Lue keskustelun säännöt.
Puhuttaisiko haluttomuudesta haluttoman kannalta?
26.05.2015 |
Tässä on kohta 10 v. ollut parisuhdetta, sen aikana syntynyt muutama lapsi. Hormonaalista ehkäisyä ei ole ollut. Halukkuus on itsellä heitellyt näin jälkikäteen ajateltuna ihan hirveästi. Mies on meillä se jolla halut on tasaisemmat ja hänelle sopisi seksiä joka päivä, realistisesti ehkä joka toinen. En tiedä onko tämä mitä minulla on oikeasti haluttomuutta, vai onko kyse vain siitä että kahdella ihmisellä on erilaiset halut. Onko haluttomuus aina suhteellista? Vai onko se vasta haluttomuutta, jos itse kärsii siitä että ei halua seksiä samaan tahtiin kuin ennen?
Joskus on ollut kausia, että saisi koko seksielämä loppua loppuiäksi enkä kokisi että mitään on menetetty, joskus taas kuukausikaupalla himottaa niin että hampaat narskuu. Harvoin toisaalta on fyysinen ja psyykkinen puoli ollut seksin suhteen tasapainossa, niinä himokkaimpina kausina on sitten tullut jotakin fyysistä haittaa, jopa kipuja. Myös himokkuus saattaa mennä överiksi, ajatukset pyörii seksissä päivin ja öin. Silti lähes aina on niin, että halukkuuden ylläpito vaatii tietoista yrittämistä ja keskittymistä asiaan, jos unohdan seksin niin se todella unohtuu, harvinaista on että kertyisi fyysistä tai henkistä painetta joka on pakko sitä kautta laukaista. Jos kysyttäisiin että mikä mulle olisi sopiva tahti harrastaa seksiä, se voisi hyvin vaihdella välillä ei lainkaan - joka päivä.
Suhtaudun seksiin siten, että hyvä seksielämä on tärkeä voimavara ja lähentävä tekijä parisuhteessa molemmille, sopiva hyrinä pitää myös mielen virkeänä... Halukkaana kautena, kun seksielämä menee mukavasti, ajattelen miten hienoa tämä on ja tärkeä säilyttää. Mutta silloin kun on haluttomampi kausi, tuota on tosi vaikea muistaa. Seksillä vaan ei ole silloin merkitystä eikä sellainen kosketus, joka ennen on aiheuttanut väristyksiä, tunnukaan miltään. Miehen takia sitä kuitenkin on jossain muodossa, joskus on minunkin helpompi innostua mukaan vaikka alkuun ei niin tekisikään mieli, joskus vaikeampi. Tiedän, että miehen kannalta se ei ole ideaalitilanne, että toinen on mukana vain muodon vuoksi, mutta en nyt hirveästi miestä siitä säälikään, koen että minulle se on suurempi vaiva myöntyä tai jopa tehdä aloite, vaikka omat halut on alhaalla, ja olisi liikaa vaadittu että pitkässä suhteessa ja lapsiperheessä halut aina kohtaisi intohimoisesti.
Miten muilla, jotka tiedätte olevanne parisuhteenne haluttomampi osapuoli. Ajatteletteko sitä vai elättekö vain ja harrastatte seksiä silloin ja sillä tavalla, kun itsellä tekee mieli?
Kommentit (45)
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:48"]
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:42"]
Mielestäni haluttomuutta on se, että ei tee mieli ja seksin harrastaminen vain toisen tähden on epämiellyttävää. Haluttomuutta ei ole se, että itseä ei just silloin satu huvittamaan, mutta ei toisaalta ole mikään ongelma rakastaa toista myös fyysisesti siitä huolimatta. Kaikissa ongelmatapauksissa, joista olen kuullut, on se oma halu nostettu alttarille kuin pyhäinjäännös ja sen pohjalta mennään itsekkäästi ja toisen tarpeet ohittaen. Nämä tapaukset tuntuvat johtavan katkeraan kierteeseen, jossa toisen rakastaminen ei enää onnistu välttämättä ollenkaan. Niissä ei mielestäni ole edes enää kyse parisuhteesta, vaan yhtä hyvin voitaisiin puhua kimpassa elävistä sisaruksista.
