Omien lasten lapsuuden muisteleminen sattuu!

Mun äiti huusi ja sai raivareita välillä ihan tyhjästä. Kielsi meiltä ihan älyttömiä asioita, meillä oli tiukemmat rajat kun muilla ja oli tosi kova kuri. Silti mulla on tosi hyvät muistot äidistä ja lapsuudesta. Hyviä asioita olisi paljon enemmän. Oli myös turvallista, kun vanhemmat hoisi aikuisten asiat, ja piti huolta turvallisuudesta yms. Eli jos muistelee niitä meidän äidin huonoimpia hetkiä, niin vaikuttaa ihan kamalalta. Jos katsoo kokonaiskuvaa, oli loistava äiti.

Olen potenut samaa tuskaa. Toisen lapsen jälkeen kesti pari vuotta, ennenkuin tajusin potevani (synnytyksen jälkeistä) masennusta. Sain apua raivooni (mielialalääkitys) ja olo tasaantui.

Vastikään tulin tutkineeksi kirjaston lainaushistoriaani. Siellä 10 vuoden takaa löytyi valtava määrä lastenkirjoja. Muistin, että mehän käytiin usein kirjastossa, ja kaikki kirjat luettiin moneen kertaan. Sittenkin jotain hyvää oli myös, minkä olin jo unohtanut. Varmasti sinullakin ap löytyy jotain vastaavaa

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti huusi ja sai raivareita välillä ihan tyhjästä. Kielsi meiltä ihan älyttömiä asioita, meillä oli tiukemmat rajat kun muilla ja oli tosi kova kuri. Silti mulla on tosi hyvät muistot äidistä ja lapsuudesta. Hyviä asioita olisi paljon enemmän. Oli myös turvallista, kun vanhemmat hoisi aikuisten asiat, ja piti huolta turvallisuudesta yms. Eli jos muistelee niitä meidän äidin huonoimpia hetkiä, niin vaikuttaa ihan kamalalta. Jos katsoo kokonaiskuvaa, oli loistava äiti.

♥️

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla, että silloin kun lapset ovat pieniä, niin on kärsimätön hirviöäiti? MIKSI missään ei sanota, että OLE LEMPEÄ ÄITI! Joka tuutissa sanottiin silloin että lapselle pitää asettaa rajat. No minähän asetin. Sillä seurauksella että huutoa seurasi jos lapset eivät noudattaneet rajojani.

Nykyään jos esim. kaupassa kuulen jonkun lapsen itkua, ahdistun heti. Kyyneleet tulivat. Kuten kävi toissapäivänä: lapsi itki ja huusi sydäntäsärkevästi äitinsä perään, ”äitii äitii äitiiii oota”, mutta äiti paineli vihaisena kymmenen meträ edellä. Käänsi selkänsä ja poistui paikalta, vaikka lapsi itki hätäänsä.

Kuin suoraan elämästäni vuosia sitten. Tai mitä seurasi kotona, jos lapsi pudotti ja rikkoi jonkun astian, jne.

Et ole vieläkään ymmärtänyt!  Se, että lapselle asetetaan rajat, ei estä olemasta lempeä. Rajat ovat todellakin rakkautta ja niiden avulla myös luodaan tilaa lempeydelle. Ei tarvitse huutaa, jos lapsi rikkoo rajoja, vaan päättäväisesti voi hoitaa lapsen "rajojen sisälle".  Lapsi voi itkeä, mutta se ei ole ongelma. Sen itkevän lapsen voi sitten ottaa syliin ja helliä, mutta se ei tarkoita sitä, että rajoista joustettaisiin.

Avain on se, että lapsi kasvatetaan johdon mukaisesti alusta asti. Se taas vaatii rutkasti kärsivällisyyttä.

Se on vanhemmillekin oppimisprosessi. Koko kasvatusprosessi on sekä lapselle että aikuiselle kasvamista ja oppimista. Lapsi kasvattaa vanhempia vähintäänkin yhtä paljon kuin vanhemmat lasta.

Olen monesti miettinyt, että onkohan oma äitini koskaan jäänyt miettimään omia metodejaan.

Mulla oli todella, todella tiukat rajat. Sain päivässä olla ulkona max kaksi tuntia, ja jotta pääsisi edes jonnekin, oli kylille noin 30min matka. Eli saatoin nähdä kavereita vain tunnin. Kotona piti kertoa, että missä oli ollut ja mitä tehnyt. Myöhästymisestä sai arestia, yhdestä viisiminuuttisesta yhden päivän, kymmenestä kaksi päivää ja niin edelleen. Oikeasti kaikki järjelliset kaverisuhteet kuoli, kun jopa seurakuntanuoret olivat liian huonoa seuraa. Keiden kanssa sitten oikeasti juttelin, oli laitapuolen kulkijat. Minä siis teininä kuuntelin juoppojen sössötyksiä, koska se oli sitten se minun ainoa sosiaalinen kontakti koulun ulkopuolella. Ja kotona en tietenkään kertonut tuosta mitään, koska sittenhän olisi ulos pääseminen loppunut tykkänään. Muistan kuinka alueella liikkui joku mies autollaan ja ahdisteli teini-ikäisiä tyttöjä. Mikä oli äidin ratkaisu? No et tietenkään pääse ulos. Joten, miksi kertoa ongelmista, jos siitä seuraa vain rankaisu. 

