Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äiti ei koskaan soita!
27.05.2015 |
Olen liki 50 v, naimisissa oleva nainen, meitä on 3 sisarusta ja isäukkko ja jo hautausmaalla. Äitini on jo vanha, 75 ja kaikki sellaiset piirteet, jotka joskus olivat ärsyttäviä tai häiristsivät normaalia kanssakäymistä, ovat nyt nousseet enemmän ja enmmän pintaan.
Sehän ei pitäisi kenenkään normaalin perheenjäsenen mielestä olla mikään ongelma, että mutsi ei ikinä soita, vaan me lapset soitamme hänelle. Niinhän sitä luulis. Tämä mutsin soittamattomuus ei ole semmoinen asia, vaan se on aivan älyttömän ärsyttävää manipulointia, martyyripeliä, itsesääliä, huokailua, suoranaista valehtelua ja siis minulle itselleni, aivan älyttömän ärsyttävää.
Soitan äidilleni joskus, ehkä noin kerran kuukaudessa. Hän on soittaessani aivan valtaisian ilahtunut ja laittaa siihen samaan myös sellaista yllättyneisyyttä; siitä että soitan. Sitten kysytään kuulumiset, puhutaan vähän ilmoista ja tv-ohjelmista ja sitten puhelu loppuu. Ja koskaan se ei soita minulle eikä kysy että mitä minulle kuuluisi.
Muorilla on joku vihko, minkä veljen vaimo oli nähnyt ja siihen oli pidetty jotain kirjanpitoa, että kuka sisaruksissta on soittanut.
Hänellä on jokin korkeampi käsitys siitä, että hänen ei kuulu soittaa lapsilleen,vaan toisinpäin. Jos minä esim. en soita, niin hän alkaa kyselle veljeltäni minusta että onko minusta kuulunut mitään. Samoin kännyykkääni tulee mystisiä tyhjiä tekstiviestejä. Mutsi sieltä naputtaa "erehdyksesä" kun hän ei osaa kännykkää käyttää eikä lukea tai lähettää tekstareita. Mutta mun numeroon psytyy laittamaan tyhjiä viestejä. Tämä on myös manipulointia; mun pitäisi siis soittaa.
En osaa tätä pattitilannetta kenelekkään normaali-ihmiselle selittää. Mua alkaa vaan niin paljon päkittää se pakollinen ja pakotettu soittaminen, että en siiihen pysty. Kerran meni yli 3 kuukautta ja sitten se itse venyi sen verran että soitti. Ääni oli tosin värisevä ja pieni, että minä täällä.
Mainittakoon, että muori ei ole sairas eikä köyhä eikä yksinäinen. Hänellä vilkas ystäväpiiri, aika tiivskin siinä naapurustossa,hänellä käy kotihoitajia ja siivoja siellä, eikä hänellä ole mitään muuta vikaa kuin että hän jatkaa lapsuudenssani opeteltua "kääneteismanipulointia" edelleen meihin lapsiin.
Vanhempien avioliitto oli epätasa-arvoinen ja isä oli despootti, perheen tyranni ja hänen yksioikeisen mielnetilojensa ja määräystensä alaisena mentiin. Mutsi ei koskaan sanonut vastaan, ei yrittänyt puolustaa meitä lapsiaa epäloogisilta rangaistuksilta tai mitään. Ainoa mitä hän teki, oli että esitti isälle, miten onneton hän oli, miten paha mieli hänellä oli, miten hän yrittti hiljaisesti huokailemall ja käsivä vääntelemällä osoittaa ja ohjata isää käyttäytymään toisin. Ei muuten onnistunut.
Nyt sitten pitäisi minun keski-ikäisen koulutetun perheenäidin muistaa aina soittaa mummille ja aina huolehtia siitä että on soitettu. Hän ei soita vaan istuu ja istuu ja huokailee, mutta ei voi normaalisti kysyä että mitäs kuuluu.
Ei uskois, miten tää voi saada mut ahdistumaan ja raivoihin. Mies aina sanoo, että no soiita sä, mutta kun mä en pysty, ei voi aina olla niin että mä soitan eikä se soita ikinä.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt miksi äitisi tekee noin? Äkkiseltään arvelisin, että pikemmin kuin ilkeydestä, on kyse hänen omasta arvottomuuden tunteestaan, ja siitä kuinka hän hakee omalle itsetunnolleen pönkitystä. Haluaa sinulta kuulla olevansa tärkeä ja kokea, että välität hänestä. Hän pelkää torjutuksi tulemista eikä siksi "uskalla" soittaa sinulle.