[/quote]
Joo voisin olla samaa mieltä. Naisilla (näin sukupuoleni yleistäen, miehistä en osaa oikein sanoa, kun en sellainen ole) aivot ovat se tärkeä osa seksuaalisessa nautinnossa: jos on psyykannyt itsenä (ehkäpäjopa tahattomasti siihen), että pitää olla tyyliin kiimasta sekaisin ennenkuin voi seksiä harrstaa, niin se voi todellakin olla epämiellyttävää harrastaa seksiä, jos ongelmana on tuo fiiliksen puuttuminen.
Sehän se siinä on, että silloin pitää ensin saada se oma ajattelumaailma muuttumaan, jotta seksistä nauttii, vaikka ei ihan juuri sillä hetkellä muuten huvittaisikaan. Minulle ainakin tämän tajuaminen kesti jonkin aikaa ja siihen tarvitsin ihan jo konkreettisen eromahdollisuuden ajattelun.
[/quote]
Mäkin olen samaa mieltä haluttomuuden kriteereistä ylemmän lainaamani kirjoittajan kanssa, mutta pystyn itse olemaan aivan tyytyväinen parisuhteessa ilman seksiä. Olen myös etsinyt puolison, joka kestää seksittömyyttä. Hän tosin kykenee myös haluamaan, mutta ei siis kärsi seksin puutteesta.
Itseäni ei kuitenkaan yhtään vaivaa se, etten ole mitenkään kiimassa seksiä varten, jotenkin todella työläs ajatus! Mulle käy, jos mulle vaan käy, eli silloin en "anna" jos se tuntuisi kertakaikkiaan pahalta. Ja näin oli jostain syystä melkein 4-kymppiseksi asti. Että en oikeastaan kaivannut seksiä lainkaan ja tuntui vain pahalta, kun minua haluttiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30,Kiitos. Niinhän se varmaan on, että tarpeeksi motivoituneena lääkärille raahautuisi vaikka hampaat irvessä. Valiettavasti tuo voi hyvinkin olla totta, että motivaatiota vain puuttuu. Parisuhdekokeiluihin käytetyt vuoden kaihertavat oikeastaan jo tässä vaiheessa. Arki ei ole kovin hyvää, mutta se on vähemmän huonoa kuin esimerkiksi vuosi sitten, sen verran ollaan edistytty.
Terapia täytynee kokeilla, sillä siihen ei tarvitse sitoutua kuin käynti kerrallaan. Ei siinä oikein ole menetettävää. Muutoin minulla on nyt paljon ajateltavaa. Tästä tulikin aika avartava ketju.
Kommentoin sen verran tuote testosteroniasiaa, että jos lääkäriin lähdette, niin varatkaa suoraan aika spesialistille, joka pitää klinikkaa Turussa ja Helsingissä. Nimeä en viitsi tähän laittaa, löytyy googlesta. Jonot on vaan pitkät. Me ajettiin pitkä matka Turkuun ja oltiin yötä koska mistään muualta ei saanut apua.
En enää tarkalleen muista arvoja, mutta joku testosteroniarvo piti olla 15-35 välillä, miehellä oli kymmenen. Terveystalosta sanottiin vaan että "joo, no vähän alhainen mut ihan ok, ota tosta viagraa niin ainakin seisoo". Kunnallisessa varmaan ei tarjota sitäkään vähää. Vuosi oltiin lähes täysin seksittä kun miestä ei kiinnostanut, eikä muutenkaan jaksanut tehdä kotona yhtään mitään. Spesialisti otti kaikki näytteet, sanoi että selvästi testosteronivaje, ja aloitettiin koelääkitys. Muuttui seksielämä ja elämä muutenkin ihan huimasti, ja nyt mies on reilun vuoden ollut lääkityksellä.
