Lue keskustelun säännöt.
Elämälläni ei ole näköjään mitään tarkoitusta heikkolahjaisena
25.01.2022 |
Olen 26-vuotias nainen, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli suomeksi sanottuna olen heikkolahjainen. Ennen kuin ihmettelette diagnoosiani kirjoitustaitoni (ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen kerta) perusteella, niin diagnoosin olen oikeasti saanut ollessani yläastelainen. Kyse ei nyt ole omasta mutuilusta, ja tuskin ammattilainenkaan tällaisilla asioilla mutuilee. Kaikennäköisiä diagnooseja olen saanut elämässäni: vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia, autistiset piirteet, autismi, lievä kehitysvamma, ahdistuneisuushäiriö, ja myöhemmin lievän kevan tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet.
Vituttaa (anteeksi, kielenkäyttöni), kun olen tyhmä ja hidas monelle ammattikoulualallekin. Eritoten matematiikka on hankalaa, mikä oli yksilöllistetty aine ollessani peruskoululainen. Hyvä, kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Mikään ei kiinnosta, kun pelkään rankkaa työtä, ja tuskin silläkään saavutan mitään tulosta. Tai sitten pelkään vaikeita tai epämiellyttäviä asioita. Joo, olen käynyt tavallisen ammattikoulun, jossa suoritin ravintola-alan perustutkinnon. Siinäkin oli alkuun hankaluuksia, kun en osannut hahmottaa vaa'an näytöltä, että milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa lukuina, vaikka tiedän jälkimmäisen olevan suurempi. Meinasin tämän takia keskeyttää koulun, vaikka opettaja ja ammatillinen erityisopettaja eivät missään nimessä pitäneet ajatuksestani. Aloin lopulta kuitenkin oivaltaa sisäistämällä näön kautta vaa'an näyttämät luvut, jotka tuntui alkuun kuin vieraalta kieleltä.
Ensimmäinen työssäoppiminen ei kuitenkaan mennyt nappiin, koska tarvitsin työprosessin hallinnassa ohjausta. Minulla ei ollut uskallusta tuolloin ryhtyä toimiin ja pelkäsin tekeväni jotakin väärin, jos olisin ollut liian omatoiminen. Ajattelin hiljaa pääni sisällä, että uskallanko ja voinko tehdä tuota. Ihan kuin olisi pitänyt lupa kysyä. Toinen työssäoppimisjakso onnistui kiitettävin arvosanoin, ja omatoimisuuteni parantui ilman, että olisi pitänyt raahata tekemään töitä. En tosin ensimmäisessä harjoittelupaikassakaan ollut ihan istumassa vain kahvipöydän ääressä, mutta silti oli paljon prepattavaa tuolloin. Viimeisestä työssäoppimispaikasta sain extran töitä, eikä kukaan siellä tiennyt, että millaisia luurankoja minulla on kaapissa.
En kuitenkaan jaksaisi koko loppuelämän tehdä ravintola-alan töitä sen fyysisen raskauden ja kiireellisyyden takia, vaikka viihdyin töissä ja tulin muiden kanssa toimeen. Silti haluaisin elämältäni jotain muuta ollessani myös fyysisesti sairas (Sjögrenin syndrooma). Kahvilayrittäjäksi ryhtymisestä haaveilin aiemmin kunnes ajattelin, että yksilöllistetty matematiikka vain estää tämän. Minulle ei koskaan löydy mitään ammattia, jossa saisin toteuttaa omaa tapaani: tehdä töitä itsenäisesti. Olen kiusattuna pelännyt arvostelujen kohteeksi joutumista ja syystäkin vihannut ryhmätöitä, erityisesti peruskoulussa. Syystäkään en ole uskaltanut tutustua muihin pelätessäni, että ihmiset näkisivät minussa "va ja kin" ja "vammaisen". Siitä on johtunut myös se, että miksi olen luonut itselleni eri persoonia ja kuvitellut olevani jopa eri ihminen samalla säilyttäen todellisuudentajun siitä, että kuka oikeasti olen. Olen vain kokenut oman itseni niin epävarmaksi ja -suosituksi sekä pelkuriksi, jota oikeasti olen pohjimmiltani. Häpeän näitä heikon ihmisen piirteitä.
