30-, 40- ja 50-kympin kriisien erot, selventäkää millaisia?

Kolmenkympin kriisi: poikuus on vielä tallella.

Neljänkympin kriisi: poikuus on vielä tallella.

Viidenkympin kriisi: poikuus on vielä tallella.

Mulla kolmenkympin kriisi liittyi töihin: miten hitossa olen tänne joutunut, tätäkö tämä on, mitä muuta voisin työkseni tehdä?

Neljänkympin kriisi oli jonkinlainen elämän puolivälin krouvi, työt olivat jo menettäneet merkityksensä muuna kuin välineenä, mutta tuli mietittyä paljon elämää, kuolemaa, sairautta, vanhenemista ja luopumista, kuinka olen tullut tähän pisteeseen ja mitä vielä ehdin tehdä?

Viittäkymmentä en vielä ole lähestynyt kriisin verran.

Kolmekymppisenä havahduin, että jaaha, pitäisköhän yrittää tehdä uraa. Nelikymppisenä kriiseilin, kun naama alkoi rypistyä. Olen reippaasti yli viidenkympin, ei kriisiä ole tullut, vaikka vaihdevuodet piinaavat. Olo tuntuu kumman vapautuneelta enkä välitä enää juuri mistään pikkuasioista, joista ennen melskasin itsekseni. Odotan kuudenkympin kriisiä, jos se on tullakseen.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se varmaan aika rankkaa elää monta sataa vuotta. Ei ole ketään nuoruuden tuttuja elossa.

Ei ole. Ei kukaan niitä vanhoja kääkkiä kaipaa (tai ehkä kaipaa). Voivat tulla haamuna paikalle. Ikinuoruus kunniaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen iloinen, että olen yli 50 v. Toivoisin olevani vielä 10 v. vanhempi, jotta pääsisin pian eläkkeelle. Tämä maailma ja työelämä on mennyt niin huonoon suuntaan, etten toivoisi olevani yhtään nuorempi.

Täytän 60 v ja todella haluaisin olla parikymmentä vuotta nuorempi kun vielä olin terve ja oli ystävätkin elossa. Ei se eläkkeelle pääsyn odotus ole elämän tarkoitus, pitää elää muulloinkin.

Suosittelen lämpimästi, että ap opettelisi kirjoittamaan numerot ennen kuin tekee aloituksia vauvapalstalle.

On yksilöllistä, millaisia kriisejä ihmisillä on. Riippuu niin monesta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

No mun 30 kriisi oli sellainen, että aloin naisellisemmaksi. Poikatyttöily tyylin puolesta jäi historiaan, koska haluan olla nätti ennen kun rupsahdan. Eli toisin sanoen ostin kaapin täyteen mekkoja ja aloin käyttämään kauniita kenkiä.

Sama 👋

M49

Minulla oli kriisi 9-vuotiaana, 25-vuotiaana ja eläkeiän kynnyksellä. Siinä välissä ei mitään, vain burnouteja. Siinä välissä tosin oli ja kaiken aikaa on ollut muiden henkilöiden kriisejä joita on yritetty kaataa minun niskaani. 

Vierailija kirjoitti:

Ikäkriisit ovat kyllä ihan todellinen kehityspsykologian tuntema ilmiö eivätkä mikään keksitty juttu. Tietenkään ajoitus ei kaikilla ihmisillä ole ihan sama eikä osu tasavuosikymmeniin, mutta on fakta, että monet ihmiset kokevat elinkaarellaan tällaisia ”tyypillisiä” eri ikävaiheisiin liittyviä kriisejä.

Ei muuta asiaa miksikään. Kehityspsykologia on ihmisten keksimää huuhaata, ei mikään todistettavissa oleva asia.

29v oli pieni kriisi päällä, tosin lyhytaikainen, liittyi uraan ja perheen perustamiseen. 40v ei mitään kriisiä enkä odota kriisiä myöskään tulevan kun täytän 50v. Elämä on ollut varsin rauhallista menoa.

N47

Kolme kympin kriisiä ei tullut, koska olin nuori, nätti ja energinen. Neljän kympin kriisi oli sitä, että miten hitossa minusta on tullut kymmenessä vuodessa näin laiska, voimaton ja saamaton. Ei meinaa jaksaa edes kivoja asioita tehdä, eikä innostua mistään. Toiset ihmiset ja varsinkin nuoriso vain ärsyttää. Mitä ihmettä tapahtui? Mitähän viisikymppisenä on tiedossa, uhhuh.

Mulla neljänkympin kriisi liittyy selvästi omien vanhempien ikääntymiseen. Pidän heidän seurastaan (nuoruuttani enemmän) ja haluan yhteisiä muistoja vielä heidän kanssaan. Vertailukohta on muistisairaassa isovanhemmassa, joka on vielä elossa, mutta osa hänestä on jo kadonnut.

Itseeni liittyen taas en haluaisi olla nuorempi, koska olin levoton ja tuuliajolla pitkälle yli 30 vuotiaaksi.

Kolmenkympin kriisi: mitä haluan elämältä ja saanko sen.

Neljänkympin kriisi: varmaan tämä vielä helpottaa ja tapahtuu kivoja juttuja.

Viidenkympin kriisi: varmaan tämä vielä helpottaa. Yritetään tehdä kivoja asioita kuitenkin.

Kuudenkympin kriisi: näinkö tässä sitten kävi. Voisiko jotain tehdä vielä?