Yksilapsiset perheet

On onnettomia yksilöitä, riippumatta sisarusten määrästä. Samoin onnellisia.

Tähän vaikuttaa koko muu ympäristö enemmän kuin sisarusten määrä. Eniten vaikuttaa vanhempien luonne, mt, alkoholin käyttö, sosioekonomiset puitteet, kokemukset (kuolemat, sairaudet) jne. Sitten vaikuttaa sen lapsen luonne.

Ja tuosta kaikesta muusta johtuu se miten sen sisarettomuuden/sisarukset kokee. Rauhallisella siskolla saattaa olla antoisa suhde rauhallisen tai villin sisaruksen kanssa, yhtä onnellinen on yksinään. Elämä vain hieman erilainen. Toisaalta jos lapsi on traumatisoitunut ja vanhempien ongelmat päälle, niin sillä ei ole väliä kuinka monta lasta on, jälki ei ole nättiä.

Ainoa ero, jonka oikeasti keksin on yksilapsisessa perheessä on se, että kaikkia resursseja jää enemmän käyttöön yhtä varten (eri asia sitten, että paistaako vanhemmat aikaa yms siihen lapseen). Ja sisarusten kesken taas voi syntyä upeita, vertaisia ihmissuhteita (mutta ei aina).

Olin ainoa lapsi ja ihan täyspäinen musta kasvoi. En koskaan kaivannut sisatusta. Olen aika herkkä ja rauhaa rakastava, joten en tiedä, miten olisin viihtynyt suuressa sisaruskatraassa. Tosin olisi kai siihen tottunut, ja ehkä se, että on ainoa lapsi on myös saanut tykästymään rauhaan ja yksinoloon.

Joskus esim. kesälomilla oli vähän leikkikaverin puutetta, mutta yleensä löytyi kaverita koulusta/ harrastuksista/ sekuista/ naapureista/ iltapäiväkerhoista jne.

Aikuisenakin varmaan eniten se, että olen ollut ainoa lapsi näkyy juuri siinä, että jos olen ollut hälinässä tarvitsen rauhaa, että palaudun.

Omasta mielestä minua ei hemmoteltu, mutta vanhemmat oli vähän turhankin huolehtivia ja se ärsytti kyllä etenkin teininä, kun ei saanut mennä ja tehdä niin vapaasti kuin useimmat kaverit. Toisaalta läksyihin/ harrastuksiin ja erinäisiin pulmiin sai sitten varmaan apua ja huomiota enemmän, kuin perheessä jossa on monta lasta olisi saanut.

Puolensa ja puolensa molemmissa, sekä sisaruksissa, että ainoana lapsena olossa

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä jos on vain yksi on se että jos hän sairastuu ja jää ulkopuolelle kaveripiiristä ja koulunkäynti myöhästyy. Meidän ainoalle lapselle on käynyt niin. 

Toinen juttu on se että äitikin on ollut niin sairas että toista lasta ei ole voitu ajatella edes. Eli kun sekä äiti että lapsi ovat sairaita (eri sairaudet) niin ei isälläkään ole kivaa.

Tätä tilannetta olisi tuskin kuitenkaan helpottannut se, että perheessä olisi ollut useampi lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin kiitollinen sisaruksistani viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmista aika jättää. Ajattele ap asiaa myös lapsen kannalta, älä pelkästään omaltasi.

Tätä en tajua ollenkaan. Jos sillä lapsella on vähänkään sosiaalisia taitoja on kyllä vanhempien kuolemaan mennessä ehtinyt hankkia itselleen ystäviä, puolison ja lapsia. Jos ei perhettä niin ainakin ystäviä. Ei kaikki sisarukset ole läheisiä keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.

Tässä on hyvä esimerkki, kun vanhemmat kasvattavat väärin. Vanhemman on aina turvattava lapsen elämän turvallisuus. Lasuhan tuosta nykyaikana olisi tullut, joten nykyään ei pitäisi enää nykyaikana pelätä, että vanhemmat ottavat osaa kiusaamiseen kotona. Kiusaamiseen puuttumattomuus on kiusaamista.

Yksi lapsi on täysin yksin aikuisena, kun vanhemmat ovat kuolleet. Sukujuhlia ei välttämättä ole lainkaan serkusten kesken ja nekin perheet voivat olla pieniä.

Yksilapsisissa perheissä on myös köyhän perheen stigma, keskituloiset saavat vähintään kaksi lasta ja suurituloiset vähintään kolme lasta. Yhdestä lapsesta tulee mieleen vahinkolapsi, vanhempien ero tai köyhyys.

