Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa
87-vuotias mummi on asunut kotona ja saanut kotihoidon käyntejä päivittäin, mutta nyt tilanne alkaa olla se että hoivakotiin pitäisi päästä.
Mutta pelkkä kotihoidon palveluihin myöntyminen on ollut mummille haastavaa, koska on sitä mieltä eihän vieraan ihmisen tarvitse hoitaa kun kerran on perhekin olemassa. Hän on sanonut kotona käyvälle hoitajalle usein, että ei sinun tarvitse tulla vaan kerro tyttärille ja suvun tytöille että he tulisivat.
No, hoivakotiin muuttaminen on mummille tietenkin aivan käsittämätön ajatus ja hän uhriutuu siitä jatkuvasti. Olemme kuulemma hylänneet ja pettäneet hänet, kun emme auta häntä asumaan kotona.
Mikä avuksi tilanteeseen?
Kommentit (1980)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole lukenut koko ketjua, mutta paikkakunnan vanhusten perhehoitomahdollisuudetkin kannattaa kartoittaa. Niissä saa asua kodinomaisissa oloissa.
Kukahan haluaisi asumaan ventovieraaseen perheeseen vanhana.
Sellainen, jota ahdistaa koko ajan kotiin tulevat ventovieraat hoitajat, jotka vaihtuvat koko ajan?
Koti on kuitenkin tuttu ympäristö omine tavaroineen jne.
Olkoon, mutta onko lapsilla velvollisuus juosta vanhuksen asioilla, kun on omakin elämä elettävänä? Ja se ikä tulee vääjäämättä vastaan, kun kotona ei enää pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs kun se äiti, isä, isoäiti tai isoisä on ollut arvaamaton, ilkeä, luonnehäiriöinen, väkivaltainen, juoppo, juopotellut perheen talousrahat, pettäjä, työnarkomaani tai rikollinen? Ihanko oikeasti jonkun pitäisi alkaa hoitaa vanhaa sukulaistaan, jota inhoaa? Tiedätkö, että myös vanhuksissa on paljon hankalia, ilkeitä, pahansuopia, juoppoja ja väkivaltaisia ihmisiä?
Suomessa perheellä ja lähisuvulla ei ole mitään velvollisuutta hoitaa vanhuksia kotona. Jos vanhus ei pärjää kotona kotiavun turvin, niin sitten hänen on muutettava senioritaloon, palvelutaloon, hoitokotiin, tehostettuun palveluasumiseen tai vanhainkotiin asumaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko mummi hoitanut hyvin lapsiaan ? Onko mummi hoitanut hyvin lapsenlapsiaan ? Kai teiltä joku työtön tai eläkeläinen löytyy mummin kanssa asumaan ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Nyt olisi korkea aika muuttaa pois siitä vanhasta talosta.
Haha. Minä täytin kesällä 70 v. ja sisko on 75. Ja ME ollaan niitä, jotka joudutaan hoitamaan vanhaa äitiämme, koska näitä kohta satavuotiaitakin on olemassa. Ja heidän lapsensa (käytännössä siis tyttärensä) ovat ikäihmisiä siis jo hekin. Silti pitää hoitaa ja avustaa, vaikka omakin pää joskus lyö tyhjää.
Kyllä sitä joskus tulee mieleen, että milloin tämä oikein loppuu. Jo parikymmentä vuotta tässä on saanut olla jatkuvassa stressissä, kun äiti ei vain suostu mihinkään hoitokotiin tai edes palvelutaloon. Ymmärrän minä sen, että haluaa omassa kodissaan asua ja olla, mutta kun se onnistuu vain sillä, että tyttäret huolehtii. Ollaan puhuttu, että koskahan tässä saisi ruveta itse viettämään niitä ansaittuja eläkepäiviä, ei kait koskaan.
Se, että äidillä käy kotisairaanhoitaja päivittäin, ei asiaa suuresti auta. Tietysti on hyvä, että edes joku ammatti-ihminen käy säännöllisesti ja pystyy arvioimaan äidin terveyttä jne. Mutta kyse onkin siitä kaikesta muusta. Tuntuu, että koko ajan on jotain, mitä täytyy selvittää, missä on oltava mukana ja mistä huolehdittava. Milloin on vietävä kuulotutkimuksiin (sata kilometriä suuntaansa), milloin kokeisiin, milloin lääkäriin, milloin rokotuksiin, milloin näöntarkastukseen, milloin on oltava paikalla asumiseen liittyvissä asioissa, milloin mitäkin hakemuksia oltava tekemässä, oltava paikalla kun palveluohjaaja käy tekemässä kartoituksia ja aina ne on sovittava omaan aikatauluun. Puhumattakaan siitä, että on käytävä kaupassa ja apteekissa säännöllisesti, ja milloin tahansa on lähdettävä tutkimaan tilanne, kun on televisio pimeänä, lamppu palanut, pesukone ei lähde toimimaan, tuhat erilaista asiaa ja sitten vielä ihan vaan pidettävä seuraa. Äiti on niin vanha, ettei ystäviä enää ole, ne on kuolleet.
Olen omille lapsille sanonut, että minua ette ala hyysäämään ja jos sellaista ryhdyn vaatimaan, niin muistuttakaa minua näistä sanoista. Minä menen suosiolla hoitokotiin tai vastaavaan, missä muut hoitaa asiani, ei minun lapseni.
Totta kai teemme tämän kaiken ihan myös rakkaudesta, mutta pakko alkaa myöntää jo totuuskin ; olemme väsyneitä. Äiti on ollut hyvin "tarvitseva" siitä lähtien kun isä kuoli 60-vuotiaana. Isä oli hoitanut kaikki viralliset asiat ja paperijutut ja hänen jälkeensä me lapset jouduimme tekemään ne, koska äiti pelkäsi kaikkia sellaisia. Hyvä jos nimensä osasi kirjoittaa alle.
Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että eihän ne omaiset suinkaan ole mitään vanhustyön ammattilaisia eikä osaa aina arvioida, mistä milloinkin on kyse. Silti heidän niskoilleen mielellään sälytetään vanhan ihmisen sairaanhoitokin.
Sinä ja sisaresi olette siis klassisia mahdollistajia. Samanlaisia kuin ne, jotka kantavat ruokaa hengenvaarallisesti lihaville.
Tietysti äitinne tarvitsee apua NYT, mutta on ollut aivan sulaa hulluutta aloittaa se auttaminen kymmeniä vuosia sitten äitinne jäädessä leskeksi. Miksi ihmeessä ette olettaneet, että kuusikymppinen aikuinen ihminen hoitaa itse omat asiansa ja jos ei osaa, opettelee? Tuossa iässähän ollaan vielä työelämässä.
Olisitte säästäneet itseltänne parikymmentä vuotta pakkoauttamista. Olisitte voineet ihan vaan seurustella sen äidin kanssa, mistä olisitte kaikki nauttineet paljon enemmän.
Älkää ihmiset ruvetko läheistenne mahdollistajiksi.
Me olimme miehen kanssa yli 70 v, kun anopille tarjottiin hoivakotipaikkaa, kun neljä kertaa kotikäyntejä ei riittänyt.
Anoppi ei suostunut.
Mies ajoi yö myöhällä katsomaan, miksi talo ei lämpene 150 km yhteen suuntaan
Toinen tarjous tuli 3 kk myöh. Sitten oli jo pakko muuttaa.
On viihyynyt hyvin ja voi paljon paremmin.
No niinpä niin, totta kai myönnämme, että olemme niitä klassisia mahdollistajia.
Mutta kaikki on tapahtunut niin salakavalasti pikku hiljaa, ettei sitä tajunnutkaan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Sitä paitsi oletimme, että eihän se äiti näin vanhaksi elä, eli jossain jo viitisentoista vuotta sitten olisimme viimeistään olleet tästä hoitamisesta vapaita. Mutta ei. Itsekin ihmettelee, ettei kuolema korjaa.
Totta kai autoimme äitiämme kaikessa mahdollisessa, kun se loppujen lopuksi oli vielä pientä. Käytimme kaupoissa ja eri tilaisuuksissa, virkistyksen vuoksi ja muutenkin. Silloin sitä ei vielä kokenut raskaaksi, ja olimme itsekin nuorempia.
En oikein tiedä itsekään, että missä vaiheessa meidän olisi pitänyt lakata tekemästä äidille näitä palveluksia, ja mitä sitten olisi tapahtunut. Vasta viimeiset kymmenen vuotta on oikeasti olleet raskaita, mutta nyt meidän jopa siis oletetaan kaikilta tahoilta huolehtivan asioista. Ja äiti ei suostu mihinkään muualle kuin omaan kotiin, ei mihinkään! Emme voi ruveta hommaamaan hänelle mitään laitospaikkaa, kun hän periaatteessa siis pärjää omassa kodissaan. Miten voisimme viedä hänet lääkäriin arvioitavaksi? Millä pakkokeinolla? Ja lääkäri arvioisi, että hän pärjää kyllä, kun on hoitorinki (tyttäret ) olemassa. Ja siellähän äiti kyllä osaisi skarpata, ei hänellä tässä ole mitään hätää. Äidillä ei ole dementian häivääkään, hän on jopa hauska ja huumorintajuinen halutessaan.
Emme tietenkään halua pahoittaa äidin mieltä, sehän olisi kamalaa.
Näin se yleensä käy. Tarvittaisiin joku "rysäys," joka muuttaisi kokonaistilanteen. No, jos minä vaikka saisin sydänkohtauksen ja sisko aivoverenvuodon, niin se ehkä sitten...
Huumorillahan tämä on otettava ja onneksi vielä toistaiseksi meitä on kaksi. Olisi kolmas ja neljäskin, mutta he ovatkin viisaasti muuttaneet hyvissä ajoin niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Nyt olisi korkea aika muuttaa pois siitä vanhasta talosta.
Haha. Minä täytin kesällä 70 v. ja sisko on 75. Ja ME ollaan niitä, jotka joudutaan hoitamaan vanhaa äitiämme, koska näitä kohta satavuotiaitakin on olemassa. Ja heidän lapsensa (käytännössä siis tyttärensä) ovat ikäihmisiä siis jo hekin. Silti pitää hoitaa ja avustaa, vaikka omakin pää joskus lyö tyhjää.
Kyllä sitä joskus tulee mieleen, että milloin tämä oikein loppuu. Jo parikymmentä vuotta tässä on saanut olla jatkuvassa stressissä, kun äiti ei vain suostu mihinkään hoitokotiin tai edes palvelutaloon. Ymmärrän minä sen, että haluaa omassa kodissaan asua ja olla, mutta kun se onnistuu vain sillä, että tyttäret huolehtii. Ollaan puhuttu, että koskahan tässä saisi ruveta itse viettämään niitä ansaittuja eläkepäiviä, ei kait koskaan.
Se, että äidillä käy kotisairaanhoitaja päivittäin, ei asiaa suuresti auta. Tietysti on hyvä, että edes joku ammatti-ihminen käy säännöllisesti ja pystyy arvioimaan äidin terveyttä jne. Mutta kyse onkin siitä kaikesta muusta. Tuntuu, että koko ajan on jotain, mitä täytyy selvittää, missä on oltava mukana ja mistä huolehdittava. Milloin on vietävä kuulotutkimuksiin (sata kilometriä suuntaansa), milloin kokeisiin, milloin lääkäriin, milloin rokotuksiin, milloin näöntarkastukseen, milloin on oltava paikalla asumiseen liittyvissä asioissa, milloin mitäkin hakemuksia oltava tekemässä, oltava paikalla kun palveluohjaaja käy tekemässä kartoituksia ja aina ne on sovittava omaan aikatauluun. Puhumattakaan siitä, että on käytävä kaupassa ja apteekissa säännöllisesti, ja milloin tahansa on lähdettävä tutkimaan tilanne, kun on televisio pimeänä, lamppu palanut, pesukone ei lähde toimimaan, tuhat erilaista asiaa ja sitten vielä ihan vaan pidettävä seuraa. Äiti on niin vanha, ettei ystäviä enää ole, ne on kuolleet.
