Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde, jossa ei voi olla oma itsensä
14.06.2015 |
Onko kukaan muu sellaisessa? Ajattelin ensimmäiset vuodet, että tämä helpottaa joskus, mutta edelleen 15 vuoden jälkeen tuntuu, että en voi olla mieheni kanssa vapautuneesti oma itseni. Itsensä tarkkailu ja käytöksen säätely vie valtavasti voimia. Vähän kuin olisi kylässä koko ajan. Käyn joka päivä metsässä tai mökillä keräämässä voimia ja hengittämässä vapaasti, että jaksaisin. Miten tilannetta voisi parantaa? Olen yrittänyt vapauttaa olemistani ja pyrkiä siihen, ettei tarvitsisi filmata niin paljoa, mutta kunnolliseen rentouteen en ole päässyt. Luulen, että siihen kaivattaisiin mieheltä jotain osallisuutta, että hän käytöksellään tai sanoillaan osoittaisi minun kelpaavan tällaisena.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terve aikuinen ei itke yleensäkään.
Tämä
Terveellä ihmisellä on kaikenlaisia tunteita ja tapoja esittää niitä. Sairailla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ryhtynyt parisuhteeseen aivan väärän ihmisen kanssa. Te ette sovi toisillenne. Erotkaa.
Naiset nyt itkevät jokaisesta pikku asiasta. Ovat kuin pieniä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Täällä! Meillä vasta kolme vuotta takana, mutta välillä mietiskelen eroa ja ajattelen, että olisi pitänyt erota jo silloin, kun jouduin ekoja kertoja muuttamaan käytöstäni ja ei ollut vielä niin vahvoja tunteita. Mies on kuitenkin useimmiten ihana ja siksi tunteetkin on nykyään niin vahvat, että tuntuu pahalta ja julmalta ajatella eroamista. Meillä se on vähän niin, että en ollutkaan miehelle se unelmien nainen, mutta hän päätti silti yrittää suhdetta ja jotenkin siinä matkalla mä ihan huomaamattani oon muuttunut kiltiksi kotihiireksi, joka näkee kavereita ehkä kerran kuukaudessa. Ennen olin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, näin kavereita monta kertaa viikossa. Eipä tähän tilanteeseen kai muu auttaisi, kun olla niin itsekäs ja ottaa itseään niskasta kiinni sekä ajatella itseään ja ottaa se ero, mutta kun on ne tunteet kuitenkin vaikka välillä suhde on täyttä paskaa ja oon onneton niin en vain pysty ainakaan vielä eroon.
Edellisessä suhteessa oli samat fiilikset ja otin slti eron, vaikka exäni oli hieno tyyppi, mutta kun en voinut oma itseni niin se alkoi syömään mentaalipuolta niin pahasti.
Nykyisen miehen kanssa voin olla juuri se mikä haluan ja alussa hän sanoi minulle, että miksi olet niin jäykkä että vapaudu nyt vähäsen. Kun hän sanoi noin, niin tajusin että olin tuonut vanhasta suhteesta sen minäni uuteen. Nyt on hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
Mä luin sun tarinaa aivan kauhuissani. Ei voi olla, että omassa kotonasi et voi miehen läsnäollessa olla kuin haluaisit koska mies ilkeilee eikä hyväksy? Ja sanot vielä että ei pidä erota vaan YRITÄT MUUTTAA ITSEÄSI ettei mies suhtautuisi tuolla tavalla. Sä ajattelet edelleen että sussa on vikaa kun mies ei tykkää.
Mihin vankilaan sä olet itsesi järjestänyt? Ymmärrätkö että sieltä pääsee pois. Jos nimittäin haluat.
Sä tiedät että mies ei tule muuttumaan joten sulla on 2 vaihtoehtoa. Jatkat samaan malliin tai lähdet. Mutta on kyllä ihan karmea luettavaa. Sähän hukkaat oman itsesi.
