TÄMÄN olisin halunnut tietää raskaudesta / synnytyksestä / synnytyksen jälkeisestä ajasta

Kaikki hokee ainakin ensimmäistä odottaessa, että nuku vielä kun voit - mutta et sitte pysty nukkumaan, kun vetää suonta, on nälkä, pissahätä jne.

-  noin 7. raskauskuukauden aikainen voimakas närästys tuli yllärinä ekassa raskaudessani

- en tiennytkään, että raskauspahoinvointi voikin kestää kauemmin kuin pari viikkoa alkuraskauden aikana; itselläni kesti raskauteni aikaiset aamuoksentamiset monta kuukautta, ja vasta ihan loppuraskauskuukausien aikana joltesekin helpotti, mutta vasta viimeisen raskauskuukauden aikana pystyin esim. syömään miltei mitä vaan yökkimättä

- ekaa lastani mennessäni synnyttämään synnytyspolilla vaatteiden vaihdon jälkeen pyydettiinkin suostumaan peräsuolen tyhjennysoperaatioon; olin aivan äimänkäkenä, että semmoseen, noh, ymmärrettäväähän se tietenkin oli, että ei sitä ihteään tursuile synnytyksen ponnistusvaiheessa pitkin lavitsaa:D. Ei neuvolassa mitenkään valistettu moisesta suolen tyhjentämisestä kertaakaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeinen jälkivuoto oli ylläri, eikä siitä mielestäni sanottu etukäteen mitään. Piti olla ne paksut vaippasiteet jalassa jonkun aikaa. Ja kannattaa itse nukkua aina kun voi. Pikkulapsiaika menee myös aikanaan ohi ja jossain vaiheessa tulee se aika, kun niitä hetkiä muistelee kaihoten.

Milloinkahan se kaiho iskee? Mun lapset nyt 11 ja 13 v ja edelleen ajattelen, että taivaalle kiitos se hirveä pikkulapsirähjyy on ohi. Mutta ehkä parinkymmenen vuoden päästä...

Omat lapseni on jo aikuisia, ei ole kaiho iskenyt. Luulen että tulee naisilla joilla ei juuri muita 'saavutuksia' ole elämässä. Itse kiitän joka päivä että olen viimein saanut elämäni takaisin - jos eläisin sen uudelleen, en hankkisi enää lapsia.

Itseäni järkyttää yhä 25v esikoisen syntymän jälkeen ne jälkisupistukset! Sattui ihan hirveästi. Aika ei ole kullannut muistoja yhtään minkään osalta. Muistan yhä mille tuntuu istua vessassa tikit hanurissa, rinnoista vuotaa veri ja itket kun kaikkialle sattuu. Ja synnytys sattui ihan mielettömästi!

En ymmärtänyt, miksi synnytysvalmennuksessa puhuttiin hengitysrytmistä. Se tuntui keinotekoiselta. Missasin, mikä on sen idea: keskittyä kaasujenvaihtoon, jotta kipu minimoituu (riittävästi happea), ja hyperventilaation riski (hiilidioksidin riittävä poistuminen) maksimoituu. Se tapahtuu vain tuntemalla.

Ilokaasu tulee ottaa tiettynä lyhyenä hetkenä. Jos otat liian aikaisin, heikennät vireystilaasi ja se saattaa hidastaa synnytystä; jos otat liian myöhään, se ei ehdi vaimentaa kipuaaltoa.

Oho. Millaisia saavutuksia elämässä pitäisi olla jotta ei ole ihan luuseri saadessaan kaihoisia ajatuksia lasten syntymästä ja vauva-ajasta? Olipa kommentti. Itselläni on korkeakoulututkinto, ihan ok ja mielekäs ura, talo, aviomies ja mukava elämä. Kyllä lasten syntymä heittämällä menee elämän suurimpiin hetkiin. Kuvittelin että niin menisi muillakin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeinen jälkivuoto oli ylläri, eikä siitä mielestäni sanottu etukäteen mitään. Piti olla ne paksut vaippasiteet jalassa jonkun aikaa. Ja kannattaa itse nukkua aina kun voi. Pikkulapsiaika menee myös aikanaan ohi ja jossain vaiheessa tulee se aika, kun niitä hetkiä muistelee kaihoten.

Milloinkahan se kaiho iskee? Mun lapset nyt 11 ja 13 v ja edelleen ajattelen, että taivaalle kiitos se hirveä pikkulapsirähjyy on ohi. Mutta ehkä parinkymmenen vuoden päästä...