Kommentit (55)
Hei, nyt keksin! Mites olisi omalla toiminimellä 'mysteerishoppailija' eli palvelujen testaaja? Siis testaisit eri palveluja, nettisivuja yms. ihan omana itsenäsi? Käytettävyyttä. Koska se sana ei sinua itseäsi haittaa, miten olisi 'Heikkolahjainen ky'? Jäisi ainakin mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinunlaisellesi löytyy monia ammatteja, etsi vain :) Vaikutat älykkäältä, kaukana heikkolahjaisesta. Jospa aloittaisit siitä, että mietit itsellesi muita määreitä?
Vammainen ja sairas voi olla monella tavalla, eivät kaikki suinkaan ole heikkolahjaisia.
So sorry ap, mutta olet aivan oikeassa.
Jos sun päässäsi ei sitten kertakaikkiaan ole mitään, mitä itse voisi aatella, kuinka saattaisit omalta osaltasi elämääsi parantaa?
Ja tehdä joitain sen eteen, että sun el ämäsi tuntuisi tarkoituksenmukaisemmalta ja sulla itselläsi olisi joku päämäärä, jota kohti pyrit.
Niin miten kukaan mukaan voi sua väkisin mihinkään uudistuuksiin pakottaa tai saada sinua haluamaan, että olet ok ja hyvä ihminen just sellaisena kuin olet.
Ja että sinusta itsestäsi on kiinni se, miten toivot ja ennenkaikkea halutat, että sun elämäsi muuttuu paremmaksi.
Jos olet ollut terapiassa ja koet, ettei siitä ole ollut paskankaan apua, niin se on loppujen sinun oma valintasi.
Ei kukaan toivu mistään sairauksista, ei fyysistä eikä psyykkisistä, ellei hän sitoudu hoitoon totaallisesti, ja pohjia myöten.
On aivan mielettömiä tarinoita vakavasti fyysisesti sekä psyykkisesti sairaista ihmistä, jotka ovat sairautensa jälkeen kyenneet mitä suurimpiin saavutuksiinsa.
Kukaan ei voi parantaa ketään, ellei asiakkaalla / potilaalla itsellään mitään eikä minkäänlaisia toivomuksia, näkemyksiä eikä näkemyksiä elämästä, joka olisi parempaa , kuin se elämä´, mitä hän just sillä hetkellä elää.
Ja psyykkisesesti sairailla on aina kuitenkin on se, se lääkkeiden antaman rauhoittumisen tunne, hetkellinen auvoinen tunne lääkkeiden vaikutuksen aikana.
Fyysisesti sairaille ei tätä ole. He taistelevat sen oman eteenpäin menonsa aivan omilla voimillaan.
Joten olkoon miten on, niin loppujen lopuksi on aina on niin että:
Jokainen ihminen on itse on oman onnensa seppä!
Jos ei itse viitsi tai ei halua tehdä mitään sen eteen, että elämä voisi olla parempaa ja monipuolisempaa kuin se just nyt on, niin tolkuissaan olevan ihminen tulee käsittää se, että se paremman ja onnellisemman elämän tavoittelu, on vain ja ainostaan kiinni hänestä itsestään.
Eri asia sitten ovat ne, jotka ovat todella niin pahasti psyykkisesti sairaita, että heidän ainoa toimeentulonsa tässä yhteiskunnassa on työkyvöttömyyseläke.
Olen myös sitä mieltä että tuotat tekstiä kuin normaalikykyinen ihminen. Tuntuu että olet jäänyt diagnoosisi kahleisiin ja suljet ovia elämässäsi jo hyvissä ajoin etukäteen. Sinun lähtisin kokeilemaan eri aloja. Ei kaikissa tarvitse matematiikkaa tai esiintymiskykyä. Millainen on kielitaitosi?