Olen omille lapsille sanonut, että minua ette ala hyysäämään ja jos sellaista ryhdyn vaatimaan, niin muistuttakaa minua näistä sanoista. Minä menen suosiolla hoitokotiin tai vastaavaan, missä muut hoitaa asiani, ei minun lapseni.
Totta kai teemme tämän kaiken ihan myös rakkaudesta, mutta pakko alkaa myöntää jo totuuskin ; olemme väsyneitä. Äiti on ollut hyvin "tarvitseva" siitä lähtien kun isä kuoli 60-vuotiaana. Isä oli hoitanut kaikki viralliset asiat ja paperijutut ja hänen jälkeensä me lapset jouduimme tekemään ne, koska äiti pelkäsi kaikkia sellaisia. Hyvä jos nimensä osasi kirjoittaa alle.
Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että eihän ne omaiset suinkaan ole mitään vanhustyön ammattilaisia eikä osaa aina arvioida, mistä milloinkin on kyse. Silti heidän niskoilleen mielellään sälytetään vanhan ihmisen sairaanhoitokin.
Sinä ja sisaresi olette siis klassisia mahdollistajia. Samanlaisia kuin ne, jotka kantavat ruokaa hengenvaarallisesti lihaville.
Tietysti äitinne tarvitsee apua NYT, mutta on ollut aivan sulaa hulluutta aloittaa se auttaminen kymmeniä vuosia sitten äitinne jäädessä leskeksi. Miksi ihmeessä ette olettaneet, että kuusikymppinen aikuinen ihminen hoitaa itse omat asiansa ja jos ei osaa, opettelee? Tuossa iässähän ollaan vielä työelämässä.
Olisitte säästäneet itseltänne parikymmentä vuotta pakkoauttamista. Olisitte voineet ihan vaan seurustella sen äidin kanssa, mistä olisitte kaikki nauttineet paljon enemmän.
Älkää ihmiset ruvetko läheistenne mahdollistajiksi.
Me olimme miehen kanssa yli 70 v, kun anopille tarjottiin hoivakotipaikkaa, kun neljä kertaa kotikäyntejä ei riittänyt.
Anoppi ei suostunut.
Mies ajoi yö myöhällä katsomaan, miksi talo ei lämpene 150 km yhteen suuntaan
Toinen tarjous tuli 3 kk myöh. Sitten oli jo pakko muuttaa.
On viihyynyt hyvin ja voi paljon paremmin.No niinpä niin, totta kai myönnämme, että olemme niitä klassisia mahdollistajia.
Mutta kaikki on tapahtunut niin salakavalasti pikku hiljaa, ettei sitä tajunnutkaan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Sitä paitsi oletimme, että eihän se äiti näin vanhaksi elä, eli jossain jo viitisentoista vuotta sitten olisimme viimeistään olleet tästä hoitamisesta vapaita. Mutta ei. Itsekin ihmettelee, ettei kuolema korjaa.
Totta kai autoimme äitiämme kaikessa mahdollisessa, kun se loppujen lopuksi oli vielä pientä. Käytimme kaupoissa ja eri tilaisuuksissa, virkistyksen vuoksi ja muutenkin. Silloin sitä ei vielä kokenut raskaaksi, ja olimme itsekin nuorempia.
En oikein tiedä itsekään, että missä vaiheessa meidän olisi pitänyt lakata tekemästä äidille näitä palveluksia, ja mitä sitten olisi tapahtunut. Vasta viimeiset kymmenen vuotta on oikeasti olleet raskaita, mutta nyt meidän jopa siis oletetaan kaikilta tahoilta huolehtivan asioista. Ja äiti ei suostu mihinkään muualle kuin omaan kotiin, ei mihinkään! Emme voi ruveta hommaamaan hänelle mitään laitospaikkaa, kun hän periaatteessa siis pärjää omassa kodissaan. Miten voisimme viedä hänet lääkäriin arvioitavaksi? Millä pakkokeinolla? Ja lääkäri arvioisi, että hän pärjää kyllä, kun on hoitorinki (tyttäret ) olemassa. Ja siellähän äiti kyllä osaisi skarpata, ei hänellä tässä ole mitään hätää. Äidillä ei ole dementian häivääkään, hän on jopa hauska ja huumorintajuinen halutessaan.
Emme tietenkään halua pahoittaa äidin mieltä, sehän olisi kamalaa.
Näin se yleensä käy. Tarvittaisiin joku "rysäys," joka muuttaisi kokonaistilanteen. No, jos minä vaikka saisin sydänkohtauksen ja sisko aivoverenvuodon, niin se ehkä sitten...
Huumorillahan tämä on otettava ja onneksi vielä toistaiseksi meitä on kaksi. Olisi kolmas ja neljäskin, mutta he ovatkin viisaasti muuttaneet hyvissä ajoin niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Mä tilasin aiemmin myös vanhempieni ostokset kotiinkuljetuksella samassa tilauksessa kuin tilasin omanikin. Ja vein sitten pihan poikki vanhempeni ostokset heille. Yritin silloin saada isääni tilaamaan itse, mutta suhtautui ajatukseen penseästi. Kunnes sitten mulle tuli tekonivelleikkaukseni leikkausaika ja silloin sanoin isälle, että mä en sitten pysty kantamaan yhtään ainoaa kassillista tavaraa heille kyynärsauvojeni kanssa. Ja että todennäköisesti en lähde moneen viikkoon edes ulos, koska oli talvi ja liukasta. Silloin isäni tajusi, että mä en todellakaan kanna heille ostoksia ja suostui siihen, että mä opetin hänet tilaamaan itse. Ilman polvileikkaustani varmaan tilaisin ja kantaisin edelleenkin vanhempieni ostokset.