Omat lapseni on jo aikuisia, ei ole kaiho iskenyt. Luulen että tulee naisilla joilla ei juuri muita 'saavutuksia' ole elämässä. Itse kiitän joka päivä että olen viimein saanut elämäni takaisin - jos eläisin sen uudelleen, en hankkisi enää lapsia.

Itseäni järkyttää yhä 25v esikoisen syntymän jälkeen ne jälkisupistukset! Sattui ihan hirveästi. Aika ei ole kullannut muistoja yhtään minkään osalta. Muistan yhä mille tuntuu istua vessassa tikit hanurissa, rinnoista vuotaa veri ja itket kun kaikkialle sattuu. Ja synnytys sattui ihan mielettömästi!

Vali vali mitä ihmettä?

Ei se niin kauheaa ole. Ihme välittäjiä!

Vierailija kirjoitti:

Kuinka fiksuja naisia paapotaan kuin pieniä lapsia raskausaikana, synnytyslaitoksella olet kätilöille varsinainen vaiva ja synnytyslaitokselta poistuttuasi ketään ei enää kiinnosta äidin vointi.

Sama juttu muuten keskenmenon jälkeen. Olin kiinnostava tasan niin kauan kuin sisälläni kasvoi sikiö, sen jälkeen sain kylmää kohtelua. Sain kyllä "tarkistuspuhelun" pari päivää lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen, mutta siinäkin kysyttiin vain vuodosta, ei mitään henkisestä voinnistani. Tyhjennys meni vieläpä pieleen ja sen jälkeiset komplikaatiot jatkuivat useamman kuukauden, mutta kun yritin kysellä asiasta eri tahoilta, en saanut apua. Oireitani ja epäilyjäni siitä, ettei tämä ollut normaalia, vähäteltiin. Neuvolastakin pyydettiin, etten soittelisi sinne enää, kun en ollut enää asiakas. Kun pääsin asiasta vihdoin tutkimuksiin, minulle kerrottiin, että pääsen hoitotoimenpiteeseen vasta kuukausien päästä, eikä sille voinut mitään. Lopulta pääsin sinne onneksi nopeammin, kun sain kipeät kohtutulehdusoireet.

Haluaisin kyllä edelleen lapsen, mutta raskauden yrittäminen pelottaa eniten siksi, että se menisi taas kesken. En kestäisi tuota samaa rumbaa uudelleen 😕

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeinen jälkivuoto oli ylläri, eikä siitä mielestäni sanottu etukäteen mitään. Piti olla ne paksut vaippasiteet jalassa jonkun aikaa. Ja kannattaa itse nukkua aina kun voi. Pikkulapsiaika menee myös aikanaan ohi ja jossain vaiheessa tulee se aika, kun niitä hetkiä muistelee kaihoten.

Milloinkahan se kaiho iskee? Mun lapset nyt 11 ja 13 v ja edelleen ajattelen, että taivaalle kiitos se hirveä pikkulapsirähjyy on ohi. Mutta ehkä parinkymmenen vuoden päästä...

Omat lapseni on jo aikuisia, ei ole kaiho iskenyt. Luulen että tulee naisilla joilla ei juuri muita 'saavutuksia' ole elämässä. Itse kiitän joka päivä että olen viimein saanut elämäni takaisin - jos eläisin sen uudelleen, en hankkisi enää lapsia.

Itseäni järkyttää yhä 25v esikoisen syntymän jälkeen ne jälkisupistukset! Sattui ihan hirveästi. Aika ei ole kullannut muistoja yhtään minkään osalta. Muistan yhä mille tuntuu istua vessassa tikit hanurissa, rinnoista vuotaa veri ja itket kun kaikkialle sattuu. Ja synnytys sattui ihan mielettömästi!

Mulle se kaiho iski kun kaikki lapset oli teinejä. Ja ihan kamalaa oli kun esikoinen muutti pois. Kyllä mä katselen noiden lapsuusajan kuvia ja kaipailen niitä aikoja - en realistisesti sitä mitä se oli, vaan kaikkia niitä ihania juttuja siihen liittyen.

Ja mulla on ollut helpot synnytykset ja ihanat lapset, että ehkä näiden kanssa on sitten helppo haikailla menneitä, ja kaivata niitä aikoja kun olivat vielä pieniä ja äiti oli parasta maailmassa.