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä että tuotat tekstiä kuin normaalikykyinen ihminen. Tuntuu että olet jäänyt diagnoosisi kahleisiin ja suljet ovia elämässäsi jo hyvissä ajoin etukäteen. Sinun lähtisin kokeilemaan eri aloja. Ei kaikissa tarvitse matematiikkaa tai esiintymiskykyä. Millainen on kielitaitosi?
En tiedä, uskallanko. Aina pitänyt vaan pettyä. Tuskin siihen auttaa kovan työn tekeminen, joka kyllä älynlahjoja vaatii. Ammatillinen erityisopettajakin sanoi palaverissa ennen keskeyttämistä, ettei aina pidä mennä harmaan kiven läpi. Eikä minulla ole munaa näyttääkään, että kylläpäs pystyn. Sellaisia tositarinoita tullut vastaan, että opo piti huonona ideana jonkun vaikeasti hahmotushäiriöisen ajatusta lähteä opiskelemaan kampaajaksi, mutta hän pääsi neljännellä kerralla sisään ja on yrittäjä.
Jos olisin joku muu, niin ehkä uskaltaisin jotain tehdä. Omana itsenäni pelkään mokaamista ja sitä, mitä minusta ajatellaan. Jo yläkoulussakin pelkäsin, että väärille vastauksilleni naurettaisiin. Aivan syystäkin olen ollut salaperäinen nainen. Eikä minulla oikein ole auttavaa ja kannustavaa lähipiiriä, enkä edes uskaltaisi pyytää mitään apua, kun pelkään ettei minusta mitään voida kuvitella enkä voi olla varmaan vakavasti otettava diagnoosieni takia. On vain ihmetelty, että todellako osaan kassaa käyttää ja kysytty, että ymmärränkö oikeasti kasvatus- ja ohjausalalla olevia asioita.
Kyllä minä itse silloin opiskelijana kävin aihealueita pala kerrallaan läpi ja kirjoittanut omin sanoin. Kävin varmaan kolmekin kertaa läpi samaa osa-alueta ymmärtääkseni, että mitä lastensuojelulaissa oleva pykälä tai asiakas- ja palvelusuunnitelma tarkoittaa käytännössä. Näyttösuunnitelma oli hyvin kehuttu opettajan kuin työpaikkaohjaaajan osalta. On se tajuttava itsekin, miten tyhmä olen, vaikka on hieman vaikeaa myöntää se.
Luovutin yläasteella jopa japanin kielen opiskelussa, kun äiti oli sitä mieltä, että en missään nimessä opettele. Olin siis aikeissa opiskella kyseistä kieltä ollessani yläastelainen ja kerkesin jotain oppia, mutta siihen se jäikin. Äiti oli ihan oikeassa, että yhtä tyhmiä minä ja kolme sisarustani ollaan.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä että tuotat tekstiä kuin normaalikykyinen ihminen. Tuntuu että olet jäänyt diagnoosisi kahleisiin ja suljet ovia elämässäsi jo hyvissä ajoin etukäteen. Sinun lähtisin kokeilemaan eri aloja. Ei kaikissa tarvitse matematiikkaa tai esiintymiskykyä. Millainen on kielitaitosi?
Ei minulla ole mikään paras kielitaitokaan. Englanti oli peruskoulussa 6 ja ruotsi oli taas 8. Englannistakin vain valitin, etten osaa. Jännää, kun ennen kolmosluokan aloittamista kyseinen kieli kiinnostaa ja taisin alkuun pärjätä kohtuullisesti. Sitten tuli uudet jutut ja aloin kiinnostua novellien kirjoittamisesta.
Piirtäminenkin unohtui seitsemännen luokan jälkeen, kun en valinnaista kuvataidetta saanut. Piirsinkin erilaisia sarjakuvia ala-astelaisena. Nyt tuntuu, ettei pää keksi mitään, enkä uskalla.
Tällä hetkellä kertaan englannin alkeita. En koe osaavani soveltaa, jos mietitään vaikka asiakaspalvelua, niin on se vaikeaa muodostaa oikeaa sanajärjestystä, vaikka kuullessani tai lukiessani voin ymmärtää englantia. Tiedän vain joitain kielioppisääntöjä "There are..."-lauseet ja prepositiot. Saatan ehkä sisäistää englanninkielisistä elokuvista joitain lauseita ja lauluista joitain sanoja.
