Yksilapsiset perheet

Vierailija kirjoitti:

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Olen kanssasi hiukan eri mieltä. Sisarusten suhteen muotoutumiseen todiaan vaikuttavat lasten luonteet enemmän kuin mikään muu. Sitä tekijää ei oikein voi muuksi muuttaa. Moni tekee lapset pienellä ikäerolla koska ajattelee että sitten heistä on seuraa toisilleen. Ei se aina niin mene. Ja samoin isommallakin ikäerolla lapsista voi tulla läheisiä toisilleen.

Siitä olen eri mieltä kanssasi että suhteen muotoutuminen olisi niidtä vanhemmista kiinni. Olet nyt aikuinen, myös perhesuhteesi ovat sinun vastuullasi. Toki voit mennä sen taakse piiloon että isä ja äiti sitä ja tätä 10-20 vuotta sitten. Tai voit alkaa luomaan suhdetta veljeesi nyt aikuisena. Valinta on sinun. Minulla kasvoi etäisyys omiin sisaruksiin parikymppisenä kun haimme omaa paikkaamme maailmassa. Nyt lähellä neljääkymmentä olen tietoisesti ollut enemmän heihin yhteydessä ja tutustummekin hieman uudella tapaa. Minulla ei ole oletusta siitä millaisen sisarussuhteen tulisi olla - olisin varmaan pettynyt jos vertaisin kokemuksiani vaikkapa sarjoihin tai elokuviin. Meillä on kuitenkin ollut mukavaa yhdessä ja jollain tasolla he tuntevat minut eri tavalla kuin kukaan muu ihminen voi. Kannattaa siis ottaa vastuuta aikuisena perhesuhteiden hoitamisesta, se voi yllättää positiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset asiat edellisissä viesteissä jo kerrottukin. Asiat mitkä tulevat eteen myöhemmin. Suku on pienempi. Vastuu omista vanhemmista jää vain yhden hartioille. Lapsilla ei ole paljon serkkuja. Kun tulee ikää, niin ei ole ketään kenen kanssa jakaa/muistella lapsuusaikoja tai lapsuusperhettä. Hyvä sisarussuhde kantaa ja antaa läpi elämän. (Toki suhde voi olla huonokin. ;-). )

Jos oma lapsi ei saa tai halua lapsia, niin jää lapsenlapset saamatta. (Näin kävi naapurissa. Ja siinä meni äidillä ja tyttärellä välit. Äiti olisi halunnut kovasti mummonksi. Tytär eli työlleen.) Kaikki ei halua lastenlapsia ja kaikille suvun jatkuminen ei ole arvo. Toisille on.

Itse päätin, että jos luoja suo niin 2 lasta. Tuli pitkä väli, mutta en kadu. Sisaruksista on paljon seuraa toisilleen, vaikka on ikäeroa. Ja huomaa, että ovat tärkeitä toisilleen. Ja minusta tuntuu enemmän perheeltä, kun on useampi lapsi. Mutta kukin tyylillään ja ajatuksillaan.

Se lapsiluku nytvei aina ole mikään tyyli- tai valintakysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen vanhemmat sortuu helposti hemmottelemaan pikkuprinsessaansa/-prinssiänsä.

Itselläni on kyllä enemmän lapsia, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa! Tai sitten tunnen vain fiksuja yksilapsisen perheen vanhempia. Juuri siksi, että lapsi on ainoa, pitävät huolta siitä, että hänestä kasvaa sosiaalinen, eivätkä hemmottele,

Tunnet vain fiksuja yhden lapsen vanhempia. Mun tuttavapiiriin kuuluu tällainen hemmoteltu pikkuprinsessa. Tämä jo esiteini-ikäinen lapsi tuntuu aidosti luulevan, että kaikki muut ihmiset ovat häntä ja hänen tarpeitaan varten. On aina luullut niin, eikä vanhemmat ole korjanneet käsitystä. Kavereita lapsella ei enää ole, enkä ihmettele. Lapsen vanhempi on läheinen ystäväni, mutta ko. lapsen takia tapaan häntä mieluiten enää vain ilman lasta muualla kuin heidän kotonaan.

Yksinäisyys Yksinäisyys Yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi menehtyy niin sitten elääkin lapsetonta elämää, mutta menetyksen taakka hartioilla.