Enkä ajattele että lapset ovat elämäni suurin saavutus. Musta se on aika hassu ajatus, kun vanhemmuudessa niin moni asia on ihan sattumista kiinni. Että onko lapset terveet jne.

Mutta kyllä näitä asioita voi uraihminenkin kaipailla, itsekin olen sellainen. Oman alani arvostetuimpia palkintojakin useampina vuosina saanut.

Vierailija kirjoitti:

Että alapää voi tuhoutua täysin. Ei enää koskaan normaalin näköinen tai tuntuinen, pidätyskyky mennyt ja seksielämä kuihtunut. Jos olisin tiennyt että näin pahasti voi käydä, en olisi tehnyt lapsia. Ongelmaa vähätellään koska "sinulla on terve lapsi ja se on paras palkinto kaikista tuskista", entäpä oma terveyteni, etenkin mielenterveyteni?

   

Ymmärrän täysin naisia jotka eivät halua lapsia.

Niin lapset on lainaa vaan mutta naisen pitäisi hyväksyä ja kestää koko oman elåmänså tuhoutuminen sillä perusteella että on saanut joskus terveen lapsen. Tämä on aivan törkeää. Sitten paheksutaan yksinhuioltajaäitejä vaikka mitä muuta luullaan tapahtuvan kun naisen alapää on aivan pilalla? Sanotaan ja oikeasti seksi on parisuhteen liima, ilman seksiä ei ole parisuhdetta mutta naisen alapää runnotaan synnyttyksessä aivan pilalle. Sitten pitäisi olla niin kuin se ei haittaisi mitään ja sanotaan että on elämänarvot hukassa kun harmittelee lopullisesti mennyttä pidätyskykyä ja sitå että mies lähti kun yhdynnästä ei tullut enää mitään ja mies halusi ehyen, terveen naisen. Nainen on sitten vaan pinnallinen. En käsitä miten lääkäritkin voivat olla noin törkeitä. Nainen on arvokas ja naisellakin on vain se yksi oma elämä ja se pitää saada elää onnellisena. Sitä ei voi vähätellä ja esittåä niin kuin lapsen saaminen korvaisi kaiken, ei todellakaan korvaa.

T. Kahden äiti

Vierailija kirjoitti:

Moni asia.

Eritteet, niistä voisi puhua ihan suoraan. että se verenvuoto on todella rajua ja tulee kaikesta läpi.

Ompeleminen, olin synnyttänyt yksin luomuna 14h ja vauva syntyi, oli valtava henkinen romahdus kun tajusin että ompeleminen teidän heti siihen perään. Olin jotenkin ajattelut mielessäni että joskus viikon päästä ne sitten ompelee :D koko värkki oli kun perunamuussia ja se ompeleminen oli täyttö helvettiä. Muutama repeämä mutta opiskelija ompeli niitä valehtelematta 2h. Olin hyvässä kunnossa, reipas enkä valittanut niin opiskelija oli kokoajan mukana ja ompeli.

Imettäminen, että se ei välttämättä onnistu. Olen isorintainen ja vauvan bilirubinit nousi, ei jaksanut syödä. Jorvin Perhepesässä ( minut laitettiin sinne ensisynnyttäjänä koska olin ”niin hyvässä kunnossa”) henkilökunta oli välinpitämätöntä ja kaikki tieto olisi pitänyt saada huoneen YouTube-videoista. Siellä oltiin käytännössä yksin. Yritin imettää ja samalla letkulla annettiin lisämaitoa. Oma maito nousi mutta maitoa ei riittänyt miksikään. Osastolla ollut 60-kymppinen hoitaa totesi että ” luulisi nyt että noista tulee maitoa, vai onko ne omat vai ostetut”

Vauvan paino ei noussut eikä meinattu päästä kotiin. Pyysin äitiäni tuomaan tuttipullon ja korviketta, ensimmäisen kerran vauva sai syödä niin paljon kun halusi, päästiin kotiin. Yritin imettää ja pumpata seuraavat kaksi viikkoa mutta luovuin siitä kun rinnat verellä ja olin ihan loppu.