Samaa mieltä.
Mikä kynnysmatto ap on, kun on päästänyt tuon suhteen alkua pidemmälle?!
Vai oliko mies alussa erilainen, hyväksyvämpi?
Olen seurustellut kaksi kertaa miehen kanssa, joka alkuihastuksen jälkeen alkoi osoittaa juuri noita merkkejä. Ne jutut eivät olleet pitkäikäisiä, minä lähdin.
Kiinnostavaa oli, että kumpikin mies kyynelehti, kun tajusi, että olen mennyt lopullisesti.
Narsisseja??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo asiat ei puolisossa tule muuttumaan.Jos oot sellasessa suhteessa,niin joudut koko ajan pitämään puoliasi.Tai alistumaan.Minä kyllästyin 2,5v jälkeen siihen,että jouduin pitämään puoliani koko ajan.
Mitenkä hitsissä noista estoista ja lukoista pääsee eroon? Mitenkä vapautua piereskelemään jne. Kynnys on valtava koska monta monituista vuotta olen mieheni kanssa viettänyt elämää. Minun mieheni ei pilkkaa kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähe purkamaan vyyhtiä vaikka nyt ensin pieraisemalla. Ja katso, kuinka mies reagoi.
Ja sitten pieraiset vielä toistamiseen ja sanot, enpäs onpas nyt kaasua kertynyt puuuhhh.
No aika junttimaista wt-meininkiä kyllä piereskellä toisen seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mikäänhän ei estä sinua olemasta oma itsesi. Sen kuin aloitat heti tänään. Sitten näet, mihin se johtaa ja miten miehesi alkaa reagoida vai alkaako.
Itse en kyllä alkaisi piereskellä edelleenkään, mutta joissain suhteissa piereskellään.
Vierailija kirjoitti:
Nuo asiat ei puolisossa tule muuttumaan.Jos oot sellasessa suhteessa,niin joudut koko ajan pitämään puoliasi.Tai alistumaan.Minä kyllästyin 2,5v jälkeen siihen,että jouduin pitämään puoliani koko ajan.
Tuollainen tilanne voi kyllä muuttua suuntaan jos toiseenkin.
Meillä oli ensin yli 15 vuotta asiat hyvin kunnes minulle tuli iso elämänkriisi ja toinen ei ymmärtänyt käytöstäni ja reaktioitani siinä. Lopulta jouduin myös jatkuvasti pitämään puoliani ja yrittämään anoa ymmärrystä, mikä pahensi kokonaisuutta isosti.
Lopulta sain kerättyä takaisin voimiani niin, etten enää välitä vaikka meillä menisi poikki, vaikka joskus kuvittelin tätä ihan supersuhteeksi, harvinaiseksi helmeksi. Ja sen myötä olen saanut myös voimaa siihen, että pidän tehokkaammin puoliani ja toisaalta sen tarve on vähentynyt. Olen myös sanonut suoraan, etten jaksa enää puolustaa itseäni vaan häivyn, jos joudun siihen vielä. Ja kerron heti, jos mies yrittää sanoa jotain sellaista mikä saa minut puolustuskannalle. Totean, että tällaisten takia olen hermostunut ja ärryn helposti ja tunnen oloni ahdistetuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut valtaa kauhu jos edes harkitsen pieraisevani mieheni seurassa. Muitakin estoja on, en nimittäin kehtaa tanssia hänen seurassaan. Tiedän, että mieheni olisi hetken ihmeissään ja se siitä, asia olisi kohta normaalia, mutta silti se on vaikeaa enkä vain uskalla. Selittäkää tämä asia psykologit?
