Parisuhteessa eläjät, tuletteko samankaltaisista lapsuuden perheistä?

Ei tulla. Minä olen Helsingistä ja vaimo on DDR:stä. Mutta hyvin menee siitä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Ymmärrän tämän pointin mutta anoppi on myös näitä ihmisiä jotka huokailee kun on niiiin raskasta ja nyt pitää ihan istahtaa hetki kun on tehnyt niin paljon. Eli joko kaipaa sitä apua tai sitten koittaa korottaa itseään tuolla. Joskus kyllä toteaa että on mukava istua valmiiseen pöytään, jos on katettu ja laitettu vaikka salaatti. Toisaalta uskon että ei edes osaa ajatella että mieskin voi tehdä noita asioita. Hämmästelee esimerkiksi kun selvisi että mieheni imuroi 😅

Edelleen suhtaudut todella alentuvasti anoppiisi. Kaikkein kohteliainta on kysyä: "Voinko auttaa?" "Kaipaatko apua?" Tai vaihtoehtoisesti "Mitä me voisimme tehdä?"

Ja sitten kuunnella ja uskoa, mitä tämä sanoo. Voihan tosiaan olla, että hän ilahtuukin ja tästä alkaa mudostumaan uusi tapa toimia. Tai sitten mikään ei muutu.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, jos keskeisintä todella on auttaa anoppia. Jos keskeisintä (kuten vaikuttaa) on se, että sua ärsyttää epätasa-arvoinen asetelma, niin sun täytyy vaan päästä sen yli, että joku haluaa elää näin. Omassa kotonanne luotte sitten yhteisymmärryksessä ja tasa-arvoisesti ne omat toimintatapanne, joihin anopilla ei ole oikeutta sekaantua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Ymmärrän tämän pointin mutta anoppi on myös näitä ihmisiä jotka huokailee kun on niiiin raskasta ja nyt pitää ihan istahtaa hetki kun on tehnyt niin paljon. Eli joko kaipaa sitä apua tai sitten koittaa korottaa itseään tuolla. Joskus kyllä toteaa että on mukava istua valmiiseen pöytään, jos on katettu ja laitettu vaikka salaatti. Toisaalta uskon että ei edes osaa ajatella että mieskin voi tehdä noita asioita. Hämmästelee esimerkiksi kun selvisi että mieheni imuroi 😅

Edelleen suhtaudut todella alentuvasti anoppiisi. Kaikkein kohteliainta on kysyä: "Voinko auttaa?" "Kaipaatko apua?" Tai vaihtoehtoisesti "Mitä me voisimme tehdä?"

Ja sitten kuunnella ja uskoa, mitä tämä sanoo. Voihan tosiaan olla, että hän ilahtuukin ja tästä alkaa mudostumaan uusi tapa toimia. Tai sitten mikään ei muutu.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, jos keskeisintä todella on auttaa anoppia. Jos keskeisintä (kuten vaikuttaa) on se, että sua ärsyttää epätasa-arvoinen asetelma, niin sun täytyy vaan päästä sen yli, että joku haluaa elää näin. Omassa kotonanne luotte sitten yhteisymmärryksessä ja tasa-arvoisesti ne omat toimintatapanne, joihin anopilla ei ole oikeutta sekaantua.

Onneksi korona-aikana ei ole tarvinnut kyläillä kertaakaan. Saa marttyroida kotonaan rauhassa. En oikeasti usko että kukaan haluaa elää noin, uskon että kyse on pinttyneestä tavasta ja normatiivisista käsityksistä. Ja tunteehan sitä varmaan itsensä tyhmäksi kun vuosikymmeniä on uurastanut ja uhrannut ja nykyisin oppii ettei olisi koskaan tarvinnut. Kruunu ei kiillottunut. Appi jäi eläkkeelle eikä vieläkään tee mitään. Miksi tekisi kun on helppoon totutettu. Anoppi käy edelleen töissä ja raataa kaikilla rintamilla. Nauttikoot sitten.

Meillä on hyvin erilaiset taustat. Meitä tämä ei haitannut, mutta miehen perhe on aina ollut sitä mieltä että olen kultalusikka suussa syntynyt ja voi armias sitä kateuden määrää, huhhuh. Vielä aikuiset ihmiset, ei olisi voinut uskoa todeksi.

En ole siihen puoleen sukua enää yhteydessä.

Omalla kohdalla niinpäin että olen sitoumuskammoinen,koska lähipiirissä ei ole yhtään tasapainoista ja onnellista parisuhdetta ollut.Pettämistä,haukkumista,eroja lähinnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Ymmärrän tämän pointin mutta anoppi on myös näitä ihmisiä jotka huokailee kun on niiiin raskasta ja nyt pitää ihan istahtaa hetki kun on tehnyt niin paljon. Eli joko kaipaa sitä apua tai sitten koittaa korottaa itseään tuolla. Joskus kyllä toteaa että on mukava istua valmiiseen pöytään, jos on katettu ja laitettu vaikka salaatti. Toisaalta uskon että ei edes osaa ajatella että mieskin voi tehdä noita asioita. Hämmästelee esimerkiksi kun selvisi että mieheni imuroi 😅

Edelleen suhtaudut todella alentuvasti anoppiisi. Kaikkein kohteliainta on kysyä: "Voinko auttaa?" "Kaipaatko apua?" Tai vaihtoehtoisesti "Mitä me voisimme tehdä?"