Onkohan alkuperäisessä kysymyksessä kysymys siitä, että mummi on niin pihi, ettei haluaisi maksaa kotiin ostettavista palveluista mitään?
Hoivakotiin pääsemisessä on kovat kriteerit, pitää olla jo jonkun verran dementoitunut ja fyysisestikin huonokuntoinen, että sinne pääsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
höpsis... höpsis....
edelleenkin menee sinulla rajusti tunteisiin.
höpsis.... höpsis.....
toivotan edelleen sinulle mielenrauhaa..... höpsis.... höpsis
Pertsa ja Kilu kirjoitti:
Laittakaa se johonkin laitokseen.
Ota selvää asioista ennenkuin kirjoitat mitään.
T.hoitsu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan totta. Mä opetin 89-vuotiaan isäni tilaamaan ruuat ja muut päivittäistavarat Citymarketista kotiinkuljetuksella. Yhden kerran piti näyttää ja toisen kerran vielä isä soitti ja halusi varmistaa yhden asian. Sen jälkeen eli nyt 3 vuotta on hoitanut tilauksensa ihan itse.
Hienoa että isäsi on omatoiminen. Mä taas olen yrittänyt jo 20 vuotta opettaa vanhemmalleni mikä on Googlen hakukone. Ei mene jakeluun millään, vaikka tietokonetta käyttääkin. Kaikki muukin (sähköposti, nettipankki ym) täytyy puhelimessa/vieressä opastaa vaikka olisi paperille kirjoittanut kuinka yksityiskohtaiset ohjeet mitä tehdä. En voi kuvitella että ikinä oppisi mitään kotiintilauksia.
Minä tilaan äidilleni kauppaostokset kotiin. Äiti soittaa minulle mitä haluaa, minä teen tilauksen ja maksan sen. Olen täyttänyt äidille valmiiksi pankin tilisiirtoja, joilla hän maksaa minulle ostosten summan muutaman kerran vuodessa pankin maksupalvelun kautta.
Anoppikin yritti soittaa, kaukosäätimellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Nyt olisi korkea aika muuttaa pois siitä vanhasta talosta.
Haha. Minä täytin kesällä 70 v. ja sisko on 75. Ja ME ollaan niitä, jotka joudutaan hoitamaan vanhaa äitiämme, koska näitä kohta satavuotiaitakin on olemassa. Ja heidän lapsensa (käytännössä siis tyttärensä) ovat ikäihmisiä siis jo hekin. Silti pitää hoitaa ja avustaa, vaikka omakin pää joskus lyö tyhjää.
Kyllä sitä joskus tulee mieleen, että milloin tämä oikein loppuu. Jo parikymmentä vuotta tässä on saanut olla jatkuvassa stressissä, kun äiti ei vain suostu mihinkään hoitokotiin tai edes palvelutaloon. Ymmärrän minä sen, että haluaa omassa kodissaan asua ja olla, mutta kun se onnistuu vain sillä, että tyttäret huolehtii. Ollaan puhuttu, että koskahan tässä saisi ruveta itse viettämään niitä ansaittuja eläkepäiviä, ei kait koskaan.
Se, että äidillä käy kotisairaanhoitaja päivittäin, ei asiaa suuresti auta. Tietysti on hyvä, että edes joku ammatti-ihminen käy säännöllisesti ja pystyy arvioimaan äidin terveyttä jne. Mutta kyse onkin siitä kaikesta muusta. Tuntuu, että koko ajan on jotain, mitä täytyy selvittää, missä on oltava mukana ja mistä huolehdittava. Milloin on vietävä kuulotutkimuksiin (sata kilometriä suuntaansa), milloin kokeisiin, milloin lääkäriin, milloin rokotuksiin, milloin näöntarkastukseen, milloin on oltava paikalla asumiseen liittyvissä asioissa, milloin mitäkin hakemuksia oltava tekemässä, oltava paikalla kun palveluohjaaja käy tekemässä kartoituksia ja aina ne on sovittava omaan aikatauluun. Puhumattakaan siitä, että on käytävä kaupassa ja apteekissa säännöllisesti, ja milloin tahansa on lähdettävä tutkimaan tilanne, kun on televisio pimeänä, lamppu palanut, pesukone ei lähde toimimaan, tuhat erilaista asiaa ja sitten vielä ihan vaan pidettävä seuraa. Äiti on niin vanha, ettei ystäviä enää ole, ne on kuolleet.
Olen omille lapsille sanonut, että minua ette ala hyysäämään ja jos sellaista ryhdyn vaatimaan, niin muistuttakaa minua näistä sanoista. Minä menen suosiolla hoitokotiin tai vastaavaan, missä muut hoitaa asiani, ei minun lapseni.
Totta kai teemme tämän kaiken ihan myös rakkaudesta, mutta pakko alkaa myöntää jo totuuskin ; olemme väsyneitä. Äiti on ollut hyvin "tarvitseva" siitä lähtien kun isä kuoli 60-vuotiaana. Isä oli hoitanut kaikki viralliset asiat ja paperijutut ja hänen jälkeensä me lapset jouduimme tekemään ne, koska äiti pelkäsi kaikkia sellaisia. Hyvä jos nimensä osasi kirjoittaa alle.
Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että eihän ne omaiset suinkaan ole mitään vanhustyön ammattilaisia eikä osaa aina arvioida, mistä milloinkin on kyse. Silti heidän niskoilleen mielellään sälytetään vanhan ihmisen sairaanhoitokin.
Sinä ja sisaresi olette siis klassisia mahdollistajia. Samanlaisia kuin ne, jotka kantavat ruokaa hengenvaarallisesti lihaville.