- AP
Vierailija kirjoitti:
So sorry ap, mutta olet aivan oikeassa.
Jos sun päässäsi ei sitten kertakaikkiaan ole mitään, mitä itse voisi aatella, kuinka saattaisit omalta osaltasi elämääsi parantaa?
Ja tehdä joitain sen eteen, että sun el ämäsi tuntuisi tarkoituksenmukaisemmalta ja sulla itselläsi olisi joku päämäärä, jota kohti pyrit.Niin miten kukaan mukaan voi sua väkisin mihinkään uudistuuksiin pakottaa tai saada sinua haluamaan, että olet ok ja hyvä ihminen just sellaisena kuin olet.
Ja että sinusta itsestäsi on kiinni se, miten toivot ja ennenkaikkea halutat, että sun elämäsi muuttuu paremmaksi.
Jos olet ollut terapiassa ja koet, ettei siitä ole ollut paskankaan apua, niin se on loppujen sinun oma valintasi.
Ei kukaan toivu mistään sairauksista, ei fyysistä eikä psyykkisistä, ellei hän sitoudu hoitoon totaallisesti, ja pohjia myöten.
On aivan mielettömiä tarinoita vakavasti fyysisesti sekä psyykkisesti sairaista ihmistä, jotka ovat sairautensa jälkeen kyenneet mitä suurimpiin saavutuksiinsa.
Kukaan ei voi parantaa ketään, ellei asiakkaalla / potilaalla itsellään mitään eikä minkäänlaisia toivomuksia, näkemyksiä eikä näkemyksiä elämästä, joka olisi parempaa , kuin se elämä´, mitä hän just sillä hetkellä elää.
Ja psyykkisesesti sairailla on aina kuitenkin on se, se lääkkeiden antaman rauhoittumisen tunne, hetkellinen auvoinen tunne lääkkeiden vaikutuksen aikana.
Fyysisesti sairaille ei tätä ole. He taistelevat sen oman eteenpäin menonsa aivan omilla voimillaan.
Joten olkoon miten on, niin loppujen lopuksi on aina on niin että:
Jokainen ihminen on itse on oman onnensa seppä!Jos ei itse viitsi tai ei halua tehdä mitään sen eteen, että elämä voisi olla parempaa ja monipuolisempaa kuin se just nyt on, niin tolkuissaan olevan ihminen tulee käsittää se, että se paremman ja onnellisemman elämän tavoittelu, on vain ja ainostaan kiinni hänestä itsestään.
Eri asia sitten ovat ne, jotka ovat todella niin pahasti psyykkisesti sairaita, että heidän ainoa toimeentulonsa tässä yhteiskunnassa on työkyvöttömyyseläke.
Tiedostan kyllä itsekin, etten voi saada mitään nenän eteen kuin Manulle illallista. Enkä odotakaan kuninkaan kohtelua tai pyydä armahdusta, jos menisin sössimään jotain.
Ihan jo yläasteajan nuorisonterveystodistuksessakin oli ruksi ruudussa, että on ammatinvalintaan vaikuttavia sairauksia. Nuorempana haaveilin olevani näyttelijä johtuen näytelmäkerhoharrastuksesta (tiedän, että ei riitä lahjakkuus saati harrastaminen, vaan pitää tehdä myös työtä haluamansa eteen, keskinkertainenkin on voinut päästä pidemmälle). Ei tämä todellakaan ole minusta kiinni, vaan diagnooneista ja eritoten laaja-alaisista oppimisvaikeuksista. Jos minulla olisi vain ADHD, autismin piirteet tai muu yhteen tai kahteen alueeseen ulottuva vaikeus, niin ehkä uskaltaisin edes yrittää. Kannattaa vaikka tutustua verneri.netin kautta, mitä laaja-alaiset oppimisvaikeudet ovat käytännössä:
"Laaja-alaisilla oppimisvaikeuksilla tarkoitetaan epämääräisiä, vaikeasti määriteltävissä olevia oppimisvaikeuksia ja toimintakyvyn puutteita, jotka kouluaikana haittaavat yksilön suoriutumista lähes kaikissa kouluoppimiseen liittyvissä asioissa ja vaikeuttavat selviytymistä myös myöhemmässä elämässä. Muita lähelle tulevia, samantyyppisiä ilmiöitä kuvaavia käsitteitä ovat "lievä kehitysvammaisuus" ja "heikkolahjaisuus"."