Harvemmin ihmiset kuolevat ennen vanhuutta ja yhtä pahalta se tuntuu jos useastikin lapsesta edes se yksi kuolee. Niinkin voi käydä, että kaikki kuolevat ennen sinua.

Yksi lapsi saa varmaan paljon huomiota, mutta vanhemmat myös kohdistavat kaiken vanhemmuusenergiansa tähän yhteen, joten voivat olla aika vaativiakin.

Aiheen ohi, mutta täällä on mainittu sisarusten väliset haasteet. Ai helv'''''i että en voi käsittää vanhempia, jotka muun muassa antavat sisarusten hakata toisiaan ja on hirveitä keissejä kiusaamisesta, jne.

Lapsuus oli ok, mutta aikuisena harmittaa todella paljon, ettei ole sisaruksia, lapsillani serkkuja, ei isoa perhettä tai kovin paljoa sukulaisia. T. Ainoa lapsi

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin kiitollinen sisaruksistani viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmista aika jättää. Ajattele ap asiaa myös lapsen kannalta, älä pelkästään omaltasi.

Niin no. Minulla on yksi sisarus, joka on alkoholisoitunut todella pahasti. Nyt minä huolehdin iäkkäistä vanhemmistani yksin ja lisätaakkana on häiriköivä ja räyhäävä aikuinen sisarus, josta on vanhemmilleni todella paljon surua ja huolta. Olisin mieluummin ollut ainoa lapsi niin vanhemmista huolehtiminen olisi helpompaa yksin. Nyt vaan elän pelossa että kuka näistä kolmesta kuolee ensin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vähän myytti ja haave monilla että sisarukset ovat ystäviä ja läheisiä. Voi olla niinkin ettei kertakaikkiaan tulla toimeen erilaisten luonteiden takia ja aikuisena ollaan kuin puolitutun. Itsellä kokemus tästä, pikkuveli oli 5 v nuorempi eikä meillä ollut mitään yhteistä lapsina. Tai minä olin huolehtiva isosisko mutta ei ollut mitään muuta yhteistä, eri leikit ja kaverit. Muutin kotoa kun pikkuveli oli 15 v teini eikä enää tavattu kovin usein. Tiet vei eri kaupunkeihin ja nyt aikuisena ei ole tekemisissä kuin kerran pari vuodessa. Ei se sisaruussuhde synny automaattisesti sen eteen täytyy vanhempienkin nähdä vaivaa. Ei ole mitään suvun kesämökkiäkään tai mitään perinteitä missä veljeä tapaisi, pieni suku meillä ei juhlia tai muutakaan.

Se idylli ja haavekuva käsi kädessä olevista sisaruksista on harvoin totta. Toki olisi nyt kiva kun olisi joku suvun mökki johon keräännytyäisiin sisarukset ja perheet yhdessä, käytäisiin lomareissuilla jne.mutta elämä ei aina mene niin. Jotenkin sellaista yhteenkuuluvaisuutta ei ole meillä pikkuveljen kansaa ikinä ollut. Muutamalla tutulla sama juttu. Enemmän ratkaisee se millaiset ovat vanhempien voimavarat ja resurssit, aineelliset ja henkiset. Hyvät ystävät voivat korvata ne sisarukset.

Olen kanssasi hiukan eri mieltä. Sisarusten suhteen muotoutumiseen todiaan vaikuttavat lasten luonteet enemmän kuin mikään muu. Sitä tekijää ei oikein voi muuksi muuttaa. Moni tekee lapset pienellä ikäerolla koska ajattelee että sitten heistä on seuraa toisilleen. Ei se aina niin mene. Ja samoin isommallakin ikäerolla lapsista voi tulla läheisiä toisilleen.

Siitä olen eri mieltä kanssasi että suhteen muotoutuminen olisi niidtä vanhemmista kiinni. Olet nyt aikuinen, myös perhesuhteesi ovat sinun vastuullasi. Toki voit mennä sen taakse piiloon että isä ja äiti sitä ja tätä 10-20 vuotta sitten. Tai voit alkaa luomaan suhdetta veljeesi nyt aikuisena. Valinta on sinun. Minulla kasvoi etäisyys omiin sisaruksiin parikymppisenä kun haimme omaa paikkaamme maailmassa. Nyt lähellä neljääkymmentä olen tietoisesti ollut enemmän heihin yhteydessä ja tutustummekin hieman uudella tapaa. Minulla ei ole oletusta siitä millaisen sisarussuhteen tulisi olla - olisin varmaan pettynyt jos vertaisin kokemuksiani vaikkapa sarjoihin tai elokuviin. Meillä on kuitenkin ollut mukavaa yhdessä ja jollain tasolla he tuntevat minut eri tavalla kuin kukaan muu ihminen voi. Kannattaa siis ottaa vastuuta aikuisena perhesuhteiden hoitamisesta, se voi yllättää positiivisesti.