Itsekin olen sillä linjalla, että soittaisin hänelle. Kysehän on vain siitä, miten pääset itse irti siitä ärsytyksen tunteesta. Äitisi ei tule muuttumaan.Varmaan menee suunnilleen noin. Kotona yksin elävän, ei kovin aktiivisen ihmisen, näkökulmasta nuoremmat, vielä työelämässä olevat, viettävät hurjan kiireistä elämää. Koskaan ei oikein ole aikaa. Siinä syntyy helposti kuvitelma, että soittaa milloin vaan, niin aina häiritsee. Sitten pelkää soittaa koskaan.
Äiti saattaa myös lueskella näitä keskustelupalstoja, missä alvariinsa moititaan äitejä, jotka eivät anna lastensa olla rauhassa. Ei kaikki osaa suodattaa näitä palstojen, monesti ylen kohtuuttomia, syytöksiä. "Mother's place is in the wrong"
Tuo on totta. Tietytysti on noita superongelmaisia äiti-tytär suhteita ja syyllistämistä yms. Mutta sitten on meitä isovanhempia, jotka arastelevat siksi soittaa, kun ei tiedä milloin on häiriöksi? Omat suhteeni aikuisiin lapsiini ovat kunnossa ( näin ainakin kuvittelen ), mutta mistäpä tiedän, miten ahdistavina he kokevat esim omat soittoni? No luulen, että eivät kuitenkaan kovasti ahdistu, kun soittelevat minullekin päin ja ollaan tiiviisti yhteyksissä muutenkin. Äiti-tytär suhde on läheinen ja siinä tietysti aina aktivoituu koko elämänhistoria ja monenlaisia odotuksia puolin ja toisin vielä edelleen, vaikka kaikki viettävätkin jo itsenäistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsin harvoin soitan aikuisille, kiireisille tyttärilleni, oikeastaan vain silloin kun on todella asiaa. Sen sijaan WhatsApp viestejä vaihdellaan hyvinkin usein, esim. kuvia joistain ajankohtaisista jutuista. Eilen viimeksi sain lastenlasten todistuksia nähtäväksi.
Eipä soittele äitimuori ei. Yksi lempivelijistä soittaa hänelle, ja sitä kautta lähetellään sitten viestiä minulle (toisille) epäsuosituille, että mitähän niille kuuluu ja onko niistäkään mitään kuulunut. Ihan ollaan tässä samalla alueella kaikki ja ihan muuten kyllä pystytään pitämään toisiimme yhteyttä paitsi näköjäns äitimuoriin ei. Olen sitä mieltä että yhteydenotot pitäisi tulla vuorotellen, joten se on pallo siellä päässä kenttää taas tovin aikaa. Jossain vaiheessa soitan ja silloin ihmetellään sitten että kas kun soitit ja mitä nyt kuuluu. Olisi itse soittanut, mutta ei voi soittaa kun ei uskalla häiritä . Uskalla häiritä, en tiedä mistä. Elän täysin tavallista keskiluokkaista elämää.
Äitini omantunnon arvo on niin nolla kuin voi olla. Hän on niin epävarma koko ajan ja tämän takia myös loukkaantuu aivan kaikesta. En jaksa kävellä kananmuankuorilla koko ajan sen takia ettei se taas vaan niin kovasti pahoita mieltään. Jätän mieluimmin soittamatta niin ei voi ainakaan loukkaantua. Eikun sittenhän se loukkaantuu kun en soita.
Mua kyllä loukkaa se ettei oma äiti viitsi/uskalla/kehtaa soittaa tyttärelleen kuin yhden kerran vuodessa, syntymäpäivänä, koska silloin on "pakko". Muuten ei soita ikinä.
Meidän äiti istuu kotona, huokailee kuinka yksinäinen on, eikä tee elettäkään eikä liiketäkään siihen suuntaan että lähtisi jonnekin tai ottaisi kehenkään yhteyttä.
Tie on auki ihmisten kanssa molempiin suuntiin. Ei kukaan muista joka kerta erikseen muistaa jotain tiettyä ihmistä josta ei ikinä kuulu muutenkaan mitään. Sinnepähän jää.
Kiertoilmaisut ja kyselyt joltain toiselta satunnaiselta soittajalta/kävijältä että mitähän sillekin kuuluu kun ei ole soitellut. ovat todella loukkaavia. Voisi ihan itse soittaa ja ottaa reilusti ja hyvällä mielellä yhteyttä. Voisi tuo yhteys siinä parantua.
Marttyyrikortilla pelaamalla ei mun kans voita mitään, sinnä jää kortti käteen.