Lähde: https://verneri.net/yleis/laaja-alaiset-oppimisvaikeudet
Oma älykkyysosamäärä lienee 80-85, muttei kukaan sitä tajua. Peruskoulun suoritin osittain yksilöllistetysti. Olin ala-asteen pienluokassa, joitain tunteja kävin ison luokan mukana. Lopulta siirryin yläasteella isompaan ryhmään lukuun ottamatta matematiikkaa. Englannissa ja maantiedossa sain tukiopetusta ilman yksilöllistämisiä. Arvosanat isossa ryhmässä vaihtelivat 6-8. 7 oli yleisin arvosana. Keskiarvo oli 7,5. Aiemmin oli tasan 7 tai jopa hieman alle. Ihan nyt en vitosriviä kerännyt.
Jos minulla olisi rajattomat mahdollisuudet, ehkä yrittäisin onneani asettumalla on ehdolle vaaleissa, sillä tykkään keskustella yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta. Yläasteella yhteiskuntaoppi oli suosikkiaine, josta sain arvosanaksi 8. Toki yläasteella asenne oli tuolloin, että pitää muistaa ulkoa, mutta netin kautta olen omalla ajalla tutustunut poliittiseen korrektiuteen, kulttuurimarxilaisuuteen jne. ja muodastanut itse aatteeni. Tai toinen vaihtoehto olisi joku ravitsemusalan ammattilainen kiinnostuessani tietää siitä, että miten erilaiset lisäaineet vaikuttavat kehossamme ja sairastuttavat meitä. Pidän ihan aivopesuna nykyihmisen margariini ja rasvaton maito -linjaa. Ei ihme, kun nykyihmisellä on sairauksia ja epäilen omien silmäongelmien johtuvan myös siitä, minkä myötä siirryin takaisin margariinista voihin ja light-juomista sokeroituihin, mutta kohtuudella käytettynä.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae johonkin nuorisotyöntekijäksi? En tosin olen varma, mitä koulutuksia vaatisi.
Vierailija kirjoitti:
Hae johonkin nuorisotyöntekijäksi? En tosin olen varma, mitä koulutuksia vaatisi.
Se puoli on jo nähty. Yritin opiskella nuoriso-ohjaajaksi kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä tai ylipäätäänsä vammaistyöstä. Alkuun voivttelin, että tuon tyyppinen työ vaatii lähihoitajan tutkinnon, joka pitää sisällään lääkematematiikkaa. Tiedän, että lähihoitajaksi on mahdollista opiskella lukihäiriöisen ja jopa ihmisen, jolla on ollut yksilöllisetty matematiikka. Tämä tieto ihan SUPER:in sivustolta, ja se edellyttää toimintakykyä suoriutua samoilla ehdoilla. Tiedän tasan yhden lähihoitajan, jolla on lukihäiriö ja matematiikka oli yksilöllistetty peruskoulussa. Vaikka jotkut sanoo, ettei lääkelaskuissa ole mitään pelättävää, niin kyllä minä taatusti toisin matemaattisella osaattomuudella vain ongelmia eteen, enkä sitä tilannetta haluaisi päästää koskaan syntymään.
Juuri sen takia sitten perehdyin nuorisotyöhön ja tein varmaan viiden vuoden harkinnan lähteä opiskelemaan. Silloin aloin jotenkin asennoitumaan ajatellen, että diagnoosini ovat hidaste, ei este. Olin väärässä, vaikken elänyt nyt missään harhakuvitelmissa, että ei minulla vammaisuutta ole. Ei minulla ole nopeaa reagointikykyä olla sanavalmis hankalissa tilanteissa. En osaa small talkkia, jota pidän itselleni epämielenkiintoisena kaivatessani jotain syvällisempää. Totta kai tulen jokaisen kanssa toimeen, siitä ei ole kyse.