Niin ja sen verran vielä että tuo testosteronivaje aiheutti sen, että mies oli jatkuvasti väsynyt, vetämätön, ärtynyt ja täysin aloitekyvytön. Mikään ei kiinnostanut ja motivaatiota ei ollut mihinkään. 33
"Siis asioilla on aina kaksi puolta ystäväiseni. Osaatko kertoa, mikä on oikea, oppikirjan mukainen määrä seksiä? Paljonko pitää haluta, jotta on normaali? Onko suhteen tulevaisuudesta päättämisen oltava mielestäsi aina sen vähemmän haluavan vastuulla, riippumatta siitä onko kyse kerrasta päivässä vai kerrasta kuukaudessa?"
En ole tuo, joka moitti vähemmän haluavia, vaan tämän ketjun 8 (ja 20/29/32), mutta kommentoin tähän. Harmittaa, kun keskustelut menevät siihen, kuka nyt on normaali. Sanalla on niin ikävä kaiku. Jotkut eivät halua koskaan ja ovat silti terveitä ja normaaleja, jotkut haluavat monta kertaa päivässä ja ovat täysin normaaleja. Voidaan sen sijaan keskustella vaikka siitä, mikä on kuinkakin tavallista, mikä harvinaisempi mieltymys tai mikä on parisuhteessa kohtuullista.
Meillä siis oli pitkään niin, että seksiä oli muutaman kerran vuodessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että hyväksyin puolisoni jokaisen aloitteen, mutta tulin itse miltei aina torjutuksi. Minä kun olisin halunnut pari kertaa viikossa tai edes kerran parissa viikossa. Kahdesta normaalista tarpeesta siis toteutettiin vain toinen. Kuten monet haluttomat, ei myöskään minun puolisoni kysyttäessä vastannut: "Minä olen tällainen ja mielestäni normaali, tuskin muutun tästä mihinkään. Mitäs me keksittäisiin, että sinunkin tarpeesi toteutuisivat paremmin?" Lukuisat tekosyyt, joita puoliso hätäpäissään keksi vastaukseksi (oikeasti kymmenittäin) saivat minut luulemaan, että mikään asia ei ole vähäpätöisempi kuin minun toiveeni. Oloni olisi ollut parempi, jos olisin saanut tuntea olevani tärkeä ja normaali, oltaisiin etsitty vaihtoehtoisia tapoja tuottaa mielihyvää tai olisin voinut masturboida hänen seurassaan tai edes jotain.
Yksi varsin ikävä puoli tässä turhautumisessa on tunteiden latistuminen. Se muu yhdessäolo puolison kanssa tuntuu menettävän merkitystään. Jos yhteinen aika kutistuu, kun omat harrastukset, muut ihmisuhteet jne. alkavat tuntua merkityksellisemmiltä, niin onko sekin vain hyväksyttävä? Ei niin, että osaisin tähän vastata, kunhan tulin ihmettelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 13:54"]Meillä parisuhdetta alla 9 vuotta ja kaksi lasta. Ensimmäisen lapsen jälkeen ei halut enää palanneet ja seksi aloitettiin uudelleen vasta melkein vuosi synnytyksen jälkeen. Motivaationa minulla vauvakuume ja toisen lapsen saaminen. Nyt kun lapsia ei enää ole tulossa (miehen mukaan), on minun seksihalunikin lopahtaneet. Mies haluaisi ainakin muutaman kerran viikossa, mutta minua ei kiinnosta. Hormonaalista ehkäisyä ei ole käytössä, joten sitäkään ei voi syyttää. En vaan ole kiinnostunut. Läheisyyskään ei kiinnosta, kun saan kaiken läheisyydentarpeeni lasten kanssa (ja vähän ylikin). Iltaisin on kiva olla sitten ihan itsekseen vaan ja nauttia omasta rauhasta.
[/quote]
Ihan samanlaista täällä, silloin kun lapsia toivoi olin itse aktiivisempi osapuoli mutta nyt kahden lapsen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa!