No kyllä ne teidänkin äidit kuolee. Eipä tarvii sitten enää soitella eikä käydä kylässä.
Hävetkää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini otti nokkaansa, kun hän soitti muutaman kerran soitti mulle töihin ihan vaan rupatellakseen joutavia ja jouduin katkaisemaan puhelun pikaisesti. Vastasin hänen soittoonsa, kun luulin että hänelle on sattunut jotakin huolestuttavaa.
Äiti oli sairaanhoitaja, joten hänen olisi pitänyt ymmärtää, että töissä ei ole mahdollisuutta pitää sosiaalisia suhteita yllä. En ole hoitoalalla mutta en kyllä ala avokonttorissa juttelemaan äidin kuulumisista kesken kiireistä työpäivää.
Nyt hän ei enää soita minulle illallakaan, kun hän pelkää häiritsevänsä. Että ottaa päähän tuo marttyyrin asenne.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen ongelma on soittaa vanhalle äidilleen?
Äiti on vaikea asia monille tyttärille. En tiedä miksi äiti ärsyttää minua aina. Ihan ilman syytä. Ärsyttää, jos hän kysyy jotain tai on kysymättä. Niin se on, mutta silti ihmettelen, miksi ei voisi soittaa. Koitan olla yhteydessä usein. Haen meille syömään, vien ostamaan kukkia. Ja koitan olla ihan ihmisiksi.
Minulle se on ongelma, koska joka kerran kun soitan, minulta kysytä mitä meille kuuluu vaan aloitetaan taas jostain 2kk takaa kertomaan kuinka olin Maijan kanssa mustikassa jne sekä muistetaan kehua siskon perheen edesottamukset ( tyyliin ne oli olleet Ruotsinristeilyllä ja siitä kerrottiin kuin maailmanympärysmatkasta - no vau) Samaan aikaan ei muuten kyllä yhtään kiinnosta kuulla miten meidän kesäloma on sujunut.
Tämän lisäksi minut vaietaan kuoliaaksi. Pari vuotta sitten sanoin hänelle, että minulta oli otettu näyte tissin kyhmystä niin hänen kommenttinsa oli, ettei tuollaisista asioista kannata puhua ympäriinsä ja jatkoi jonkun muinaisen työkaverinsa dementian pohdinnalla - no en sitten hänelle todellakaan ole kertonut, miten Syöpähoitojen kanssa on sujunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha aloitus, mutta mulla ihan sama juttu.
Joskus olen testannut, miten pitkään menee, että soittaisi jos itse en soita. 2 kuukautta meni, sitten päädyin siihen, että mun on syytä olla edes kohtelias ja soitin. Äiti kertoili normaaliin tapaansa, mitä hänelle kuuluu, mitä sisarusten lapsille kuuluu, mutta ei kysy koskaan, mitä minulle tai perheelleni kuuluu. Jaksan pitää yhteyttä silloin tällöin, koska en halua loukata vanhenevaa ihmistä, yhteydenotto kuitenkin ilahduttaa häntä ja en suutu yksipuolisuudesta, koska olen jo ihan järkevä aikuinen. Vähän kuitenkin välillä harmittaa.
Täällä kahden yli kolmekymppisen pojan äiti jolle taas pojat ei paljon soittele. Itse jossain vaiheessa soitin kerran viikossa mutta harventuneet on siitä ja viestittelyä pääosin nykyään. Joskus olen pohdiskellut että jos olisi tyttölapsen onnistunut saamaan niin olisiko yhteydenpito vilkkaampaa. Ehkäpä. Hyvät välit kuitenkin poikiin ja kun tavataan niin halataan. ☺
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen ongelma on soittaa vanhalle äidilleen?
Äiti on vaikea asia monille tyttärille. En tiedä miksi äiti ärsyttää minua aina. Ihan ilman syytä. Ärsyttää, jos hän kysyy jotain tai on kysymättä. Niin se on, mutta silti ihmettelen, miksi ei voisi soittaa. Koitan olla yhteydessä usein. Haen meille syömään, vien ostamaan kukkia. Ja koitan olla ihan ihmisiksi.Minulle se on ongelma, koska joka kerran kun soitan, minulta kysytä mitä meille kuuluu vaan aloitetaan taas jostain 2kk takaa kertomaan kuinka olin Maijan kanssa mustikassa jne sekä muistetaan kehua siskon perheen edesottamukset ( tyyliin ne oli olleet Ruotsinristeilyllä ja siitä kerrottiin kuin maailmanympärysmatkasta - no vau) Samaan aikaan ei muuten kyllä yhtään kiinnosta kuulla miten meidän kesäloma on sujunut.
