tulee. Vaikka toinen olisikin muistisairas, mutta toinen ei, yhdessä asuminen onnistuu vielä kohtuullisen hyvin, kunhan asunto tila- ja kalusteratkaisuiltaan sopiva ja palvelut kotiin ovat saatavilla. Palvelutaloista voi sitten vuokrata asunnon ihan pariskunnillekin asunnon, jos tilanne muuttuu sellaiseksi, ettei muuallakaan pärjää. 

On aina surullista, jos pitkään yhdessä ollut pariskunta joudutaan erottamaan sen vuoksi, että kotiin saatavat palvelut eivät enää riitä eikä toinen puolisoistakaan pysty huolehtimaan riittävästi toisesta. Mutta jotta tällasta tilannetta ei tulisi tai ainakin se tulisi vasta ihan viimeisinä elinpäivinä/viikkoina, suosittelen lämpimästi miettimään näitä aisoita hyvissä ajoin etukäteen. 

Itse olen vahinkolapsi, joten uskon, että minua ei haluttu. Sain kuitenkin katon pään päälle, ruokaa ja vaatteet. Noista en ole mitään velkaa vanhemmilleni. Olen itse hoitanut, elättänyt ja kasvattanut kaksi rakasta lastani. Hekään eivät ole velkaa minulle hoivasta, he hoitavat aikanaan omia lapsiaan, jos sellaisi haluavat ja saavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pakota enkä pyydä vanhusta muuttamaan yhtään mihinkään vaikka näen että yksin asuminen on jo melko mahdotonta. Omakotitalo vaatii huoltoa ja hoitamista - kaikki rempallaan. Siivousta ei jaksa hoitaa. Ulkona ei osaa eikä enää pystykään käymään. Mutta kotona kotona kotona. No en puutu toisen itsemääräämisoikeuksiin. 

 

Koti on aina koti ja tärkeä sellainen ikäihmisillekin. Kun halutaan asua kotona, niin halutaan ja kotiinhan saa aina apua monenmoista, mitään ei tarvitse itse tehdä, kaikkeen saa apua. Kun itse en ole enää ihan nuori, suuttuisin, jos lapseni rupeaisi määräilemään minun asioita, mitä pitäisi tehdä.

Se vaihe onkin mielenkiintoinen, kun vanhus oikeasti tarvitsee apua, mutta ei halua kotiinsa ketään "vierasta" käymään. Purkaa ihan itse kotihoidon sopimuksen, kuten myös ateriapalvelun. Itsemääräämisoikeus nääs. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maikkarin uutisissa tänään erittäin hyvätuloinen kertoi kuinka hänen äitinsä ei pääse hoitokotiin vaikka selkeä tarve on.

Uutinen ei kertonut syytä miksi hoitokodin ovet eivät aukea.

 

Tuli vain mieleen näin köyhänä joka ei todella halua ainoan lapsen ottavan vanhuuden hoitovastuuta, miten minun käy?

Kun ei kerran rahallakaan pääse hoitokotiin.

Hinnat ovat vähintään 5000 €/kk. Vuodessa 60 000 €. Harvalla siihen on varaa.

Eli siis kun suvulla on rahaa niin ei voi laittaa hoitokotiin koska perintö sulaa siihen.

Ymmärrän.

Onneksi olen köyhä eikä eläkkeeni tule olemaan koskaan 5000€/kk.

Raatanut olen tämän yhteiskunnan eteen ja siinä on kiitos. Harhaile pyjamassa ihan rauhassa, ketään ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun anoppia ei huolittu hoivakotiin, koska hänellä oli muistisairaus. Perustelu oli, että hän voi karata. Hän ei karkaillut, kun ei uskaltanut yksin ulos mennä, hän asui palvelutalossa rivitaloyksiössä. Niin kauan kun pystyi maalla asumaan kotonaan, me mieheni kanssa joka viikonloppu ajettiin 130 km:n päästä siivoamaan, laittamaan ruokaa seuraavalle viikolle, käymään kaupassa, jonne on 25 km ja käytettiin saunassa. Pyykit vein kotiini pesuun ja toin silitettynä takaisin, maalla ei ollut kuin pulsaattorikone johon vesi piti lämmittää muuripadassa.989 Toinen poika ja miniä asuivat lähempänä, mutta eivät juuri mummolle avuksi olleet. Oli se rumba joskus raskasta, mutta lopulta hyvä mieli tuli autettavalle ja auttajalle.