Kuulostaa ettet halua myöntää, että myös vanhempien kasvatustapa ei vaikuttaisi sisarussuhteiden muodostumiseen. Kyllä se on kaiken perusta. Toki aikuisena on hyvä pohtia sitä johtuuko toimeen tuleminen lapsuudenkodissa vallitsevan ilmapiiristä ja voiko aikuisena lähteä luomaan uutta aikuista suhdetta sisaruksen kanssa. Sisar voi jatkaa vanhempien tapaa tai on luonteeltaan epäsosiaalinen eikä osaa rakentaa terveitä ihmissuhteita aikuisenakaan.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen vanhemmat sortuu helposti hemmottelemaan pikkuprinsessaansa/-prinssiänsä.

Tuo on ikivanha klisee.

Olen kasvanut ainoana lapsena ja ei todellakaan hemmoteltu, oltiin ankarampia, koska vertailukohdetta (toista lasta) ei ollut. Lapselle parasta on, että on ainakin yksi sisarus.

Totta kai lapsuuden kodin ilmapiiri vaikuttaa sisarusten välien kehittymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäinen olin. Olisi halunnut sisaruksia.

Haluaisin edelleen jonkun sisaruksen jakamaan huolehtimisen vanhemmistani.

Sisarukset voivat olla myös taakka ja aiheuttaa paljon surua ja murhetta. Itselläni vaikeasti vammainen sisarus ja toisesta oli paljon harmia vuosikausia, kunnes sitten muutama vuosi sitten kuoli rankan elämän päätteeksi melko nuorena huumeisiin. Joten, vaikka meitä ollut alunperin kolme sisarusta, niin eipä kukaan muu ole silti huolehtimassa vanhemmistani, lisäksi kehitysvammaisen sisaruksen huolehtiminen jää myös osittain minulle vanhempieni kuoltua.

Helvetin surullista luettavaa, kun puhutaan vain kustannuksista tässä asiassa. 

Hävettää kirjoitti:

Helvetin surullista luettavaa, kun puhutaan vain kustannuksista tässä asiassa. 

Joo, mutta on realismia.

Mieheni kanssa eri lapsiluku - määrät.

Naisena olisin halunnut ainakin neljä lasta, mutta kaksi sain kauniisti puhumalla.

Sisareni sanoi joskus hyvin, että niin monta lasta naisen kannattaa hankkia, jotka jaksaa yksin hoitaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäinen olin. Olisi halunnut sisaruksia.

Haluaisin edelleen jonkun sisaruksen jakamaan huolehtimisen vanhemmistani.

Sisarukset voivat olla myös taakka ja aiheuttaa paljon surua ja murhetta. Itselläni vaikeasti vammainen sisarus ja toisesta oli paljon harmia vuosikausia, kunnes sitten muutama vuosi sitten kuoli rankan elämän päätteeksi melko nuorena huumeisiin. Joten, vaikka meitä ollut alunperin kolme sisarusta, niin eipä kukaan muu ole silti huolehtimassa vanhemmistani, lisäksi kehitysvammaisen sisaruksen huolehtiminen jää myös osittain minulle vanhempieni kuoltua.

En tiennyt minäkään, että kaikki lapseni sairastuvat lapsena vakavasti. ( ei mt).

Itse olen silti lapsistani todella onnellinen.

Minua ei lapseni tarvitse hoitaa, en niitä ole sen vuoksi tehneet.

- erilainen äiti-

Sisarusta kaipaisin minäkin. Lapsena ei ollut mitään ongelmaa asian suhteen. Vasta aikuisena asia harmittaa toden teolla. Ei ole ketään, jonka kanssa muistella samaa lapsuutta, vanhemmista huolehtiminen. Lisäksi en myöskään itse halua lapsia, joten kuka perii minut. Valtio. Jotenkin surullista, mutta en voi tehdä lasta vain tuon perinnön takia, koska en vaan halua huolehtia lapsesta. Ja niitä lapsia pitäisi olla ainakin kaksi. Yhtä lasta en halua, niinkuin itse olin

Taloudellisesti on mahdollista yhteen lapseen mutta ei enempään. Olisin toivonut lapselle sisarusta mutta sellaista ei tullut. Avioliitto oli tiensä päässä joten stressin takia en varmaankaan enää tullut raskaaksi.