Tämän lisäksi minut vaietaan kuoliaaksi. Pari vuotta sitten sanoin hänelle, että minulta oli otettu näyte tissin kyhmystä niin hänen kommenttinsa oli, ettei tuollaisista asioista kannata puhua ympäriinsä ja jatkoi jonkun muinaisen työkaverinsa dementian pohdinnalla - no en sitten hänelle todellakaan ole kertonut, miten Syöpähoitojen kanssa on sujunut.
Olisi voinut olla myös täältä näppikseltä kirjoitettua. Ihan sama juttu meillä. Siskojen tekemiset on wau wau ja omista asioista ei sovi puhua. Onkohan nää suuret ikäluokat jonkun sodanjälkeisen "vaikene niin pärjäät" -kulttuurin traumatisoimia.
Olen aloittajan kanssa samaa ikäluokkaa, joten meidän äitimmekin lienee samaa iläluokkaa, noin.
Minun äitini ei juuri koskaan soita, sillä hän on sitä ikäpolvea, joka soittaa vain, kun on jotain oikeaa asiaa. Ei koskaan muuten vain rupatellakseen. Tai ei tää ikäpolvikysymys ole, koska isäni soittaa kyllä. Äiti ei, eikä se ole mikään vallankäyttöjuttu. Hän vain ei soittele koskaan aiheetta. Ehkä kaikkien muidenkaan ei pidä ladata vastaavaan käytökseen niin hirveästi kätkettyjä merkityksiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on teillä ongelmat.
Minä en soita omalle äidilleni ikinä, no paitsi sen pakollisen syntymäpäiväsoiton. Vieraisilla käydään ehkä kaks kertaa vuodessa. Äiti sitä vastoin soittaa vähintään kerran viikossa. Ihan liian usein. Ja jaarittelee kamalan pitkään. En millään jaksaisi kuunnella sitä, ei kiinnosta. Usein annankin puhelimen jollekin lapsistani kiireeseen vedoten, jutelkoot penskat mummunsa kanssa. Minä olen myös kohta 50v ja äitini juurikin tuon 75v. Ei hän ole mikään erityisen paha, eikä mikään marttyri, mutta kamala toisten asioihin puuttuja ja kontrollifriikki. Ihminen, joka on minulle yhdentekevä. Kunhan pysyy tarpeeksi kaukana, ettei hermot mee.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kahden yli kolmekymppisen pojan äiti jolle taas pojat ei paljon soittele. Itse jossain vaiheessa soitin kerran viikossa mutta harventuneet on siitä ja viestittelyä pääosin nykyään. Joskus olen pohdiskellut että jos olisi tyttölapsen onnistunut saamaan niin olisiko yhteydenpito vilkkaampaa. Ehkäpä. Hyvät välit kuitenkin poikiin ja kun tavataan niin halataan. ☺
Juu ei yhtään välttämättä. Minä, vastaaja nro 53, olen siis nainen, enkä välitä juoruta äitini kanssa. Onneksi suurin osa lapsistani on poikia. En odota heidän soittelevan minulle (osa jo poissa kotoa), enkä itse soita jos ei ole asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kahden yli kolmekymppisen pojan äiti jolle taas pojat ei paljon soittele. Itse jossain vaiheessa soitin kerran viikossa mutta harventuneet on siitä ja viestittelyä pääosin nykyään. Joskus olen pohdiskellut että jos olisi tyttölapsen onnistunut saamaan niin olisiko yhteydenpito vilkkaampaa. Ehkäpä. Hyvät välit kuitenkin poikiin ja kun tavataan niin halataan. ☺
Juu ei yhtään välttämättä. Minä, vastaaja nro 53, olen siis nainen, enkä välitä juoruta äitini kanssa. Onneksi suurin osa lapsistani on poikia. En odota heidän soittelevan minulle (osa jo poissa kotoa), enkä itse soita jos ei ole asiaa.
Siis vastaaja nro 54...
Mjaa. Meillä on sama juttu oman äitini kanssa. Paitsi ettei tuonne päinkään. Äiti on suoraan sanonut, ettei soita, koska minulla on niin vaihtelevat työajat. Ja ihan hyvä niin, koska aina en voi vastata ja kiireessä katsottu puhelinloki saattaa unohtua täysin. Meille helpompaa, että soitan sitten kun ehdin, koska äiti vastaa 99% joka kerta, eläkkeellä kun on. Joskus soitan kerran viikossa, joskus kerran kuussa.