En lämmöllä muistele. Liian tiukka kuri johti sosiaaliseen eristäytymiseen, koulukiusaamiseen, yksinäisyyteen ja siihen, että en oikeastaan voinut kertoa ongelmista kotona. Koska kun sitten napsahti aina kotiarestia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas olin varmaan ns. lempeä äiti kun yritin aina ajatella lasteni parasta, ja siteen sanottiinkin helikopteri- tai curling- vanhemmaksi, kun en koskaan oikein osannut olla vihainen ja autoin lapsiani aika paljon. En tiedä kumpi on sitten parempi.

Lempeydellä olet antanut lapsillesi elämänmittaiset ja kestävät eväät. Sen varassa he elävät aina.

Toivottavasti noin.

Tosin kyllä ei välttämättä. Tunnen myös äidin, joka myöntää olevansa syyllinen siihen, että hänen molemmat lapsensa ovat "täysin kelvottomia" aikuisia. Kumpikaan ei ole viitsinyt tehdä mitään, kummallakaan ei minkäänlaista resilianssia. Kummatkin pummaavat sossutukien lisäksi vielä kroonisista kivuista kärsivältä äidiltään rahaa elämäänsä, joten äiti sinnittelee töissä, vaikka paikka olisi eläkkeellä. Ei hän kiitä itseään, vaan tuntee syyllisyyttä. Kun hänen aikansa on ohi, lapset ovat todella heitteillä. Ei, lapset eivät mielestäni osoita rakkautta ätiään kohtaan, vaan ovat säälimättömiä ja epäempaattisia toimiessaan kuten toimivat.

Äidin tapa kasvattaa on hänen oma antiversionsa saamastaan kasvatuksesta, ja omin sanoin todennut, että johtuu siitä, että oli "kakara" lapset saadessaan eikä kykenevä todella punnitsemaan, mikä olisi kohtuullista ja parasta lasten kannalta. Tuijotti vain sokeana siihen, mikä oli omassa kotikasvatuksessa pielessä.

Olet per.see.stä. Mutta et sentään ollut juoppo. Vai olitko sitäkin?

Olen tullut siihen tulokseen (turhan myöhään), että kasvattamisessa vanhemman pitäisi kasvattaa ensisijaisesti itseään. Jos ei ole itsellä parhaat lähtökohdat, siinä on kova työ. Ja sitten tulee temperamentti (lapsen ja vanhemman), muu ympäristö, muut olosuhteet ja rasitteet (taloudelliset huolet, masennus, sairaudet), kulttuuri, joka kertoo miten pitäisi olla ja tehdä. Se on tosi vaativaa hommaa! Ei siinä kukaan ilman virheitä onnistu, mutta kokonaisuus ratkaisee. Ja käsittääkseni psykologian tutkimuksissa on huomattu, että lapset etsii kaiken hyvän mikä on saatavilla, ja tarttuu siihen - se on elinehto. Aikuisena sitte voi tajuta, mikä oli pielessä, mutta silloin on jo eri tilanne ja välineet

Kauhea helppo on ”ulkopuolisen” sanoa miten lasten kanssa pitäisi olla sitä tai tätä. Ja ulkopuolinen on sellainenkin, jonka lapset ovat jo isoja. Hyvä siinä vaiheessa miettiä, että kyllä lempeä ja ihana olisi pitänyt jaksaa olla. Siinä vaiheessa kun voi kuitenkin itse levätä, jos lepoa tarvitsee.

Vanhempi ei voi pistää vanhemmuutta tauolle, vaikka itsellä olisi mikä tahansa tilanne. Esim: Ei ole nukunnut 5 yöhön, läheinen tehnyt itsemurhan, kovaa kipua, paha aviokriisi, tai töissä tosi, tosi stressaavaa.

Vaikka ihan totta sekin että ihan kohtuuton ja julma sitä on saattanut olla. Ja ihan turhaan.

Aikuisiltakin lapsilta voi pyytää anteeksi, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Niin olin minäkin. Mutta nyt kun lapset ovat isompia, olen paljon parempi. Olen tosi hyvä äiti, joka tukee lapsiaan kaikessa mahdollisessa.

Lapseni luonnollisesti tuntevat oman äitini ja näin vähän isompana he ymmärtävät, ettei oma lapsuuteni ole ollut ruusuilla tanssimista.