.....ja tässä vain muutama asia :)

Voi apua miten kauheaa :( ja varmaan tosi huono onni henkilökunnan kanssa:( Toivottavasti saitte paremmin tukea sitten omasta neuvolasta. Voi sitten pk-seudulla olla iso ero siinä miten (ensi)synnyttäjä otetaan vastaan. Olisin itkenyt vastaavassa tilanteessa koko ajan. Mulle hoitajat neuvoivat hyvin, nostivat vauvaa syömään ja antoivat vinkkejä kotiin. Maito nousi ensin mullakin, mutta kotona tuli stoppi. Vauva ei vaan saanut tarpeeksi ruokaa vaikka yritin monta viikkoa. Jälkitarkastuksessa (yksityinen) lääkäri sanoi että älä kiusaa itseäsi, anna korviketta, tärkeintä on että vauva syö. 

Että synnytyksessä häntäluu voi murtua. Edes synnärillä ei tajuttu tätä, eikä synnytyksen jälkeisessä neuvolassa/jälkitarkastuksessa koskaan vaikka valittelin, kun vielä 6kk jälkeen suorassa istuminen sattui.

Ainut hämmästyksen aihe synnytyksessä oli se, kuinka nopeasti toivuin kaikesta. Suunniteltu sektio ja 2 viikon jälkeen olo kuin mitään leikkausta ei olisi ollutkaan. Kilot karisivat silmissä, vointi oli hyvä ja jälkivuotoa vähän. 

Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa olivat ihania ja helppoja, ensimmäiset katkeamiset rytmissä tapahtuivat hampaiden puhkeamisen aikoihin....

Ainakin sektio on superhelppo lasku vauva-arkeen.

Vierailija kirjoitti:

- ekaa lastani mennessäni synnyttämään synnytyspolilla vaatteiden vaihdon jälkeen pyydettiinkin suostumaan peräsuolen tyhjennysoperaatioon; olin aivan äimänkäkenä, että semmoseen, noh, ymmärrettäväähän se tietenkin oli, että ei sitä ihteään tursuile synnytyksen ponnistusvaiheessa pitkin lavitsaa:D. Ei neuvolassa mitenkään valistettu moisesta suolen tyhjentämisestä kertaakaan

Oispa minultkin pyydetty (tai siis kerrottu että on mahdollisuus) tuohon peräsuolen tyhjennykseen!  Luulen että ongelmat joita mulle tuli ponnistusvaiheessa johtui osittain siitä, että pelkäsin p*skantavani ennen kuin lapsi tulee ulos, jos ponnistan oikein kovasti. 

Ja joo. Mulle tuli yllätyksenä, että se kuuluisa "paineen tunne" onkin siis kakkosen puolella, eikä ykkösen. Ponnistamisen tarve? No tuntui siltä että ois tulossa kymmenen kilon k a k k a. Siinä kohtaa alkoi kyllä pelottaa, että mitä tästä tulee. Ponnistusvaiheessa taisin alitajuisesti hieman himmailla juuri sen takia, etten halunnut että kakkosesta tulee mitään. Ihan sama vaikka kätilö olisi sen nähnyt miljoona kertaa, mutta minä en kestänyt ajatustakaan siitä. 

Sain synnytyksessä aivan hirvittävät peräpukamat, tuntui kuin ois suoli tullut melkein ulos. Ja vielä puoli vuotta siitä eteenpäin mun pe rä  aukko ei ole palautunut normaaliksi.  Taisin saada myös rektoseelen eli per ä s u olen laskeuman, mikä vaiheuttaa ulos tamista.  Eikä tuohon taida oikein mikään auttaa, lantionpohjan jumppa voi ehkä olla hyväksi kuten laskeumissa yleensäkin, ja sitten se ettei ole ummetusta. 

Vasta synnytyksen jälkeen luin jostain, että joskus on synnyttäjille jossain tarjottu ihan rutiininomaisesti peräruiskeita, että voivat tyhjentää suolen ennen synnytystä. Oisinpa tosiaan tiennyt itse!  Täysi suoli saattaa myös hidastaa synnytystä, kun on mekaaninen este. Ja juu, nimenomaan se ponnistusvaihe oli itselleni hankala, ja se pitkittyi, joten piti turvautua imukuppiin ja siksi tehtiin myös episiotomia. Ja episiotomia taas aiheutti kamalat kivut alakertaan,  tai ensin se oli ihan täysin tunnoton, sen jälkeen pari viikkoa kipeä. Oli ihana se tunne, kun vihdoin pystyi istumaan ilman kipua! 