Muille sisaruksilleni soittelee välillä, kun heillä on säännölliset työajat. Ja yksi sisaruksistani käy äitillämme kerran viikossa. Mitä tästä pitäisi päätellä? Niin, ei yhtään mitään 😄
Mietityttää onko kyse yleismaailmallisesta ilmentymästä, kun puhutaan, että "äitini on sitä sukupolvea, joka ei..."? Onkohan tässä jotain perisuomalaista vaikenemisen kulttuuria myös mukana?
Vanhat ihmiset eivät tietysti ole teknologiassa samalla tavalla mukana kuin nuoriso, mutta tuntuu hassulta, miksi kun samat kommunikointivälineet on kaikkien saatavilla niitä ei käytetä? Ei kai jonkin tekstiviestin tai vaikkapa niinkin ikiaikaisen kuin sähköpostin kirjoittaminen ole iästä kiinni? Voisiko lapset opettaa vanheneville vanhemmilleen uuden teknologian käyttöä?
Vai onko kyse niin tulehtuneista ihmissuhteista, että ei osata ja voida käydä normaalia dialogia vaikka välineitä siihen olisi kymmeniä?
Olen joskus nähnyt niinkin symbioottista aikuisen naisen ja äidin välistä elämää, että noin kymmenen kertaa päivässä soitetaan ja jauhetaan yksinkertaisimmatkin kuulumiset. Eli ei varsinaisesti eletä omaa elämää. Sitten olen nähnyt isän ja pojan välistä kommunikointia, jossa eri mantereilla ja aikavyöhykkeillä asuvat miehet pitävät jouluaattona skypeä auki niin että kumpikaan ei puoleen tuntiin sano toiselleen mitään. Toinen kysyy ehkä lopulta, joko teille on satanut lunta?
Tuollainen marttyyrius, jota ap kuvasi, ei liity pelkkään kommunikointiin. Siinähän ihmisluonteenpiirre on vinoutunut toisia omasta elämästään syyllistäväksi. Omakin äitini joskus selitti, miten jokainen hänen elämässään tekemä päätös on ollut virhe. Mikään hänen elämässään ei varsinaisesti ollut huonosti. Hän vain haki huomiota. Äitini usein alkaa laukoa mitä ihmeellisempiä ajatuskuvioita, jotta saisi olla vähän aikaa tärkeä. Kannetaan taakkaa omasta lapsuudesta ja viedään niitä aina lapsen lapsille saakka. Arvostellaan muiden ihmisten kymmeniä vuosia sitten tekemistä ja tekemättä jättämistä asioista.
On surullista, että ihmiset käyttävät yhden elämänsä niin jonnin joutavaan itsesääliin. Ja miten muut ihmiset syyllisyyden tunnossaan lähtevät siihen mukaan ja sairastuttavat itsensä samalla.
Tuntee onnistuneensa manibuloinnissa ja kokee tyydytystä siitä, että reakoit ja kaipasit hänen soittoaan. Mutta mikään ei muutu. Kun puhelu loppuu mitään taas ei kuulu viikkoihin ellet itse soita tai mene käymään. Niin sairasta. Itse olen monesti asiasta maininnut. Jopa silloin jos sovitaan näkemistä lähipäivänä hän sanoo minulle, soita sitten. Jos en soita tapaaminen jää, hän ei itse ylpeydessään voi soittaa, että nähdäänkö tänään tai tule käymään. Olen siitäkin sanonut että voit itsekin soittaa minulle päin koska vain. Ei soita. Soittamattomuus on narsistista manibulointia jolla haluaa osoittaa, että et merkitse mutta häntä ei kuitenkaan saa unohtaa.
Soita sinä. Soita usein, niin puhelutkin voi olla lyhyempiä. Älä analysoi, vaan soita.
Soittaisin usein äidilleni jos olisi vielä täällä mutta hän ylitti ikuisuusrajan jo 15 vuotta sitten.
Omat lapseni soittavat vain kun tarvitsevat jotain, eli harvoin.
Alue: Aihe vapaa
Varmaan menee suunnilleen noin. Kotona yksin elävän, ei kovin aktiivisen ihmisen, näkökulmasta nuoremmat, vielä työelämässä olevat, viettävät hurjan kiireistä elämää. Koskaan ei oikein ole aikaa. Siinä syntyy helposti kuvitelma, että soittaa milloin vaan, niin aina häiritsee. Sitten pelkää soittaa koskaan.
Äiti saattaa myös lueskella näitä keskustelupalstoja, missä alvariinsa moititaan äitejä, jotka eivät anna lastensa olla rauhassa. Ei kaikki osaa suodattaa näitä palstojen, monesti ylen kohtuuttomia, syytöksiä. "Mother's place is in the wrong"