En muuten usko, sillä hoivakodeissa on ovet kyllä lukossa  sieltä ei kukaan karkaa.

Niinhän sitä luulisi. Serkkuni poikamiessetä dementoitui vähän päälle kuusikymppisenä ja muutaman vuoden päästä mies piti sijoittaa hoitokotiin. Vaikka siellä on ovet lukossa, niin silti hän onnistui livahtamaan välillä ulos. Serkkukin hälytettiin välillä etsimään miestä henkilökunnan lisäksi. Se oli rankkaa aikaa serkulle.

Totta. Monessa paikassa on vielä ovihälytykset lisäksi, että huomaa jos joku on ovesta ulos pyrkimässä. Kuitenkin jotkut ovat valitettavan nopeita kintuistaan ja ehtivät karkuun, vaikka mitä varotoimia olisi. Tosin eivät hoitajatkaan ehdi kokoajan ovella olla vahdissa. Olen myös kuullut tapauksesta, jossa vanhus oli karannut ikkunasta talvella... 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vahinkolapsi, joten uskon, että minua ei haluttu. Sain kuitenkin katon pään päälle, ruokaa ja vaatteet. Noista en ole mitään velkaa vanhemmilleni. Olen itse hoitanut, elättänyt ja kasvattanut kaksi rakasta lastani. Hekään eivät ole velkaa minulle hoivasta, he hoitavat aikanaan omia lapsiaan, jos sellaisi haluavat ja saavat.

Tuo velkaa oleminen on mielestäni jotenkin väärä termi ja hyvin negatiivinen. Vastavuoroisuus sopii paremmin tilanteeseen, jossa toiselle halutaan tehdä asioita rakkaudesta ja kunnioituksesta...

Ei käveleviä enää oteta hoivakoteihin.

Ensisijainen paikka on koti.

Vierailija kirjoitti:

Hyvinvointialueet supistaa palveluja niin paljon, ettei hoitokotiin enää pääse. Kotona pitää jatkossa hoitaa suurin osa 😂😂😂

Kotisairaala ja liikkuvat palvelut 😂😂😂

Ihan vitsiä koko homma. Joo, kotisairaala voi hoitaa vaikkapa kohtuu hyväkuntoisen potilaan ruusun jalasta suonensisäisillä antibiooteilla potilaan kotona, muttei kotisairaala korvaa vuodepotilaan sairaalatasoista hoitoa. 

Hyvinvointialueuudistuksessa meni jotain perustavanlaatuista pahasti pieleen. Kustannukset karkasivat käsistä, suuripalkkaiset poliitikot ja johtajat tulivat mukaan kuvioon ja palvelut karkaavat kunnista. 

Hoidan omaa äitiäni hänen omassa kodissaan. Tähän naapurin katkera, nuorempi mummo: elä ruppee äitiäs hoitamaan, anna kotisairaanhoidolle" 🤣🤣

Ei taida mummelilla olla tietoa, että kotisairaanhoitaja käy ovella kääntymässä 10 minsaa. 

Joka ikinen palvelu laskutetaan erikseen, siivous, pesu, lääkkeet, kotisairaanhoito, kauppa jne.jne.  Asunnossa on saluunanovet, kun koko rahan (noin tonnin) edestä päivä rampataan ja hoito on silti ala-arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vahinkolapsi, joten uskon, että minua ei haluttu. Sain kuitenkin katon pään päälle, ruokaa ja vaatteet. Noista en ole mitään velkaa vanhemmilleni. Olen itse hoitanut, elättänyt ja kasvattanut kaksi rakasta lastani. Hekään eivät ole velkaa minulle hoivasta, he hoitavat aikanaan omia lapsiaan, jos sellaisi haluavat ja saavat.