Ja sitten kuunnella ja uskoa, mitä tämä sanoo. Voihan tosiaan olla, että hän ilahtuukin ja tästä alkaa mudostumaan uusi tapa toimia. Tai sitten mikään ei muutu.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, jos keskeisintä todella on auttaa anoppia. Jos keskeisintä (kuten vaikuttaa) on se, että sua ärsyttää epätasa-arvoinen asetelma, niin sun täytyy vaan päästä sen yli, että joku haluaa elää näin. Omassa kotonanne luotte sitten yhteisymmärryksessä ja tasa-arvoisesti ne omat toimintatapanne, joihin anopilla ei ole oikeutta sekaantua.

Onneksi korona-aikana ei ole tarvinnut kyläillä kertaakaan. Saa marttyroida kotonaan rauhassa. En oikeasti usko että kukaan haluaa elää noin, uskon että kyse on pinttyneestä tavasta ja normatiivisista käsityksistä. Ja tunteehan sitä varmaan itsensä tyhmäksi kun vuosikymmeniä on uurastanut ja uhrannut ja nykyisin oppii ettei olisi koskaan tarvinnut. Kruunu ei kiillottunut. Appi jäi eläkkeelle eikä vieläkään tee mitään. Miksi tekisi kun on helppoon totutettu. Anoppi käy edelleen töissä ja raataa kaikilla rintamilla. Nauttikoot sitten.

No niin, tulihan se sieltä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Kyllä tälläiset anopit on juuri niitä jotka uhriutuu ja itkee kun joutuu tekemään kaiken kun appiukko vaan istuu perseellään ja valittaa. Ja ovat kasvattaneet myös lapsistaan palveltavia. Siinä on miniällä kova homma saada mies tekemään osansa.

Kolmas aviomies menossa. Yhteistä meille kaikille on että laåsuuden perheessä oli paljon lapsia(6-9) 1.mies oli perheensä kuopus, 2. Oli esikoinen, vasta tämän 3, joka on keskimmäinen lapsi kuten itsekin olen, on löytänyt tasapainoinen parisuhde. Tulotasolta kaikki perheet ovat olleet köyhiä-alempaa keskiluokkaa.

Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa. Ensimmäisen puolisoni kanssa olimme aika erilaisista perheistä. Kärjistäen hän oli kouluttamattomasta kaupunkilaisperheestä, jossa viikonloppuna käytiin kaupasta ostamassa herkkuja ja katseltiin televisiota tai luettiin dekkareita. Minä taas olen maalta yrittäjäperheestä, jossa viikonloput vietettiin pihatöissä tai mökillä. Hänen mielestään kaikki ylimääräinen raha piti tuhlata näyttäviin vaatteisiin, ravintoloihin, matkoihin jne. Minä taas ajattelin, että säästetään pitkän tähtäimen unelmia varten, kuten omaa kotia tai kesämökkiä. Turha sanoa, että riitelimme ajankäytöstä, rahasta ja arvoista koko ajan. Hänen mielestään olin pihi ankeuttaja, minä taas pidin häntä hedonistisena tuhlarina. Hänen lapsuudenperheessään riideltiin "italialaisittain", ja kaikenlainen draama oli normitilanne. Minusta se oli ahdistavaa, omassa lapsuudenperheessäni erimielisyydet pyrittiin selvittämään ensisijaisesti puhumalla.

Nykyinen kumppanini on hyvin samankaltaisesta mökkeilevästä ja pihatöitä tekevästä yrittäjäperheestä :D Meillä arki sujuu, ja nautimme samankaltaisista asioista. Arvostamme toistemme panosta yhteiseen elämään, ja emme kumpikaan pidä draamasta draaman vuoksi. Riidat selvitetään mahdollisimman pian, eikä kumpikaan lähde eskaloimaan erimielisyyksiä tahallaan.

Meillä on mieheni kanssa perhetaustat kuten ap:llä: miehelläni tasapainoinen vauras lapsuus, minulla väkivaltainen alkoholistiperhe.

En ole kokenut alemmuutta, olenhan hankkinut myös hyvän koulutuksen ja tunnen olevani kotona koulutettujen ihmisten joukossa. Nautin kun saan olla perheessä, jossa keskustellaan eikä nälvitä toisia. Onneksi mieheni on jalat maassa -tyyppi. Viihdymme luonnossa, emme ökyharrastuksissa.

On ihanaa, kun omille lapsille voi tarjota hyvät ja lämpimät olot. Se on oikeastaan parasta terapiaa.