Mulla on todettu PCO joka vaikuttaa hormooneihin. Voisin olla loppuvuoden ilman seksiä eikä tekis ees tiukkaa. Mies luulee että vika on hänessä, vaikka rakastan häntä suunnattomasti. Ei ymmärrä että mulla ei vaan tunnu miltään nuo seksijutut. Pakko kuitenkin antaa miehelle jottei ihan täysin masennu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sama juttu mulla. joskus haluttaa vietävästi ja sitten on kausia, jolloin ei yksinkertaisesti kiinnosta. musta se on ihan normaalia :) ja pidän myös kovasti kausista jolloin ei tee mieli, se on jotenkin henkisesti ja fyysisesti vapauttavaa. toki orgasmitkin on kivoja, mutta se orgasmi kestää vain muutaman minuutin.
Meillä parisuhdetta alla 9 vuotta ja kaksi lasta. Ensimmäisen lapsen jälkeen ei halut enää palanneet ja seksi aloitettiin uudelleen vasta melkein vuosi synnytyksen jälkeen. Motivaationa minulla vauvakuume ja toisen lapsen saaminen. Nyt kun lapsia ei enää ole tulossa (miehen mukaan), on minun seksihalunikin lopahtaneet. Mies haluaisi ainakin muutaman kerran viikossa, mutta minua ei kiinnosta. Hormonaalista ehkäisyä ei ole käytössä, joten sitäkään ei voi syyttää. En vaan ole kiinnostunut. Läheisyyskään ei kiinnosta, kun saan kaiken läheisyydentarpeeni lasten kanssa (ja vähän ylikin). Iltaisin on kiva olla sitten ihan itsekseen vaan ja nauttia omasta rauhasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 13:54"]
Läheisyyskään ei kiinnosta, kun saan kaiken läheisyydentarpeeni lasten kanssa (ja vähän ylikin). Iltaisin on kiva olla sitten ihan itsekseen vaan ja nauttia omasta rauhasta.
[/quote]
Lasten kautta tuleva läheisyys on (toivottavasti) vähän erilaista kuin mitä mieheltäsi saat. En silti väitä etteikö vain se kyseisenlainen läheisyys sinulle riittäisi.
Sama minulla, halut heittelee. Tästä tuli yhdessä vaiheessa meidän parisuhteeseen ihan ongelmia, kun saattoi olla kuukausia ilman seksiä ilman mitään sen suurempaa syytä. Minullakaan ei ole hormonaalista ehkäisyä, sitä en voinut syyttää. Jauhettiin asiasta todella monta kertaa, siitä ei todellakaan ollut mitään apua (yhdessä yritettiin pohtia syitä, miksi halut meneät näin ja miten minun haluni saisi nostettua).
Ja olen myös sillä kannalla, että seksi on tärkeä osa parisuhdetta, se lähentää ja varsinkin miehelle se on tärkeä läheisyyden muoto. Se myös vaikutti häneen todella ikävästi, kun torjun hänen lämmittelynsä (on toki muutakin läheisyyttä) ja istun mieluummin koneella...
Minulla oli myös se ajatusmalli, että mieluummin ollaan rakastelematta, kuin että lähden touhuun mukaan, ilman että halukkuutta löytyy. Se vain todellakin johti niihin kuukausien kuiviin kausiin ja pahensi meidän parisuhdetta. Mies ei mitenkään painostanut, huomasin toki, että hän oli todellatodella turhautunut. Itsekin aloin jo miettiä, että onko ero vaihtoehto, koska tämä tilanne oli aivan kamala, mutta mietin kuitenkin, että tilanteensaisi korjattua, koska kuitenkin seksi on hyvää ja se on hauskaa silloin kun sitä harrasti :)
Ratkaisuna päätin sitten itselleni, että minä vain lähden aloitteisiin mukaan, joka päivä ei tietenkään tarvitse, mutta ottaa siitä itselleen rutiinin että edes kerran viikkoon (vähimmäismäärä). Todella romanttisesti sovittiin viikonpäivä, jolloin flaksi käy. Ja se auttoi huomattavasti, minäkin vain sytyn hitaammin, kun lämmitteli hetken aikaa ja itsekin tiesi, että nyt mennään eikä meinata, niin homma on ollut ihan nautinnollista. Viikonpäivän sopiminen auttoi myös siihen, koska aina on jotakin pientä tekemistä, jota helposti käytti tekosyynä torjumiseen. Nyt seksi itsessään on sitä tekemistä ja nimenomaan parisuhdetekemistä, jossa mies ja minä vietämme oikeasti kahdestaan laatuaikaa.