Opiskelutovereiden kanssa tulin ihan hyvin toimeen, eikä ryhmätöissä ollessakaan ollut mitään ongelmia, vaikka kaipasin niitä yksilötehtäviä. Olin jopa pikkujouluissakin mukana ja oli mahtava tunnelma, tuli pelattua esi m. Poliittisesti epakorrektia -pelia. Olen varmaan poikkeuksellinen autismipiirteisenä siinä mielessä, että ymmärrän ja pidän mustasta huumorista.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hei kiitos toi sana kuvaa omaakin ongelmaa ja pelkoa. tulla arvostelun kohteeksi. mäkin tarviin kovemman nahkan et kestää erimielisyyttä ja et mullekkin joku voi sanoa pahastikkin ja palauttaa maanpinnalle ja mun on uskallettava kohdata myös tuokin puoli rohkesti. kiitos sait ajattelemaan tuota ongelmaa. jospa se menis munkin kalloon jossain vaiheessa.
AP:lla on varmasti isoja ongelmia, mutta heikkolahjaisuus ei ole yksi niistä. Ihminen, joka kykenee tuottamaan noin kaunista ja virheetöntä suomen kieltä, ei todellakaan ole heikkolahjainen, ei edes keskinkertainen, vaan kielellisesti lahjakas. Olet myös nerokas löytämään itsestäsi vikoja ja analysoimaan niitä. Usko tai älä, tyhmä tai heikkolahjainen ei siihen pysty. Joo, tiedän ettet usko, mutta sanon silti.
En tiedä mikä sinussa mättää, autismin kirjoa varmasti löytyy ja matematiikassa on ongelmia jne. Suurin ongelma on kuitenkin itsetuntosi, joka ei ole nollassa vaan 40 astetta pakkasella. Noin lyttyyn lyöty ihminen ei varmasti pärjää missään testissä tai tai tilanteessa, jossa hänen pitäisi tuoda itseään esille. Siitä saamasi diagnoosit.
Jotenkin minusta tuntuu, että yksikin onnistuminen edes jossakin asiassa voisi avata umpisolmun, voisit päästä oikean polun alkuun ajatustesi pakkopaidasta. Googlaa 'unfuck yourself', niin tiedät mitä tarkoitan. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP:lla on varmasti isoja ongelmia, mutta heikkolahjaisuus ei ole yksi niistä. Ihminen, joka kykenee tuottamaan noin kaunista ja virheetöntä suomen kieltä, ei todellakaan ole heikkolahjainen, ei edes keskinkertainen, vaan kielellisesti lahjakas. Olet myös nerokas löytämään itsestäsi vikoja ja analysoimaan niitä. Usko tai älä, tyhmä tai heikkolahjainen ei siihen pysty. Joo, tiedän ettet usko, mutta sanon silti.
En tiedä mikä sinussa mättää, autismin kirjoa varmasti löytyy ja matematiikassa on ongelmia jne. Suurin ongelma on kuitenkin itsetuntosi, joka ei ole nollassa vaan 40 astetta pakkasella. Noin lyttyyn lyöty ihminen ei varmasti pärjää missään testissä tai tai tilanteessa, jossa hänen pitäisi tuoda itseään esille. Siitä saamasi diagnoosit.
Jotenkin minusta tuntuu, että yksikin onnistuminen edes jossakin asiassa voisi avata umpisolmun, voisit päästä oikean polun alkuun ajatustesi pakkopaidasta. Googlaa 'unfuck yourself', niin tiedät mitä tarkoitan. Tsemppiä!
