Voiko masennuksesta ja ahdistuksesta parantua omin voimin?

[quote author="Vierailija" time="14.06.2015 klo 11:39"]

Kiitos rohkaisevista viesteistä! Olette sydämellisiä ihmisiä!

[/quote]

Sanoisin samat kuin vastaaja 10. Itse myös selvinnyt. Mielenhallintaa, antaa ajan kulua ja suuntaa ajatusia niihin hyviin asioihin, mitä ne nyt kelläkin on. Vaikka menee käpsyttelemään alkukesän vihreyteen, näkee fasaanin kiekuvan ojan penkalla ja räpyttelevän siipiään, tai naapurin kissa joka tulee ystävällisenä tervehtimään... Tai mitkä vaan pienet ja voimaa antavat asiat. Kaikki järjestyy. Elämä kantaa kyllä. Ne on mun motot. Voimia ap!

Mä en tiedä mitä tapahtui, ainakaan elämäni ei muuttunut mitenkään paremmaksi, mutta en ole enää masentunut vaikka en tehnyt asialle mitään. En ole myöskään onnellinen, mutta koen olevani tarpeeksi kunnossa tekemään jotain elämälleni.

Tuossa vaiheessa kun itse tunnistaa että nyt menee jo huonosti omien ajatusten kanssa, kannattaisi oikeasti ottaa yhteys johonkin jossa voisi jutella jonkun kanssa - edes vaikka muutaman kuukauden. Toki omin voiminkin voi pärjätä, mutta se myös voi olla niin uuvuttavaa että ottaa vallan ja sitten jo avunkin hakeminen on kaukaisempaa.

Tsemppiä joka tapauksessa tilanteeseesi!

Voi kiitos. Itkuhan tässä tuli. Kiitos.

Itsellä oli joitakin vuosia sitten huono vaihe. Vuoden sisään kuoli kolme lähisukulaista, sairastelin jatkuvasti, töissä stressi pukkasi päälle. Mutta pikkuhiljaa olo parani ilman lääkitystä.

Olisi hyvä jos saisit keskusteluapua. Joudut ehkä vaatimaan sitä, pysy lujana ja sano että pelkkä aika lääkärille ei riitä. Antavat pahimmassa tapauksessa vain lääkereseptin käteen.
Itse voi tehdä paljonkin, voit tutustua vaikka Oiva - sivustoon, sieltä löytyy paljon apua.
Ihanaa, aurinkoista ja rentouttavaa kesää sinulle kaikesta huolimatta. Kaikkea hyvää, muista että kaikesta on mahdollista selviytyä ja sinussa ei ole mitään vikaa. :)

Itse olen kärsinyt ahdistuksesta, masennuksesta ja isoista menetyksistä jne. En ole osannut/halunnut hakea ammattiapua.

Itse asioita läpikäymällä olen selvinnyt mutta monta monta vuotta se on vienyt ja tie ei ole ollut lainkaan helppo.

Ja olen ollut todella, korostan todella yksin ja yksinäinen ja epätoivoinen.

Nyt tasapainoinen ja minulla on muutamia aitoja hyviä ihmissuhteita.

Vastaan että voi. Joillekin se on oikea tapa, ei kaikille.

Ehdlttomasti kannattaa jutella psykologille.. se helpottaa yllättävän paljon

Olen pohtinut kuolemaa paljon viime aikoina. Ehkäpä yksi syy on myös ikäkriisi. Olen työntänyt monta surua taka-alalle. Mies ei oikein ymmärrä, kuinka jaksan pyöriä omissa ajatuksissani. Nythän kaikki on hyvin. Olen pohtijaluonne.

ap

Nimenomaan itsehän niistä täytyy selvitä, ei kukaan muu voi pääsi sisään mennä ja käsitellä niitä ahdistusta ja masennusta aiheuttavia asioita pois päiväjärjestyksestä. Toki ammattiauttajan kanssa juttelu auttaa selkeyttämään ajatuksia, mutta itse se työ on tehtävä silti, useimmiten omalla ajalla poissa vastaanotolta suurin työ tapahtuu. Sanotaan, että ahdistus on viestintuoja; jokin asia on jäänyt huomiotta ja vaatii pysähtymistä asian ääreen. Masennus taas on menneessä elämistä, sitä, ettei ole hyväksynyt asioita, käsitellyt niitä ja antaa niille ylivallan. Tunteet ova tärkeitä, mutta ne ovat vain tunteita, ei ne tapa eikä niitä tarvitse torjua, paeta tai turruttaa. Mikä tulee, se myös menee. Ja kyllä, minulla on ollut kaksi vakavaa masennuskautta, jolloin olin erittäin itsetuhoinen, viiltelin itseäni ja haudoin itsemurhaa läheisen menetyksen tuskan vuoksi. Toisella kertaa surin menetettyä ihmissuhdetta ja olin myös itsetuhoinen, käytin päihteitä ja lääkkeitä, valvoin viikkokausia ja nukuin muutamia tunteja viikossa. Tästäkin selvisin omin voimin, raitistuin koska halusin raitistua, selvisin masennuksen kourista koska halusin selviytyä. Oma halu, oikea aito halu, on se avain. Lukot aukeaa, jos haluaa niiden aukeavan. Tsemppiä!

Kiitos rohkaisevista viesteistä! Olette sydämellisiä ihmisiä!

En uskalla mennä puhuman terveyskeskukseen, koska kaikki käynnit tallettuvat tietokantaan. Muutama vuosi sitten yksi tk -hoitaja jäi kiinni mielenterveyskäyntini lukemisesta, vaikka olin siellä aivan muista syistä käymässä. Siitä asti olen kärvistellyt itsekseni, eipä juuri helpota.