On myös aika pelottava tunne se, kun ei tunne koko alapäätänsä, ja se on niin turvoksissa että koko alueen koskeminen on todella outoa. Mulle ei episiotomian lisäksi tullut kuin pieni repeämä jonnekin, mutta sitä en edes tuntenut, sillä se episiotomian arpi vei kyllä kaiken huomion - se oli valtaisa. Tuntui kuin ois puoli alakertaa leikelty. Ihme kyllä, että on parantunut aika hyvin. Sitä kannattaa muuten rasvata ja öljytä ja venyttää heti kun vaan ei enää ole kipeä, niin paranee paremmin eikä jää vaivaamaan. 

Mua ei imetys sattunut koskaan, ei tullut haavoja nänneihin eikä maidon nouseminen aiheuttanut mitään hirvittäviä kipuja. Myöskään tulehdusta ei oo tullut.  Sen sijaan kesti useamman päivän, että vauva oppi imuotteen, eikä imetys onnistunut alussa kuin sellaisessa asennossa että vauva makasi pystyasennossa mun kyljen päällä. Ei siis vaaka-asennossa kuten yleensä. Sitten kun oppi imuotteen, niin imetys oli tosi kivaa muutaman kuukauden, kunnes vauva aloitti rintaraivot, ja lopulta rintalakon. Ei suostunut imemään rintaa päiväaikaan ollenkaan, ja pahin vaihe kesti muutaman päivän. Onneksi se loppui, mutta myöhemmin sama ongelma palasi. Ja sen jälkeen vähän väliä vauva on kieltäytynyt rinnasta, vaikka on selvästi ollut nälkäinen. Tämä johti siihen, että n. 4-5 kk ikäisenä imetys alkoi pikkuhiljaa vähentyä, ja samalla maidon määräkin vähentyi, ja se taas johti siihen että vaikka vauva olisikin huolinut rintaa niin maitoa ei ollut tarpeeksi. Olen joutunut antamaan n. 5kk ikäisestä jatkuvasti korviketta sen vuoksi, ja olen imettänyt yöllä ja vain kerran päivällä. Ja nyt kun vauva on 6kk niin imetän vain yöllä, ja kohta senkin voi lopettaa. Tämä on itselleni ollut surullista, ei olisi halunnut tämän menevän näin, mutta ei voi mitään. Vauvan oma toiminta voi siis olla haitaksi imetykselle. Sitä en ennen tiennyt.

Kiitos kaikille kun olette jakaneet kokemuksianne! Näitähän ei mikään "virallinen" taho kerro, joten kun itse menen synnyttämään, tiedän nyt pakata mukaan omat korvikkeet ja tuttipullon, ummetuslääkkeet yms. evästä. Vaikka sairaalasta ei näitä tarjottaisi, niin mikään tuskin estää käyttämästä omia 👍

Siihen en vielä kaiken ponnistelun lisäksi ala, että joudun kärvistelemään turhissa tuskissa ja vauva joutuu kärsimään nälkää.

Suurin yllätys lienee ollut ihmisten jotenkin kaunainen, kateellinen ja ivallinenkin suhtautuminen raskaus- ja lapsensaanti uutisiin. Suomi on jotenkin hyvin lapsivihamielinen maa oikeasti. Se tekomaireus ja muka neuvolasysteemi ja "auttaminen" ja "ohjeistaminen" on aivan silmänlumetta. 

Onneksi perheemme ei ole sen piirissä enää. Tai koko maassa.

Lisäisin super tyly kätilöiden ja henkilökunnan käytös synnärillä. Aivan käsittämätöntä touhua jota ei mitenkään voi pienellä palkalla perustella. Että jos saisivat 500 eur kuussa enemmän, sittenkö oppisivat käytöstapoja, inhimillisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille kun olette jakaneet kokemuksianne! Näitähän ei mikään "virallinen" taho kerro, joten kun itse menen synnyttämään, tiedän nyt pakata mukaan omat korvikkeet ja tuttipullon, ummetuslääkkeet yms. evästä. Vaikka sairaalasta ei näitä tarjottaisi, niin mikään tuskin estää käyttämästä omia 👍

Siihen en vielä kaiken ponnistelun lisäksi ala, että joudun kärvistelemään turhissa tuskissa ja vauva joutuu kärsimään nälkää.

Joo mulla kans korvikkeet valmiina kassissa. Itselleni ja miehelleni oon pakannut kans naposteltavaa ja juotavaa; maustettuja riisikakkuja, pähkinöitä, protskupatukoita, kuivattuja luumuja, ruissipsejä, trippimehuja jne.. Jotain lempikarkkeja aattelin kans ottaa mukaan.