Minulle tulee sinun ajattelustasi mieleen ennakkoluuloisuus ja kapeakatseisuus. Vai että oikein köyhän perheen stigma. Sinun kannattaisi terapiassa selvittää missä tuon ajattelun juuret ovat. Ja miten niin "täysin yksin aikuisena" - kai nyt ihmisellä on vähintäänkin ystäviä, monella myös puoliso ja lapsia. Missä tynnyrissä olet oikein kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin jostain hyvän lapsen suusta -kommentin tähän asiaa liittyen. Lapselta tai perheeltä lapsen kuullen oli tivattu, miksi heillä on vain yksi lapsi. Lapsi oli vastannut: koska mä riitän. ;-) Tällä olen yrittänyt lohduttaa sisartani, joka on vaikeuksien kautta saanut vain yhden lapsen, vaikka toiveena oli monta.

Mun lapsi sanoi näin jo 4-vuotiaana. Itse oli sen keksinyt. Ihana.

Varmasti on tuollaisissa diivoissa ihan riittävästi (jopa liikaakin!) Sitä ei epäile kukaan... Mutta toivottavasti eivät kuvittele olevansa parempia kuin muut.

😆 Ei kyllä ole diiva, vaan oikein mukava koululainen. Opettajalta saatu palaute: Ihana tyttö, joka ottaa muut huomioon. Älykäs ja sosiaalisesti taitava. Auttaa muita ja on kaikkien kaveri, mutta osaa pitää myös puolensa.

Mä luulen, että muita diivoiksi nimittävät sen sijaan tuntevat itse jostain syystä olevansa muita huonompia. Ehkä lapsuudesta joku kokemus.

Juu, no kaikki tietää ne todelliset tarinat hymytyttö-patsaiden takana... Eihän se opelle koskaan näykään. Mut uskottele itselles mitä uskottelet.

Todelliset tarinat hymytyttöpatsaiden takana? Mä en tiedä, kerro toki?

niin

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset asiat edellisissä viesteissä jo kerrottukin. Asiat mitkä tulevat eteen myöhemmin. Suku on pienempi. Vastuu omista vanhemmista jää vain yhden hartioille. Lapsilla ei ole paljon serkkuja. Kun tulee ikää, niin ei ole ketään kenen kanssa jakaa/muistella lapsuusaikoja tai lapsuusperhettä. Hyvä sisarussuhde kantaa ja antaa läpi elämän. (Toki suhde voi olla huonokin. ;-). )

Jos oma lapsi ei saa tai halua lapsia, niin jää lapsenlapset saamatta. (Näin kävi naapurissa. Ja siinä meni äidillä ja tyttärellä välit. Äiti olisi halunnut kovasti mummonksi. Tytär eli työlleen.) Kaikki ei halua lastenlapsia ja kaikille suvun jatkuminen ei ole arvo. Toisille on.

Itse päätin, että jos luoja suo niin 2 lasta. Tuli pitkä väli, mutta en kadu. Sisaruksista on paljon seuraa toisilleen, vaikka on ikäeroa. Ja huomaa, että ovat tärkeitä toisilleen. Ja minusta tuntuu enemmän perheeltä, kun on useampi lapsi. Mutta kukin tyylillään ja ajatuksillaan.

Olisin voinut kirjoittaa tämän. Me oltiin ”pitkään” yksilapsinen perhe. Periaatteessa olen noista ketjussa luetelluista positiivista puolista samaa mieltä, mutta yllätyksekseni olin mielessäni kuvitellut ne isommiksi kuin mitä ne sitten todellisuudessa olivat. Olen nyt jälkikäteen todella onnellinen että muutin mieleni ja haluttiinkin vielä se toinen lapsi. Mutta varmasti olisin ollut tyytyväinen myös yhden lapsen kanssa. Yhden lapsen kanssa pääsee loppujen lopuksi todella helpolla, kun ainoastaan se vauva/taaperovaihe on niin intensiivinen. Sen jälkeen vanhemmat on hyvin vapaita tekemään ja menemään. Mutta toisaalta nyt kun on se toinen lapsi, niin ei se meillä niin hirveästi dynamiikkaa muuttanut. Isosisko otti erinomaisesti pikkuveljen vastaan ja heistä todellakin on seuraa toisilleen vaikka ikäeroa on enemmän! Se mitä toinen lapsi teki, niin tuntuu kuin perheemme olisi vielä tiiviimpi ja yhteenhitsautuneempi yksikkö. Jotenkin vielä enemmän sellainen olo, että meillä on oikeasti perhe! Enkä olisi uskonut, että menisi näinkin helposti, kuitenkin muistin esikoisen vauva-ajasta että se oli rankkaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä jos on vain yksi on se että jos hän sairastuu ja jää ulkopuolelle kaveripiiristä ja koulunkäynti myöhästyy. Meidän ainoalle lapselle on käynyt niin. 