Kuulostaa kamalalta, mutta jäi epäselväksi onko mies edes tietoinen, että koet hänen ilmeilynsä ja huumorinsa noin? Aiemmassa suhteessani koin, ettei mies hyväksynyt minua koska mitä tahansa teinkin, hän kuittaili ja nälvi. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että se tosiaan oli hänen kommunikointitapansa, opittu vanhemmiltaan, ei niinkään minusta johtuvaa. En kuitenkaan koskaan saanut hänelle sanottua miltä hänen käytöksensä minusta tuntui. Korjailin noiden vuosien aiheuttamia itsetunto-ongelmia vuosia eron jälkeen.
Periaatteessahan asia on yksinkertainen. Jos miehesi rakastaa sinua, hän muuttaa käytöstään kun kerrot miltä se sinusta tuntuu. Jos hän jatkaa samaan malliin, hän ei välitä hyvinvoinnistasi eikä sinun ole hyvä olla sellaisen ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuollaisesta suhteesta kannattaisi lähteä. Jos töissä tai kaveripiirissä ei aina hyväksytä sellaisena kuin se on, ei se niin haittaa, koska suurimman osan aikaa saa olla oma itsensä vapaalla. Mutta jos omassa kodissa ei hyväksytä, niin se on kyllä todellinen ahdistuksen ja masennuksen lähde. Miksi tuhlata yksi ainoa elämänsä tuollaiseen?
On toki mahdollista myös se, että ap vaan ei ole suhdeihminen ollenkaan, eikä vika ole pääosin miehessä. Itselläni on juuri näin. Yhdessä asuminen kenenkään kanssa on aina alkanut ahdistaa, kun tuntuu etten saa olla oma itseni. Silti, vaikka mies ei millään tapaa esittäisi kritiikkiä, virnistelisi, kettuilisi jne. Mutta minusta tuntuu etten voi vapautuneesti kuljeksia alasti, hoilata jotain Hopeista kuuta, pomppia tasajalkaa, nukkua päiväunia milloin sattuu, kaivaa nenää tai mitä vaan mitä yksin teen. Ja se alkaa ahdistaa. Niinpä minä parin avoliittokokeilun jälkeen päädyin siihen että minä vaan olen erakkoluonne enkä sovi parisuhteeseen. Yksin olen onnellinen.
Täällä toinen erakko. Yksin on tosiaan aivan täydellisen ihanaa, kun voi olla ja elää, ilman mitään itsensä amputoimista ja sellaista kuristimien puristeessa olemista, mitä parisuhteessa yleensä on.
Varmaan minussa itsessä on joku vika kun olen tavannut vain miehiä, jotka vittuilevat, piikittelevät, lyttäävät ja herjaavat koko ajan, mutta sillä tavalla viattomasti ja vähän kerrallaan, ettei siitä saisi suuttua, olematta heikkohermoinen nipottaja.
Kaikkein hirvein suhde oli hourupäisen yltiömustasukkaisen pettäjän kanssa, koska hän kuvitteli minun olevan samanlainen epärehellinen pettäjä mitä hän itse oli. Jos koko ajan on syytettyjen penkillä ja kaikki pienimmätkin asiat analysoidaan, ihmetellään ja tulkitaan ääneen, niin eihän se ole elämää.
Kun ei voi olla mitenkään päin. Jos naurat, niin se on merkki jostain, ja jos et naura, se on myöskin merkki jostain, jos istut, ei ole hyvä, jos et istu niin se on paha.
Luin kerran opasta, jossa neuvotaan suhtautumaan juuri tuontyyppisiin tilanteisiin niin, että saa voimia joko erota tai tulla muuten onnelliseksi. Sen kirjan on kirjoittanut amerikkalainen yerspeutti, joka työskentelee parisuhdeväkivallan kanssa. Kirjan nimi oli Should I stay or should I go. Hänellä on muitakin hyviä kirjoja kuten Why does he do that?