Tuo velkaa oleminen on mielestäni jotenkin väärä termi ja hyvin negatiivinen. Vastavuoroisuus sopii paremmin tilanteeseen, jossa toiselle halutaan tehdä asioita rakkaudesta ja kunnioituksesta...

Tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummo edunvalvontaan ja sitten laitatte sen vaan johonkin laitokseen.

T.Sonja

Ihanko vaan LAITETAAN. Kerrotko, missä on laitos  johon voi vaan laittaa?

Mikä on se laitos mihin se mummo laitetaan? Ovatko hoitokodit kuitenkin laitoksia, vaikka nimi on kodinomainen, hoitokoti eli koti, jossa hoidetaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maikkarin uutisissa tänään erittäin hyvätuloinen kertoi kuinka hänen äitinsä ei pääse hoitokotiin vaikka selkeä tarve on.

Uutinen ei kertonut syytä miksi hoitokodin ovet eivät aukea.

 

Tuli vain mieleen näin köyhänä joka ei todella halua ainoan lapsen ottavan vanhuuden hoitovastuuta, miten minun käy?

Kun ei kerran rahallakaan pääse hoitokotiin.

Hinnat ovat vähintään 5000 €/kk. Vuodessa 60 000 €. Harvalla siihen on varaa.

Hinnat saattavat todellisuudessa olla jotain tuota luokkaa, mutta yleensä palvelutarpeen arvioinnin  ja mahdollisen sijoittamisen jälkeen määritellään uudelleen se summa, joka tulee asiakkaan itsensä maksettavaksi. Tämä summa on kaukana 5000 eurosta. Tietysti on jotain yksityisiä hoivayrityksiä, joiden veloitus on painii omassa sarjassaan. 

Vanhusten kohdalla jokainen 75-vuotta täyttänyt on oikeutettu palvelutarpeen arviointiin. Sitä pitää tosin itse aktiivisesti hakea (yleensä siis omainen). Jos katsotaan, että ikäihminen ei pärjää kotona, hänellä on siis ihan lain suoma oikeus saada tarvitsemaansa hoivaa ja huolenpitoa. Sosiaalitoimi sitten arvioi, mikä on vanhuksen maksukyky ja millaiseksi palvelumaksut (kotihoito/ hoivakoti) muodostuu. Ehkä huonoimmassa tilanteessa ovat siis ne aktiivielämässään hyvätuloiset mutta huonokuntoiset eläkeläiset, jotka ovat väliinputoajia, ja joutuvat maksamaan eniten samoista palveluista.

#1899

"Hinnat saattavat todellisuudessa olla jotain tuota luokkaa, mutta yleensä palvelutarpeen arvioinnin  ja mahdollisen sijoittamisen jälkeen määritellään uudelleen se summa, joka tulee asiakkaan itsensä maksettavaksi. Tämä summa on kaukana 5000 eurosta. Tietysti on jotain yksityisiä hoivayrityksiä, joiden veloitus on painii omassa sarjassaan. 

Vanhusten kohdalla jokainen 75-vuotta täyttänyt on oikeutettu palvelutarpeen arviointiin. Sitä pitää tosin itse aktiivisesti hakea (yleensä siis omainen). Jos katsotaan, että ikäihminen ei pärjää kotona, hänellä on siis ihan lain suoma oikeus saada tarvitsemaansa hoivaa ja huolenpitoa. Sosiaalitoimi sitten arvioi, mikä on vanhuksen maksukyky ja millaiseksi palvelumaksut (kotihoito/ hoivakoti) muodostuu. Ehkä huonoimmassa tilanteessa ovat siis ne aktiivielämässään hyvätuloiset mutta huonokuntoiset eläkeläiset, jotka ovat väliinputoajia, ja joutuvat maksamaan eniten samoista palveluista. "

Kiitos vastauksestasi.

Olinkin jo että mitä hittoa on hyötyä raataa töissä ja elää kitkuttaa parin sadan käyttörahalla kuukaudessa kun tämä kaikki päättyy siihen että pyjamassani harhailen kaduilla.