Tietysti äitinne tarvitsee apua NYT, mutta on ollut aivan sulaa hulluutta aloittaa se auttaminen kymmeniä vuosia sitten äitinne jäädessä leskeksi. Miksi ihmeessä ette olettaneet, että kuusikymppinen aikuinen ihminen hoitaa itse omat asiansa ja jos ei osaa, opettelee? Tuossa iässähän ollaan vielä työelämässä.
Olisitte säästäneet itseltänne parikymmentä vuotta pakkoauttamista. Olisitte voineet ihan vaan seurustella sen äidin kanssa, mistä olisitte kaikki nauttineet paljon enemmän.
Älkää ihmiset ruvetko läheistenne mahdollistajiksi.
Me olimme miehen kanssa yli 70 v, kun anopille tarjottiin hoivakotipaikkaa, kun neljä kertaa kotikäyntejä ei riittänyt.
Anoppi ei suostunut.
Mies ajoi yö myöhällä katsomaan, miksi talo ei lämpene 150 km yhteen suuntaan
Toinen tarjous tuli 3 kk myöh. Sitten oli jo pakko muuttaa.
On viihyynyt hyvin ja voi paljon paremmin.No niinpä niin, totta kai myönnämme, että olemme niitä klassisia mahdollistajia.
Mutta kaikki on tapahtunut niin salakavalasti pikku hiljaa, ettei sitä tajunnutkaan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Sitä paitsi oletimme, että eihän se äiti näin vanhaksi elä, eli jossain jo viitisentoista vuotta sitten olisimme viimeistään olleet tästä hoitamisesta vapaita. Mutta ei. Itsekin ihmettelee, ettei kuolema korjaa.
Totta kai autoimme äitiämme kaikessa mahdollisessa, kun se loppujen lopuksi oli vielä pientä. Käytimme kaupoissa ja eri tilaisuuksissa, virkistyksen vuoksi ja muutenkin. Silloin sitä ei vielä kokenut raskaaksi, ja olimme itsekin nuorempia.
En oikein tiedä itsekään, että missä vaiheessa meidän olisi pitänyt lakata tekemästä äidille näitä palveluksia, ja mitä sitten olisi tapahtunut. Vasta viimeiset kymmenen vuotta on oikeasti olleet raskaita, mutta nyt meidän jopa siis oletetaan kaikilta tahoilta huolehtivan asioista. Ja äiti ei suostu mihinkään muualle kuin omaan kotiin, ei mihinkään! Emme voi ruveta hommaamaan hänelle mitään laitospaikkaa, kun hän periaatteessa siis pärjää omassa kodissaan. Miten voisimme viedä hänet lääkäriin arvioitavaksi? Millä pakkokeinolla? Ja lääkäri arvioisi, että hän pärjää kyllä, kun on hoitorinki (tyttäret ) olemassa. Ja siellähän äiti kyllä osaisi skarpata, ei hänellä tässä ole mitään hätää. Äidillä ei ole dementian häivääkään, hän on jopa hauska ja huumorintajuinen halutessaan.
Emme tietenkään halua pahoittaa äidin mieltä, sehän olisi kamalaa.
Näin se yleensä käy. Tarvittaisiin joku "rysäys," joka muuttaisi kokonaistilanteen. No, jos minä vaikka saisin sydänkohtauksen ja sisko aivoverenvuodon, niin se ehkä sitten...
Huumorillahan tämä on otettava ja onneksi vielä toistaiseksi meitä on kaksi. Olisi kolmas ja neljäskin, mutta he ovatkin viisaasti muuttaneet hyvissä ajoin niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Näinhän se on. Aika kaameaa kun melkein alkaa toivoa itselleen jotain sairauskohtausta tai sairaalareissua jotta itsepäinen vanhuskin pakon edessä heräisi tilanteeseen. Koska se on näköjään ainoa tapa jolla ikääntyvä omaishoitajaksi ajautunut pääsee itse lepäämään. Monet meistä olemme myöskin aliarvioineet vanhuksen jääräpäisyyden määrän, luulimme että auttelemme nyt joitakin vuosia itse kun vielä jaksamme mutta kyllä hän sitten vanhetessaan itsekin tajuaa että lisäapuja tai erilainen asumismuoto tarvitaan. Mutta kappas, ei se ihan niin mennytkään. Vanhuksen silmissä olemme ikuisesti nuoria ja reippaita joilla on voimavaroja ja resursseja loppumattomiin. Jotkut vanhukset taantuvat henkisesti itsekeskeisiksi lapsiksi joille tärkeintä on se että saa kaiken sujumaan juuri niin kuin itse haluaa, muitten ihmisten jaksamisesta he viis veisaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka sinne haluaa ja todennäköisesti aletaan heti pakkorokottaa vaarallisilla koronarokotteillakin eikä paljon kysellä suostumuksia...
Vierailija kirjoitti:
Kuka sinne haluaa ja todennäköisesti aletaan heti pakkorokottaa vaarallisilla koronarokotteillakin eikä paljon kysellä suostumuksia...
Ja koronarokotteiden saannin jälkeen eliniän odote on hyvin lyhyt enää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antakaa sen mummin nyt vaan asua kodissaan. Siellä sillä on paljon parempi olla. Hoivakodissa mummoille ja papoille vaan syötetään rauhottavia ja sitten ne vegetoi siellä kymmeniä vuosi kunnes koko omaisuus on saatu lypsettyä valtiolle, jotta työtä vieroksuvat saadaan kustannettua. Kummasti sitten kunto romahtaa kun raha loppuu.
Oikeesti, miksei mummo voi asua siellä missä haluu?
ja oletko nyt ihan varma, että se uhriutuu vai ootko sinä vaan niin ettet osaa kuunnella "herkällä korvalla" niinkuin toi yks pääministeri on kuuntelevinaan.