Toinen juttu on se että äitikin on ollut niin sairas että toista lasta ei ole voitu ajatella edes. Eli kun sekä äiti että lapsi ovat sairaita (eri sairaudet) niin ei isälläkään ole kivaa.

Ufo kommentti

Harmittaa kyllä välillä, että lapsella ei ole sisarusta emmekä aio toista lasta hankkia. Minulla puhkesi raskauden jälkeen vakava neurologinen parantumaton sairaus ja nyt yritän jaksaa olla paras mahdollinen äiti tälle yhdelle, leikkiä, auttaa koulujutuissa ja olla ns. normaali vanhempi sairaudesta huolimatta. En jaksaisi monta lasta hoitaa kunnolla sairauden takia vaikka kuinka haluaisin.

Vierailija kirjoitti:

On onnettomia yksilöitä, riippumatta sisarusten määrästä. Samoin onnellisia.

Tähän vaikuttaa koko muu ympäristö enemmän kuin sisarusten määrä. Eniten vaikuttaa vanhempien luonne, mt, alkoholin käyttö, sosioekonomiset puitteet, kokemukset (kuolemat, sairaudet) jne. Sitten vaikuttaa sen lapsen luonne.

Ja tuosta kaikesta muusta johtuu se miten sen sisarettomuuden/sisarukset kokee. Rauhallisella siskolla saattaa olla antoisa suhde rauhallisen tai villin sisaruksen kanssa, yhtä onnellinen on yksinään. Elämä vain hieman erilainen. Toisaalta jos lapsi on traumatisoitunut ja vanhempien ongelmat päälle, niin sillä ei ole väliä kuinka monta lasta on, jälki ei ole nättiä.

Ainoa ero, jonka oikeasti keksin on yksilapsisessa perheessä on se, että kaikkia resursseja jää enemmän käyttöön yhtä varten (eri asia sitten, että paistaako vanhemmat aikaa yms siihen lapseen). Ja sisarusten kesken taas voi syntyä upeita, vertaisia ihmissuhteita (mutta ei aina).

Perinteisesti sisarusten välisillä riidoilla tai ainoan lapsen asemalla on pyritty selittämään suvun ja perheen ongelmia, kun ei haluta myöntää vaikeuksien oikeita juurisyitä. Jospa nyt lopetetaan tämä ja hoidetaan ne luurangot sieltä kaapeista ulos eikä syytetä pikkumaisesti lapsia eri asioista. Mielenterveysingelmat erikseen.

Minulla on 5v vanhempi isoveli, jonka kanssa emme ole koskaan olleet erityisen läheisiä. Lapsuudesta muistamme kaiken eri tavalla, ihan kuin olisimme eläneet eri perheissä.

Mieheni on ainoa lapsi, eikä ole koskaan sisarusta kaivannut.

Meillä on yksi lapsi. Yhden halusimmekin, enempää ei. Kavereita löytyy, ystävystyy helposti. Nyt on 5v ja viihtyy itsekseen omissa leikeissään, vaikka toki n. 10 kertaa päivässä kuuluu "Äiti tuu kattomaan!" mutta ei järjestä kohtausta vaikken aina pääsekään katsomaan.

Veljeni sai kaksoset. Niin kauan kuin muistan, he ovat sanoneet vihaavansa sisartaan. Eivät halua kuulemma ikinä nähdä toista aikuisena. Toki tämä voi sitten muuttua.

Olen siis erittäin tyytyväinen yhden lapsen vanhempi. Ehkä olisimme yrittäneet toista lasta, jos olisi jonkinlaiset turvaverkot taikka enemmän varallisuutta. Ei kuitenkaan näillä resursseilla.

On hyvä kun pohdit asiaa kunnolla ap.

Olen itse aikuinen ainut lapsi. Lapsena en kärsinyt mitenkään, oli kavereita ihan tarpeeksi.

+ei tarvitse riidellä perinnöstä

-yksin vastuussa vanhemmista kun nämä vanhenevat

-kun vanhemmat kuolevat, ei jää mitään perhettä (jos en saa lapsia)

Itse olen ainokainen vanhemmilleni. Nyt odotan itse ensimmäistä ja ainokaiseksi jää.