Tällainen suhtautuminen ei tietenkään soi kaikille, jos ei esimerkiksi koskaan nauti seksistä. Mutta itse olen sitä mieltä, että jos halut ovat täysin totaalisen eri tasolla ja sopivaa kompromissia ei löydy, niin eihän siinä oikein muu kuin ero auta. Se alkaa kaivelemaan parisuhdetta ihan tosissaan :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aseksuaali eli pysyvästi haluton. Olen naimisissa ja meillä on seksiä menkka-aikaa lukuun ottamatta lähes päivittäin. Haluttomuus ei ole minulle minkään sortin ongelma, ei ole koskaan ollut. Annan aina kun mies haluaa, koska ei seksi minulle vastenmielistäkään ole. Omalla tavallaan nautin siitä siinä mielessä että nautin nautinnon tuottamisesta miehelle jota rakastan, vaikken itse siitä fyysistä nautintoa saakaan.
Onpa lyhyt ketju. Mutta niin se taitaa olla, ettei puhetta irtoa, kun ei puutettakaan koeta. Meillä mies on ollut monta vuotta haluton, enkä saanut minkäänlaista järkevää vastausta siihen, miksi ei haluta (paitsi ehkä muutaman kerran vuodessa). Aina osoitti jonkin asian, joka piti korjata, mutta kun tein työtä käskettyä, tolpat siirtyivät. Hän ei koskaan tainnut ajatella, että hänellä saattaisi olla ongelma, erityistarve (=seksittömyys), jonka takia parisuhteessa pitäisi tehdä järjestelyjä. Kävi nyt sitten hiljattain niin, että sairastin kohtutulehduksen, jonka jäljiltä minulle jäi kipuja lantion alueelle, enkä ole uskaltanut edes yrittää seksiin ryhtymistä tämän jälkeen (kohta vuosi ilman). Minun vuoroni siis olla haluton nyt. Mies lienee tyytyväinen, jos asia joskus tulee puheeksi, hänhän saa nyt rauhassa olla haluamatta, vaikka lopun ikäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4. Jatkaa
Meillä siis on seksiä n.3-6 kertaa kuussa kuitenkin. Seksi on silloin minunkin mielestäni mukavaa. Himoissani en kieri juuri koskaan. Yleensä haluja herättelemään tarvitaan muutenkin yhdessä vietettyä aikaa, tarpeeksi hyvin nukuttuja öitä, kunnossa oleva koti, mies joka ei roiku koneella ja ehkä lasillinen viiniä. Jos väsyttää ei kiinnosta, jos mies ollut koneella koko viikon ja jättänyt koko huushollinhoidon mulle, ei kiinnosta.
Ap linjoilla taas, kiitos kaikille asiallisista viesteistä!