Yritä muuttaa mummin näkökulmaa: seuraavan kerran kun sanoo että olette pettäneet hänet, sano jotain tyyliin "Niin no muuttaminenhan on aina turhauttavaa. Tosin joskus se saattaa olla elämän paras päätös, varsinkin kun huomaa että ykskaks löytyykin uusi lempparikahvila lähistöltä, ja uusia ystäviä lähiseuduilta. Itseasiassa mun kaveri Anni kertoi että se tapas sen uuden miehen muutettuaan sinne Raisioon"
Mummi saattaa nähdä että ei se ehkä olekaan niin huono idea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palvelutaloon ei nykyään pääse helposti.
1. Joko kaatuilee yhtenään ja sairaalan kautta. 2. Sotkee ulosteessa päivittäin. 3. Karkailee muistamattomana kotoa.
Eli jos pärjää kotona 4 x kotihoidon turvin vaikka olisi kuinka muistamaton niin niitä paikkoja ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Antakaa sen mummin nyt vaan asua kodissaan. Siellä sillä on paljon parempi olla. Hoivakodissa mummoille ja papoille vaan syötetään rauhottavia ja sitten ne vegetoi siellä kymmeniä vuosi kunnes koko omaisuus on saatu lypsettyä valtiolle, jotta työtä vieroksuvat saadaan kustannettua. Kummasti sitten kunto romahtaa kun raha loppuu.
Oikeesti, miksei mummo voi asua siellä missä haluu?
ja oletko nyt ihan varma, että se uhriutuu vai ootko sinä vaan niin ettet osaa kuunnella "herkällä korvalla" niinkuin toi yks pääministeri on kuuntelevinaan.
Olen tästä samaa mieltä, vanhainkodissa moni romahtaa kun elämäninto viedään lopullisesti pois, kokenut tämän kahden oman mummoni kohdalla ja mieli heille selkeästi meni normaalia masentuneeksi. Ei tehnyt hyvää mielelle vaikka toisaalta apua saatavilla lähellä jos tarvitsee mutta kuitnekin he pää sääntöisedti makaavat vieri viereen sängyissään. Onko se elämää? Jos vielä halua omassa kodissa olisi olla ja toivoa? Kuuntelisin mummisi silti. Sano rehellisesti et jos hän haluaa olla kotona, yritätte käydä muuten usein kylässä mutta siinä tapauksessa koti hoitoa on lisättävä ja hänen suostuttava, tässä ehdotus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini ei pääse hoivakotiin vaikka haluaisi. Meni lahjoittamaan oman velattoman asuntonsa suosikkilapselleen tämän painostuksesta ja nyt valittaa minulle kun ei pääse hoivakotiin. Juuri tänään sanoin että kai ymmärtää että sinne olisi voinut päästä kun olisi myynyt asuntonsa, olisi niillä rahoilla maksanut siellä vuosia asumisensa. Nyt eläke ei riitä että sinne pääsisi kunnan maksamana. Surullista. Syystäkin välit mennyt tälläisen jälkeen.
Tuo on täyttä höpöhöpöä.
Tässä tapauksessa on siis kyse vanhuksesta joka selviää yksin kotona vielä hyvin ilman kotihoita ym apua. Käy itse kaupassa jne. Mutta haluaisi hoivakotiin asumaan. On siis vielä liian hyväkuntoinen yhteiskunnan maksamaan hoivakotiin mutta pääsisi tottakai muuttamaan yksityiseen heti jos olisi varaa maksaa kuukausittain se 3000-4000e. Ei hänellä enää sellaisia rahoja ole, pieni 1300e eläke ja sillä ei yksityistä hoivakotia maksella. Oma vika, siihen olisi ollut mahdollisuus kun olisi myynyt asuntonsa ja maksellut niillä rahoilla hoivakodin hurjat kuukausivuokrat.
Jos kriteerit täyttyvät kunta ostaa yksityiseltä vanhuksenhoidon. Tiedän kolme vanhusta, joiden kohdalla kävi noin. Hoitomaksuun ei vaikuttanut omaisuus lainkaan, vaan hoitojaksoa perittiin sen verran kun oli eläkettä ja jätettiin omaan käyttöön n 120e/kk. Loppuosa noin 4000e kuukausimaksusta kuitattiin kunnan hoitosetelillä. Eli ei tarvinnut tuhlata pankissa seisovia varoja. En tiedä, onko noissa käytännöissä eroa kunnasta riippuen, mutta ei ainakaan noissa tapauksissa vaadittu kustantamaan muuta, kuin se eläkkeen vara ja sen päälle kelan hoitotuet.
Viimeisin tapaus oli vajaa kaksi vuotta sitten ja vanhuksella ei ollut lapsia perijöinä vaan varat menivät sisaren lapsille perintönä.Tuo yksityisen hoivakodin maksun määrä muuttui viime vuonna. Oma vanhempani pääsi tehostettuun palveluasumiseen kolme vuotta sitten ja hänellä kuukausimaksu oli enemmän mitä eläke ja eläkkeensaajan hoitotuki yhteensä. Säästöjä oli sen verran, että asumistukea hän ei saanut. Joka kuukausi meni useampi satanen säästöistä hoivakotimaksuihin. Kunnan palvelusetelin hän olisi saanut säästöjen loputtua. Tuossa oli kuntakohtaisia eroja, onneksi nykyään sama malli on joka kunnassa.
Eihän siinä ole kunnasta riippuvia eroja jos ostaa itse yksityisen hoivakotipaikan, saahan sitä mennä, kunnalliseen hoivaan ei ole pakko, mutta kaikki pääsee kunnallisen jos haluaa, eikä silloin mene säästöistä mitään, vaan tulojen mukaan laskutetaan.
Mihin niitä säästöjä jemmataan? Eikö vanhus voi käyttää omia säästöjään omiin palveluihinsa? Vai pitääkö perintö suojata?