Valitettavasti minua on varmaan koko maailma vihannut, vaikken ole mitään pahaa tehnyt kenellekää. Jotain vikaa minussa on vaan ollut. Aivan syystäkin kammosin ryhmätöitä yläasteella, mutten uskaltanut sanoa mitään ja anoa niistä vapautusta. Vaihdoin peruskoululaisena koko ajan mieltä kaverittomuuden suhteen: välillä halusin kavereita, mutta sitten taas en halunnut ujouden takia, koska pelkäsin ihmisten negatiivisia reaktioita ja sitä, etten keksisi mitään puhuttavaa. Syystäkin vietin kaiken ajan tietokoneen ääressä, ja varmasti se on vaikuttanut aivoihini. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos perheelläni olisi ollut rahaa ja resursseja järjestää kotiopetusta.
Ihan jo ala-asteesta alkaen olen joutunut kiusatuksi. Se alkoi neljännellä luokalla: tuttu keksi minun piirtäneen alastonkuvia opettajista ja sen, että olisin lähettänyt jonkun törkykuvan puhelimitse tutulle. Ei pitänyt paikkansa, mutta moni tuntui uskovan häntä ennemmin, myös läheisin serkkuni. Se sotku saatiin tietysti selvitettyä ja tultiin jopa tutun kanssa toimeen. Alkuun alistuin tunnustamaan tuon keksityn teon kokiessani sen pieneksi pahaksi. En nyt sentään olisi kaivoon hypännyt, jos olisi käsketty, vaan olisin sen tajunnut menneen liian pitkälle.
Sain viidennellä ja kuudennella luokalla kuulla olevani outo. Koko ajan luokkatoverini valittivat, että miksi seuraan, vaikka olin odottamassa kiikkuvuoroa. Siinähän sitten keksi syyksi, että aion voittaa ujouden. No, en yrittänyt, huono valhe minulta. Luulin olevani jopa sairas ujouden takia luettuani uutisartikkelin Yhdysvalloista. Viidennellä luokalla minusta tehtiin lesbo, kun olin oikein jutellut jonkun yläastelaisen tytön kanssa, joka paljastui tällaiseksi. Tämä ei ollut mikään este kaveruudelle, mutta lähes koko koulu alkoi aukomaan päätä minun naiskiinnostuksista, vaikken ole koskaan edes sellaisesta haaveillutkaan. Ja lopulta sain kuulla olevani h**ra, jolloin en tosin tiennyt mitä se tarkoitti ja tuskin moni muukaan siitä tiesin. Ihan jo vanhanaikaisen äidin takia en olisi koskaan kysynyt tuollaisten sanojen tarkoitusta.
Yläasteesta alkaen pari uutta luokkatoveria alkoi pilkata minua. Toinen yökkäsi lähelläni ja kerran totesi ääneen, että "vammaisuuteni tarttuu häneen". Hän tosin välillä osasi olla hiljaa ja kahdeksannella luokalla lopetti tuon kiusaamisen. Sitten se pahin ei millään malttanut lopettaa, vaan koko ajan piti koko luokan kuullen kertoa, että olen "vammainen". Bussipysäkilläkin kerran sanoi kavereilleen minusta, että "eihän tuolla ole aivoja ". Ei sitten uskaltanut nimeäni sanoa. Olin niin naiivi, että luulin aloittavani uuden elämän uudella yläasteella toisella paikkakunnalla.
Koulun käyminen muuttui pahemmaksi kidutukseksi, kun samalle yläasteelle tuli vanhoja tuttuja, jotka alkoivat aukomaan päätä yhdestä vanhasta jutusta, johon olin syytön, ja välillä juoksin jopa vessaan itkemään. Aloin pelätä siitä alkaen bussipysäkille lähtemistä ja kaupassa käymistä, ja sosiaaliset tilanteetkin alkoi pelottamaan. Niissäkin kiusaajissa oli se yksi pahin, joka varmaan joka hetki aukoi päätä siitä asiasta. Olisin hankkinut hänelle lähestymiskiellon ihan vain nöyryytykseksi, mutta käytännössä se olisi ollut hankalaa, kun käytiin samaa koulua ja asuttiin samalla paikkakunnalla. Tästä siis puhuin ihan opettajalle, joka oli hieman skeptinen asian suhteen.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kuullut tämän jo, mutta kuulostat terävältä ja itsereflektiiviseltä.