Eniten yllätti se miten huonoon kuntoon nuori liikunnallinen äiti menee sekä fyysisesti että henkisesti heti plussan jälkeen.

Liikunta jäi heti, ensin tuli nesteturvotusta 3kg. Sitten alkoi jumalaton oksentelu joka vei minut tiputukseen ja sitä jatkui puoliväliin saakka. Laihduin 6kg. Sitten alkoi turvotus, ja kilot tulivat ryminällä takaisin. Samalla alkoivat kivut. En voinut kävellä kuin 50m ja alkoi supistaa. Nivunen revähti. Virtsarakko laskeutui kun vauva puski sinne päällään koko ajan. Yöllä ei saanut unta.

Synnytys käynnistettiin vakavan raskausmyrkytyksen takia. Kaikki toistelivat miten turvonnut ja surkean näköinen olin. Olin kuulemma myös masentuneen oloinen. Kappas kummaa?! Olisivatkohan itse jos olisivat olleet vuodepotilaina 9kk??? Jestas.

Sairastuinkin synnytyksen jälkeen baby Bluesiin joka syveni synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Imetyskin oli todella hankalaa kun vauva ei saanut jätti tisseistä jotka suihkusivat otetta ja lopulta alkoi hylkiä rintaa.

Rehellisesti, elämäni raskainta ja hirveintä aikaa! Pelottaa jos joudun kokemaan kaiken joskus uudelleen. En tiedä miten psyyke kestää.

Neuvolantädit! Siis se, että on ihan tapauksesta kiinni, mikä on asenne ja millaisia neuvoja saa. Meillä vaihtui kesken kaiken ja oli aika iso ero. Toinen oli vanhanaikainen ja tuntui ettei kuuntele yhtään, kokoajan tuntui että kohta se soittaa johonkin sosiaalitoimistoon. Tarttui ihan random juttuihin, ja tuputti jotain mielenterveyskerhopamfletteja, vaikka mitään sellaista ei oltu puhuttu. Samassa neuvolassa käyvä ystävä meni hänen ehdottamana sellaiseen ihan vain mielenkiinnosta, ja siitä seurasi parin vuoden vahtaus neuvolan taholta että ovatko kuitenkaan kelpoja vanhempia. Ihan tavallisia ja fiksuja ovat. Toinen neuvolan täti antoi tosi hyviä vinkkejä, oli empaattinen ja tiesi että raskauksia ja lapsia on erilaisia. Käsittämätöntä miten ensimmäinen, vanhempi täti, ei ollut tätä uransa aikana oppinut.

Myös synnytyksessä oli aika isoa vaihtelua hoidossa ja asenteissa henkilökunnan välillä. Jotkut suorastaan kettuilivat, kun itket ettet tiedä miten imetys toimii. "Haha, semmoista se on", ja häippäisee huoneesta.

Vierailija kirjoitti:

Mieli voi olla tosi maassa synnytyksen jälkeen muutaman viikon. Ihan jo pelkästään hormoonien aiheuttama mielialan lasku, yhdistettynä siihen shokkiin esikoisen syntymästä. Kun kaikki on niin uutta ja tuntuu että koko elämä ihan mullin mallin. Yhtäkkiä se vauva on siinä, ja oikeasti käsität, että olet siitä vastuussa 24/7.

Itsellä ei vieläpä ollut mitään kokemusta vauvoista, en ollut koskaan pitänyt edes sylissä. Olin todella epävarma kaikkien hoitotoimenpiteiden ja vauvan käsittelyn kanssa. Päälaella oleva aukile oli minusta pelottavinta ikinä, en uskaltanut moneen kuukauteen edes yrittää pään yli vedettävien bodyjen pukemista. Ja se niska, herranjestas, eihän se nyt päässyt roikkumaan/retkahtamaan liikaa?!

Kaikki tuo epävarmuus tosiaan yhdistettynä baby bluesiin ja vauvan mahavaivoihin, vieläkin muistuu lähinnä mieleen vain se ahdistunut olotila noista alkuajoista. Onneksi selvittiin, nykyään arki rullaa mukavasti 1,5-vuotiaan kanssa!

Mulla oli juuri tämä sama. Pienen vauvan käsittely tuntui tosi pelottavalta esikoisen kohdalla . Ja oli suuri mullistus, että vauva olikin yhtäkkiä siinä 24/7. Nyt mulla on jo kolme lasta eikä enää tunnu missään, mutta esikoisen kohdalla mulla oli juuri tuollaiset fiilikset.