Vierailija kirjoitti:

Se on helppoa. Suurin haaste on ettei kasvata yksinäistä paskiaista.

Kuinka todennäköistä on, että perheensä ainoalla lapsella ei ole yhtään kavereita, jotka kävisivät kylässä tai joiden luona lapsi kävisi? Perheensä ainoa lapsi ei myöskään varmaan osaa olla harrastusryhmissä, päiväkodissa ja koululuokassa tasavertainen muiden kanssa? En vaan ymmärrä tuota ajatusta, mikä joillekin tulee. Minun ystävissäni ja sukulaisissani on paljon perheensä ainokaisia ja ihan normaaleja ihmisiä he ovat.

Jos jostakin perheensä ainoasta lapsesta tulee itsekäs paskiainen, vika ei ole siinä, että hän on ainoa lapsi vaan vanhempien kasvatustaidoissa yleisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kommentti sisarussuhteisiin liittyen: oman sisareni kanssa ei pienestä ikäerosta huolimatta oltu lapsena mitenkään läheisiä - ei kyllä tapeltukkaan, mutta elettiin lähinnä "kämppiksinä". Vasta nyt aikuisiällä ollaan muodostettu oikea, läheinen sisarussuhde, josta olen kiitollinen - erityisesti nyt kun vanhemmat alkavat ikääntyä.

Olisi myös hyvä muistaa, että sisarussuhteiden rakentamiseen liittyy myös vanhemmat tiiviisti - yleensä isot riidat sisarusten välillä lapsuudessa heijastelee ongelmia lasten kasvatuksessa, eikä niinkään lasten persoonien välisiä eroja.

Lähipiiriä kun katsoo, niin yleensä sisarusten huonot välit ovat oire esim. vanhempien yhden lapsen epäreilusta suosimisesta tai olemattomasta tunnetaitojen opetuksesta. Tai ihan siitä, että lapsia ei huomioida tunnetasolla tarpeeksi, ja alkavat sitten kiistellä vanhempien rakkaudesta, jos tällainen hieman kliseinen ilmaisu sallitaan.

Erittäin relevantti kommentti👍

Tätä usein pohdin kun kaveri jätti lapset selvittämään itse omat välinsä "vahvemman" logiikalla🤔

Ei hyvä asia kasvatuksessa

Oma ainoa lapseni on sanonut,ettei kaipaa sisaruksia.Joissakin useamman lapsen perheissä tulee kinaa siitä,kun vanhemmat auttavat jotakuta aikuista lapsista tarvittaessa ja toisten lasten mielestä se on epäreilua.Mittaillaan hyvinkin tarkkaan,ketä on autettu minkäkin verran milloin missäkin asiassa,rahallisesti,remontissa jne.

Päiväkodissa, eskarissa ja koulussa lapsi saa paljon kavereita. Meilläkin on usein nyt 15 vuotiaan kavereita paljon meillä. Ettei lapsi ole yksinäinen. Lisäksi riittää aikaa paljon ja rahaa. Lapsi saa harrastaa niin paljon kun haluaa ja mitä haluaa.

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Olen itse käytännössä ainoa lapsi (erittäin iso ikäero). Enkä omalle lapselle kyllä halunnut samaa. Puoliso on isosta perheestä ja oli myös samoilla linjoilla kanssani, ei yhtä lasta. Omaa lapsuus- ja nuoruusaikaani on leimannut yksinäisyys. Etenkin jos lapsi on ujo, perheessä ongelmia, pieni suku tms. niin riski yksinäisyyteen kasvaa. Vaikeissa elämäntilanteissa ainoa lapsi jää usein yksin.

Ainoana lapsena oleminen vaikuttaa myös lapsen kehitykseen. Itsestä on ainakin kasvanut sulkeutuneempi yms. ja näiden asioiden kanssa on saanut tehdä enemmän töitä aikuisena. Kaverit tai aktiiviset vanhemmat ei ikinä koskaan korvaa sisarusta. Myös ne riidat kuuluu sisarussuhteeseen.

Ymmärrän että yksilapsisuus on nykyään trendikästä kun vanhemmat kuvittelevat pääsevänsä siinä helpommalla ja luulevat että lapsi saa silloin enemmän. Kannattaa ottaa myös tulevaisuus huomioon eli jos lapsenlapsia haluaa, niiden saaminen on epätodennäkösempää.