Sepä se. Ei tarvitse eikä pidä suojata perintöä vaan jokaisen pitäisi kuluttaa elinaikanaan säästönsä ja omaisuutensa. Parhaansa mukaan ja niin moni tekeekin. Ystäväni vuosien takaa kertoi, kun äitinsä tuli ikään , jolloin ei pärjännyt enää yksin kotona talossaan, että puhui veljensä kanssa ja sopivat, että kaikki omaisuus äidin hoitoon niin kauan kun varat riittävät. Talon laittoivat myyntiin ja rahaa oli paljon säästössäkin ja äiti yksityiseen hoivakotiin.
Ystäväni sanoi, ettei raha merkkaa hänelle eikä veljelleen mitään ja ei ole heidän rahojaan, mitä äidillään on. Ystäväni oli ollut vielä velkajärjestelyssä joten olisi voinut ahnehtia tai haluta rahaa perintönä. Kunnioitan ja arvostan sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat kuten ystäväni ajatteli. Eli äidin paras, on myös lasten paras.
Vierailija kirjoitti:
Antakaa sen mummin nyt vaan asua kodissaan. Siellä sillä on paljon parempi olla. Hoivakodissa mummoille ja papoille vaan syötetään rauhottavia ja sitten ne vegetoi siellä kymmeniä vuosi kunnes koko omaisuus on saatu lypsettyä valtiolle, jotta työtä vieroksuvat saadaan kustannettua. Kummasti sitten kunto romahtaa kun raha loppuu.
Oikeesti, miksei mummo voi asua siellä missä haluu?
ja oletko nyt ihan varma, että se uhriutuu vai ootko sinä vaan niin ettet osaa kuunnella "herkällä korvalla" niinkuin toi yks pääministeri on kuuntelevinaan.
Jep tämä. Uhriutuu (pahalla vai hyvällä, jos ajattelee juuri terveesti itseään) yrittääkö sanoa vain mikä hänelle mielestään olisi paras, sinuun tukeutumalla? Kuuntele mummiasi ja löytäkää väliaikainen pehmeä etappi eikä jyrkkää pudotusta. Kompromissi häneltä että sinulta. Uskon välität hänestä joten kuuntele häntä, ei hän täällä enää ”kovin kauaa” elä ja hänen elämästään kuitnekin kyse.. Ei teidän tehtävä ole häntä hoitaa mutta ehkä mummisi ilmaisee asian vähän väärin kun ei osaa sanoittaa tunteitaan
Vierailija kirjoitti:
Yritä muuttaa mummin näkökulmaa: seuraavan kerran kun sanoo että olette pettäneet hänet, sano jotain tyyliin "Niin no muuttaminenhan on aina turhauttavaa. Tosin joskus se saattaa olla elämän paras päätös, varsinkin kun huomaa että ykskaks löytyykin uusi lempparikahvila lähistöltä, ja uusia ystäviä lähiseuduilta. Itseasiassa mun kaveri Anni kertoi että se tapas sen uuden miehen muutettuaan sinne Raisioon"
Mummi saattaa nähdä että ei se ehkä olekaan niin huono idea.
Itse kokisin myös läheiseni pettäneen minut jos en voisi luottaa ja siihen että en voi tukeutua heihin kun tarvitsen. Ajattelisin kuten AP isoäiti. Kokisin mua ei kuunteltaisi tai voisi luottaa hänestä pidetään huolta- uskon tästä syystä sanoo näin että olette pettäneet hänet jos teot ovat eri kuin sanat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Nyt olisi korkea aika muuttaa pois siitä vanhasta talosta.
Haha. Minä täytin kesällä 70 v. ja sisko on 75. Ja ME ollaan niitä, jotka joudutaan hoitamaan vanhaa äitiämme, koska näitä kohta satavuotiaitakin on olemassa. Ja heidän lapsensa (käytännössä siis tyttärensä) ovat ikäihmisiä siis jo hekin. Silti pitää hoitaa ja avustaa, vaikka omakin pää joskus lyö tyhjää.
Kyllä sitä joskus tulee mieleen, että milloin tämä oikein loppuu. Jo parikymmentä vuotta tässä on saanut olla jatkuvassa stressissä, kun äiti ei vain suostu mihinkään hoitokotiin tai edes palvelutaloon. Ymmärrän minä sen, että haluaa omassa kodissaan asua ja olla, mutta kun se onnistuu vain sillä, että tyttäret huolehtii. Ollaan puhuttu, että koskahan tässä saisi ruveta itse viettämään niitä ansaittuja eläkepäiviä, ei kait koskaan.
Se, että äidillä käy kotisairaanhoitaja päivittäin, ei asiaa suuresti auta. Tietysti on hyvä, että edes joku ammatti-ihminen käy säännöllisesti ja pystyy arvioimaan äidin terveyttä jne. Mutta kyse onkin siitä kaikesta muusta. Tuntuu, että koko ajan on jotain, mitä täytyy selvittää, missä on oltava mukana ja mistä huolehdittava. Milloin on vietävä kuulotutkimuksiin (sata kilometriä suuntaansa), milloin kokeisiin, milloin lääkäriin, milloin rokotuksiin, milloin näöntarkastukseen, milloin on oltava paikalla asumiseen liittyvissä asioissa, milloin mitäkin hakemuksia oltava tekemässä, oltava paikalla kun palveluohjaaja käy tekemässä kartoituksia ja aina ne on sovittava omaan aikatauluun. Puhumattakaan siitä, että on käytävä kaupassa ja apteekissa säännöllisesti, ja milloin tahansa on lähdettävä tutkimaan tilanne, kun on televisio pimeänä, lamppu palanut, pesukone ei lähde toimimaan, tuhat erilaista asiaa ja sitten vielä ihan vaan pidettävä seuraa. Äiti on niin vanha, ettei ystäviä enää ole, ne on kuolleet.