Sisarukset saavat toisistaan turvaa. Olisi mukavaa jos lapsella olisi toinen sisarus johon turvata. Toisaalta itselläni on sisarus emmekä pitäneet yhteyttä 10 vuoteen hänen eläessään riitaisan kumppanin kanssa. Perunkirjoituksissa hän on ollut melkoinen riesa.

onneksi lapsella 3 sisarpuolta ts sisaruksia

Vierailija kirjoitti:

Itse mietin, miten sitten aikuisena, kun pitää vanhojen vanhempien asioita järkätä ja huolehtia...

helpompi jos olisi ainut, oon huomannut nyt konkreettisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhteellisen helppoa on tosiaan elämä, vähän samoja asioita mitä edellä on kuvattu. Eli tarvitsee ostaa vain yhdelle vaatteet, tavarat, urheiluvälineet jne. Mutta toisaalta ei sitten ole niin helppoa vaikkapa kierrättää niitä pieneksi jääneitä lastenvaatteita, kun niitä ei voi sisarus periä. 

Lapsen harrastaminen on helppoa myös vanhempien kannalta, kun kuljettamisesta ei tule sellaista ongelmaa, kuten muissa perheissä tuntuu olevan, jos harrastusajat menevät ristiin.

Sosiaalisuuden kasvattamisen kanssa on sitten tehtävä töitä, eli yritettävä taata se, että lapsella on riittävästi lapsikontakteja. Ainokaisista lapsista tulee helposti pikkuvanhoja, jos he viettävät paljon aikaa vain aikuisten seurassa. Ainoa, mitä oma lapseni on sanonut huonoksi puoleksi siitä, että on ainokainen on, että hän ei ole oppinut ikinä riitelemään ja sopimaan riitoja kunnolla. On eri asia riidellä jonkun "samantasoisen" (tyyliin sisarus, kaveri) kanssa kuin vanhempien, sillä vanhemman kanssa riidellessä on aina toisella auktoriteettiasema. Kaverin kanssa taasen usein näytetään itsestä vain niitä parhaita puolia. Sisaruksen kanssa tulee helpommin kahnauksia, ja niiden selvittelyn opettelu on osa lapsen kehitystä.

Tähän vielä yksi lisäys: ne paljon puhutut leikkikaverit kotona. Kyllä ainakin jossain iässä vanhemmat ovat paljon enemmän sidottuja leikkimään lapsen kanssa / seuraamaan lapsen leikkejä, kun ei ole sitä sisarusta kaverina. Toisaalta ainokainen lapsi oppii sitten (pakostakin) myös leikkimään yksinään. Ja tätä toki helpottaa ne kaverit, mutta eihän kavereita joka hetki ole saatavilla.

-11

Sanoisin vähän tuosta, että ainokaiset oppivat leikkimään yksin. Ainokaiset kuitenkin leikkivät vähemmän kuin lapset, joilla on suunnilleen omanikäisiää sisaruksia. Jos naapurustossa on ainokaiselle leikkikavereita päivittäin niin isoa eroa ei välttämättä ole. Yksin eivät ainokaisetkaan jaksa kuitenkaan leikkiä sen enempää kuin lapset, joilla on sisaruksia, varsinkaan nykyaikana. Tuntemani aikuiset tuntuvat pääasiassa pelaavan sen ajan, mitä meillä sisarukset leikkivät keskenään. Tämänkin joku nyt voi ottaa itseensä kohtuuttomana kritiikkinä, toki perheillä on erilaiset prioriteetit eivätkä kaikki toiveistakaan huolimatta saa toista lasta. Yksilapsisissa perheissä ei ole mitään vikaa. Kunhan nyt tuosta yksin leikkimisestä tahdoin mainita, että se on enemmän lapsen persoonasta kiinni kuin mahdollisuuksista leikkiin, tuntemani ainokaiset eivät juurikaan yksin osaa eivätkä tahdo leikkiä, leikkivät sen verran vähemmän.