Pointti on, että pitää alkaa esim. muistella, mitkä asist tuovat iloa ja mielihyvää itselle, mistä on ennen pitänyt. Sitten alkaa tehdä niitä asioita tai vähintään kuvitella mielessä mahdollisimman elävästi joka päivä. Ja paljon muitakin hyviä mielikuvaharjoituksia. Siten löytää takaisin oman itsensä, koska huonossa suhteessa nimenomaan hukkaa itsensä. Ja kun saa itsensä takaisin, pystyy löytämään ne ratkaisut elämässä, jotka ovst itselle ne oikest js psrhaat.
Tilaa sp noi molemmat kirjat!
http://lundybancroft.com/books/
Vierailija kirjoitti:
Luin kerran opasta, jossa neuvotaan suhtautumaan juuri tuontyyppisiin tilanteisiin niin, että saa voimia joko erota tai tulla muuten onnelliseksi. Sen kirjan on kirjoittanut amerikkalainen yerspeutti, joka työskentelee parisuhdeväkivallan kanssa. Kirjan nimi oli Should I stay or should I go. Hänellä on muitakin hyviä kirjoja kuten Why does he do that?
Pointti on, että pitää alkaa esim. muistella, mitkä asist tuovat iloa ja mielihyvää itselle, mistä on ennen pitänyt. Sitten alkaa tehdä niitä asioita tai vähintään kuvitella mielessä mahdollisimman elävästi joka päivä. Ja paljon muitakin hyviä mielikuvaharjoituksia. Siten löytää takaisin oman itsensä, koska huonossa suhteessa nimenomaan hukkaa itsensä. Ja kun saa itsensä takaisin, pystyy löytämään ne ratkaisut elämässä, jotka ovst itselle ne oikest js psrhaat.
Tilaa sp noi molemmat kirjat!
http://lundybancroft.com/books/
Totta. Minulla toimi niinkin skitsofreninen juttu kuin että kaivoin esiin ensirakkauteni kuvan ja hänen silmiinsä tuijottelemalla sain pinnalle sen onnen ja optimismin ja rakastumisen huuman ja hehkun, mitä silloin tunsin. Sen avulla sain jotenkin yhyteyden siihen nuorempaan, onnellisempaan ja energisempään minääni, joka ei ollut niin vaikeuksien alle hautautunut ja ponneton.
Eikös lukot ole aivan normaaleja asioita ja niiden aktivoituminen riippuu eri ihmisistä. Niistä voi päästä irti.
yerspeutti
😄
Mutta asiaan. Tiedän yhden naisen, joka on naimisissa pesunkestävän narsistin kanssa. Jo reilut 20 vuotta. Hänenkin elämänsä oli sietämätöntä, kunnes vähitellen oppi luopumaan uhrin osasta. Kun alkaa elää omaa elämäänsä, niin kuin oikeaksi tuntee, eikä piittaa puolison reaktioista, pääsee voiton puolelle.
Tässä tapauksessa mies alkoi muuttua pehmeämmäksi, kun huomasi, että vaimonsa onkin jämäkkä, sinnikäs nainen, jota ei kyykytetä.
Pahin ongelma parisuhteessa, kun ei voi vapautuneesti pieraista? Voitko sentäs kaivaa nenääsi rauhassa?
Mä luin sun tarinaa aivan kauhuissani. Ei voi olla, että omassa kotonasi et voi miehen läsnäollessa olla kuin haluaisit koska mies ilkeilee eikä hyväksy? Ja sanot vielä että ei pidä erota vaan YRITÄT MUUTTAA ITSEÄSI ettei mies suhtautuisi tuolla tavalla. Sä ajattelet edelleen että sussa on vikaa kun mies ei tykkää.
Mihin vankilaan sä olet itsesi järjestänyt? Ymmärrätkö että sieltä pääsee pois. Jos nimittäin haluat.
Sä tiedät että mies ei tule muuttumaan joten sulla on 2 vaihtoehtoa. Jatkat samaan malliin tai lähdet. Mutta on kyllä ihan karmea luettavaa. Sähän hukkaat oman itsesi.