Olen omille lapsille sanonut, että minua ette ala hyysäämään ja jos sellaista ryhdyn vaatimaan, niin muistuttakaa minua näistä sanoista. Minä menen suosiolla hoitokotiin tai vastaavaan, missä muut hoitaa asiani, ei minun lapseni.
Totta kai teemme tämän kaiken ihan myös rakkaudesta, mutta pakko alkaa myöntää jo totuuskin ; olemme väsyneitä. Äiti on ollut hyvin "tarvitseva" siitä lähtien kun isä kuoli 60-vuotiaana. Isä oli hoitanut kaikki viralliset asiat ja paperijutut ja hänen jälkeensä me lapset jouduimme tekemään ne, koska äiti pelkäsi kaikkia sellaisia. Hyvä jos nimensä osasi kirjoittaa alle.
Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että eihän ne omaiset suinkaan ole mitään vanhustyön ammattilaisia eikä osaa aina arvioida, mistä milloinkin on kyse. Silti heidän niskoilleen mielellään sälytetään vanhan ihmisen sairaanhoitokin.
Sinä ja sisaresi olette siis klassisia mahdollistajia. Samanlaisia kuin ne, jotka kantavat ruokaa hengenvaarallisesti lihaville.
Tietysti äitinne tarvitsee apua NYT, mutta on ollut aivan sulaa hulluutta aloittaa se auttaminen kymmeniä vuosia sitten äitinne jäädessä leskeksi. Miksi ihmeessä ette olettaneet, että kuusikymppinen aikuinen ihminen hoitaa itse omat asiansa ja jos ei osaa, opettelee? Tuossa iässähän ollaan vielä työelämässä.
Olisitte säästäneet itseltänne parikymmentä vuotta pakkoauttamista. Olisitte voineet ihan vaan seurustella sen äidin kanssa, mistä olisitte kaikki nauttineet paljon enemmän.
Älkää ihmiset ruvetko läheistenne mahdollistajiksi.
Me olimme miehen kanssa yli 70 v, kun anopille tarjottiin hoivakotipaikkaa, kun neljä kertaa kotikäyntejä ei riittänyt.
Anoppi ei suostunut.
Mies ajoi yö myöhällä katsomaan, miksi talo ei lämpene 150 km yhteen suuntaan
Toinen tarjous tuli 3 kk myöh. Sitten oli jo pakko muuttaa.
On viihyynyt hyvin ja voi paljon paremmin.No niinpä niin, totta kai myönnämme, että olemme niitä klassisia mahdollistajia.
Mutta kaikki on tapahtunut niin salakavalasti pikku hiljaa, ettei sitä tajunnutkaan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Sitä paitsi oletimme, että eihän se äiti näin vanhaksi elä, eli jossain jo viitisentoista vuotta sitten olisimme viimeistään olleet tästä hoitamisesta vapaita. Mutta ei. Itsekin ihmettelee, ettei kuolema korjaa.
Totta kai autoimme äitiämme kaikessa mahdollisessa, kun se loppujen lopuksi oli vielä pientä. Käytimme kaupoissa ja eri tilaisuuksissa, virkistyksen vuoksi ja muutenkin. Silloin sitä ei vielä kokenut raskaaksi, ja olimme itsekin nuorempia.
En oikein tiedä itsekään, että missä vaiheessa meidän olisi pitänyt lakata tekemästä äidille näitä palveluksia, ja mitä sitten olisi tapahtunut. Vasta viimeiset kymmenen vuotta on oikeasti olleet raskaita, mutta nyt meidän jopa siis oletetaan kaikilta tahoilta huolehtivan asioista. Ja äiti ei suostu mihinkään muualle kuin omaan kotiin, ei mihinkään! Emme voi ruveta hommaamaan hänelle mitään laitospaikkaa, kun hän periaatteessa siis pärjää omassa kodissaan. Miten voisimme viedä hänet lääkäriin arvioitavaksi? Millä pakkokeinolla? Ja lääkäri arvioisi, että hän pärjää kyllä, kun on hoitorinki (tyttäret ) olemassa. Ja siellähän äiti kyllä osaisi skarpata, ei hänellä tässä ole mitään hätää. Äidillä ei ole dementian häivääkään, hän on jopa hauska ja huumorintajuinen halutessaan.
Emme tietenkään halua pahoittaa äidin mieltä, sehän olisi kamalaa.
Näin se yleensä käy. Tarvittaisiin joku "rysäys," joka muuttaisi kokonaistilanteen. No, jos minä vaikka saisin sydänkohtauksen ja sisko aivoverenvuodon, niin se ehkä sitten...
Huumorillahan tämä on otettava ja onneksi vielä toistaiseksi meitä on kaksi. Olisi kolmas ja neljäskin, mutta he ovatkin viisaasti muuttaneet hyvissä ajoin niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Mä tilasin aiemmin myös vanhempieni ostokset kotiinkuljetuksella samassa tilauksessa kuin tilasin omanikin. Ja vein sitten pihan poikki vanhempeni ostokset heille. Yritin silloin saada isääni tilaamaan itse, mutta suhtautui ajatukseen penseästi. Kunnes sitten mulle tuli tekonivelleikkaukseni leikkausaika ja silloin sanoin isälle, että mä en sitten pysty kantamaan yhtään ainoaa kassillista tavaraa heille kyynärsauvojeni kanssa. Ja että todennäköisesti en lähde moneen viikkoon edes ulos, koska oli talvi ja liukasta. Silloin isäni tajusi, että mä en todellakaan kanna heille ostoksia ja suostui siihen, että mä opetin hänet tilaamaan itse. Ilman polvileikkaustani varmaan tilaisin ja kantaisin edelleenkin vanhempieni ostokset.
Minä tilaan kotiinkuljetuksella , teen tilauksen netissä. Käsittääkseni puhelimellakin voi tilata. Katso "kaipaatko neuvoja" osiosta.
Alue: Aihe vapaa
Se oli se ainoa oikea ratkaisu!