Kyllä mä voisin mennä. Se on hoitajan häpeä, jos urkkii toisten tietoja.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2015 klo 10:53"]

Elämässäni on tapahtunut aivan liikaa vuoden sisällä. Yksi lähiomainen kuoli, itse perustin oman yrityksen ja toinen lähiomaiseni sairastui vakavasti. Mulle on nyt iskenyt pakkoajatuksia kuolemasta ja ahdistuksia varmaankin tämän tilanteen aiheuttamasta stressistä. Liekö kyse stressireaktiosta, taustallani on masennusjaksoja. Olen siis herkkä ja mielikuvitus on hyvinkin rönsyilevä. Mitä neuvoja voisitte mulle antaa? Kiitos, jos jaksoit lukea.

[/quote]

Voi parantua, ryhdistäydyt vaan vähän, otat itseäsi niskasta kiinni ja toteat että nyt riittää vikiseminen. Masennus on vaan keksitty nimi laiskuudelle.

Ap, olen myös pohtiva ihminen. Psykologini kuvasi "usein paljon pohtivat ihmiset tuntevat kaiken voimakkaasti; niin hyvässä kuin pahassakin". Itselläni tämä pitää paikkansa. Iloitsen ja nautin voimakkaasti pienistäkin asioista (ihan vain vaikka ystävällisestä vastaantulijasta ammennan suuresti positiivista energiaa), mutta samaten surun sattuessa koen sen hyvin hallitsevana ja pahana. Näin ahdistus pääsee syntymään hetkessä suureksikin.

Käyn psykologilla säännöllisesti, enkä ole halunnut lääkitystä (eikä sitä ole edes ehdotettu). Minulle juttelu on sitä parantavaa voimaa. Se, että saa purkaa koko sydämensä myös hölmöjenkin kuuloisista asioista ja ilman pelkoa, että rasittaa läheisiä omilla huolillaan. Voi itkeä, voi nauraakin. Se on minulle todella tärkeää, että käyn säännöllisesti (joskus kk välein, pahoina hetkinä viikonkin välein) juttelemassa, koska itselläkin elämäntilanne on alati muuttuva ja täten myös uusia tunteita jatkuvasti tuova.

Lämpimästi suosittelen tosiaan vahvana pysymistä vaatimusten suhteen ja oikeasti sydämellisesti voimia. Tiedän, miten hallitsevaa suru ja ahdistus voikaan olla, mutta sinä olet hallitsevampi; olet oman elämäsi herra ja sinulla on taatusti sata syytä hymyillä kunhan pääset pahimman yli!

T. Viestin nro 2 kirjoittaja

Voi kiitos ihanasta kommentista!

Suosittelen käymään juttelemassa jonkun ulkopuolisen kanssa asioista, kokeile edes jos se helpottaisi. Jos et terveyskeskukseen halua mennä, niin kirkolta voisi löytyä joku joka kuuntelee ja Mielenterveysseurallakin näytti olevan joku palvelu. Olen itse käynyt vuosien varrella yksittäisiä kertoja juttelemassa jonkun kanssa, mutta nyt kokeilen, että tulisko useamman kerran jälkeen parempi olo pidemmäksi aikaa (lääkkeiden haku ei oikein innosta, varsinkin kun mulla tää masennus on aika kausiluontoista) ja itsestäni tuntuu siis paremmalta jutella sellaisen ihmisen kanssa joka ei ole tuttu.

Voimia ja jaksamista sulle!

[quote author="Vierailija" time="14.06.2015 klo 13:01"][quote author="Vierailija" time="14.06.2015 klo 10:53"]

Elämässäni on tapahtunut aivan liikaa vuoden sisällä. Yksi lähiomainen kuoli, itse perustin oman yrityksen ja toinen lähiomaiseni sairastui vakavasti. Mulle on nyt iskenyt pakkoajatuksia kuolemasta ja ahdistuksia varmaankin tämän tilanteen aiheuttamasta stressistä. Liekö kyse stressireaktiosta, taustallani on masennusjaksoja. Olen siis herkkä ja mielikuvitus on hyvinkin rönsyilevä. Mitä neuvoja voisitte mulle antaa? Kiitos, jos jaksoit lukea.

[/quote]

Voi parantua, ryhdistäydyt vaan vähän, otat itseäsi niskasta kiinni ja toteat että nyt riittää vikiseminen. Masennus on vaan keksitty nimi laiskuudelle.
[/quote]Toi oli hölmöin kommentti aikoihin.Jos ihmiseltä esim.kuolee läheinen on tervettä että siihen menetykseen kuuluu suru ja masennus.Vai onko ihminen joka suree ja ikävöi kuollutta läheistä laiska? Ei se tee ihmisestä laiskaa että hänellä on TUNTEET.

Kiitos viesti nro 14. Olen itsekin kovin pohtiva persoona ja vellon vastoinkäymisissä muiden mielestä liian pitkään ja olen miettinyt onko minussa jotain vikaa, ainakin muut ovat kovasti väittäneet niin, ettei tuollaine pohtiminen ole tervettä. Minusta taas on epätervettä haudata paha olo kiireen alle ja jättää asia käsittelemättä, niinkuin muut yleensä tekevät. Tai en tiedä onko se yhtään epäterveempää kuin minun pohtimiset, mutta tuntuu epäreilulta sivuuttaa minun paha oloni tuolla tavalla ja väittää minua epänormaaliksi.Pohdin paljon miksi näin kävi, mitä muut ihmiset oikein ajattelivat silloin ja mitä he ajattelevat nyt, mitä tulevaisuus tuo kenenkin kohdalla ja vaikuttaako tämä vastoinkäyminen siihen mitenkään...

Pahoittelut epäselvästä viestistä, tuntui vaan hyvältä saada tietää etten ole epänormaali pohdiskelija. :-)