Ei kukaan ole ikinä luonnehtinut minua mainitsemillasi adjektiiveilla, ei perheenjäsenet, ei koulu saati minua tutkineet ihmiset. Tyyliin joku luokkatoveri kansanopistolla kuvaili minua fiksuksi. Olisi pitänyt kysyä, että mitä älykästä minussa on, kun todistetusti olen heikkolahjainen. Älykkäät osaa esittää tyhmää, mutta toisinpäin se ei onnistu, enkä yritä esittääkään. Jopa ne julkkisbimbotkin voivat olla jopa minua älykkäämpiä, joilla tuo bimbous toimii vain roolina.
Tuntuu, että minua on myös tungettu tiettyyn muottiin kehitysvamma-diagnoosin takia. Aivan syystäkin olen tuntenut katkeruutta keva-poliklnikkaa kohtaan ja jopa ahdistustakin. Esimerkkinä jatko-opinnot yläasteen lopussa: ilmeisesti oltaisiin minua tutkineiden henkilöiden kanssa tutustuttu erityisammattikouluihin kunnes määrätietoisesti sanoin, että koukun opon kanssa olemme hoitaneet nämä asiat ja olin hakenut tavalliseen ammattikouluun. Ravintola-alan lisäksi olin laittanut tuolloin myös graafisen suunnittelun. Johan minulle oli ehdotettu, että artesaanilinja olisi löytynyt myös yhdestäkin erityisammattikoulusta ja sosiaalityöntekijä äidilleni sanoi, että tavallisen ammattikoulun asuntolan ilmapiiri olisi minulle uhkaava. Just tätä ylisuojelua ja itse ollut vaan niin munaton, etten ole uskaltanut näyttää, että tähän minä pystyn. Tiedän, että oli hölmöä vetää koviksen roolia yläasteella psykologin edessä, jolloin väitin tupakoineeni ja juoneeni. Oikeasti en mitään noista toteuttanut lukuun ottamatta alkoholin maistelua uteliaiasuutta. Se kovisminä oli suunniteltu roolihahmoksi paremman maineen toivossa. Kotona olisin riisunut naamioni pois.
Itse olisin mieluummin sellainen iloinen down-henkilö (tiedän sortuvani stereotypiaan), joita ihmiset tuntuu pitävän sosiaalisina. Olisin varmasti tällöin joten kuten pidetty kuin tällaisena epäsosiaalisena väliinputoajana, jolla ei ole edes kannustavaa lähipiiriä. Tietäni olisi myös tasoitettu yhteiskunnan toimesta kehitysvammaisena. Yhteiskunnan tuen kannalta on paljon parempi olla kehitysvammainen heikkolahjaisen sijaan, koska normaalin ja kehitysvammaisen rajamailla olevat jäävät väliinputoajiksi: liian älykkäitä saadakseen kehitysvammaisten palveluita, mutta toisaalta taas liian heikkoja pärjätäkseen normaalissa opetuksessa ja jopa arkisissa asioissa.
Itse onneksi osaan sentään hakea apteekista reseptilääkkeet, osaan varata ajan lääkärille, haen itse tarvittavat etuudet Kelasta, olen itse selvitellyt erilaisia vakuutuksia, tiedän missä järjestyksessä siivoan (vaikken ole mikään kodinhoidon mestari, mutta siivoan ainakin kerran viikossa) ja ehkäisystä osaan huolehtia. Monilla kaltaisillani heikkolahjaisilla nuo taidot voivat olla oikeasti puutteelliset ja moni heistä sortuu jopa rikoksiin, mutta huonolla menestyksellä, kun terävimmät osaa kaikkein heikoimmista ottaa kaiken "ilon" irti.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa rasittava tyyppi. Sairas toki.
Olisiko joku kotona tehtävä freelancertyö mahdollinen? Niitä voi olla hankala kehittää ja löytää asiakkaita, mutta tarkoitan tällaista jotakin vaikkapa tietokoneella tehtävää suhteellisen rutiininomaista työtä, joka sinulta luonnistuisi, mutta jonka joku yritys haluaisi ulkoistaa. Toki noissakin voi usein tulla ne numerot eteen.