Minäkin olen sen huomannut, että halut harvemmin tulee ilman että itse olen aktiivinen, siis mitä vähemmän seksiä harrastetaan, sitä vähemmän sitä kaipaan. (Mies taas samassa ajassa muuttuu aika sietämättömäksi, eli seksin loppuminen tai harrastaminen vain silloin kun minulla tekisi mieli eivät oikeastaan ole vaihtoehtoja.) Ja myös jos seksin suhteen olen passiivinen, ei se miltään tunnukaan. Pystyn siis fyysisesti harrastamaan seksiä niin, että olo on kuin gynekologilla ollessa, ei hirveä mutta ei mitenkään seksuaalinenkaan. Jos itse olen aktiivinen, saattaa se oikea tunnekin sieltä tulla. Mutta haluttomuuteen liittyen, joskus on ollut kausia kun ei vain huvita nähdä sitä vaivaa ja silloin seksi on ihan vain mekaanista suorittamista niin harvoin kuin mahdollista. Sitä kestää jonkun aikaa, sitten ehkä joko tilanne alkaa kyllästyttää tai hormonitoiminta vähän muuttuu tai jotakin tapahtuu, en tiedä mikä on syy ja mikä seuraus ja tuleeko muutos ulkoa vai sisältä päin, mutta vähäsen alkaa kiinnostaa olla aktiivinen itsekin. Ja siitä se tilanne sitten lähtee hitaasti purkautumaan, aktiivisuus ruokkii halukkuutta.
Tietysti mietin myös, että jos seksiin ei olisi mitään ulkopuolista painetta, alkaisiko minulla kuitenkin halut nousta siten, että joskus tulisi ihan selkeä tarve tai halu. Mutta sen selvittämiseksi pitäisi varmaan olla sinkku, ja oikeastaan luulen että tosiasiassa minä vain tottuisin seksittömyyteen. Ja toki mietin myös, onko mies vain väärä tai pitäisikö omaa suhdetta seksiin alkaa käsitellä ihan alusta asti uudelleen. Mutta se tosiaan vaatisi aika radikaaleja muutoksia joita ehkä tässä perhe-elämän ohessa ei voi tehdä. Ehkä joskus eläkkeellä sitten...
Minua eniten vituttaa näissä aseksuaaleissa ja haluttomissa ihmisissä se pohjaton itsekkyys. Kun MINÄ en halua niin MINÄ en myöskään sitten halua. Ihmiset joille seksin harrastaminen on niin helvetin vaikeaa ja sitä kumppania roikotetaan löysässä hirressä kuukausikaupalla, niin tulisi omatoimisesti erota ja vapauttaa normaali seksiin kykenevä puoliso vapaille markkinoille. Mutta ollaa niin flegmaattisia arjessaKIN että jätetään kaikki vastuu aivan kaikesta sille puolisolle. Se joka seksiä haluaa, joutuu ottamaan eron ja tekemään kaikki likaiset työt. Sitten päästään martyyyrinä itkemään, että minä kun en olisi eronnut mutta SEKSI oli niin kovin tärkeää puolisolleni. Mua vituttaa itsekkäät pihtarit, oikeasti. Tutkituttakaa päänne ja perustakaa kerho missä voitte keskenänne pihdata.
t. nainen 32v
Olen nykyään sinkku, mutta kirjoitanpa kuitenkin.
Minulta halut katosivat raskausaikana. Kohtuni supisteli herkästi ja kärsin jatkuvasta hiivatulehduksesta, joten seksin harrastaminen oli jo ihan fyysisistäkin syistä tosi hankalaa. Lisäksi parisuhteessa alkoi mennä huonosti ja koin myös miehen painostavan seksiin, mikä lisäsi haluttomuutta myös psyykkisellä tasolla. Synnytyksen jälkeen olin monta kuukautta sen verran kipeä, etten voinut olla yhdynnässä. Mieheltä ei herunut ymmärrystä, hän sen sijaan muisti kyllä kertoa, miten ex-vaimonsa oli halunnut seksiä jo pari viikkoa synnytyksestä. Ei ymmärtänyt, että loukkaannuin tuosta...
Minä en missään vaiheessa kaivannut seksiä ja olisin pärjännyt loistavasti ilman. Mies sen sijaan olisi halunnut vaikka joka päivä pari kertaa. Tilanne ahdisti minua kovasti ja annoin välillä "säälistä", koska tiesin miehen haluavan ja kärsivän tilanteesta. Toisinaan seksi oli minullekin miellyttävää, toisinaan taas ei. Kärsin lähes aina selittämättömistä kivuista, jotka olen jälkikäteen ymmärtänyt lähinnä psykosomaattisiksi oireiksi huonosta parisuhteesta johtuen. Ex-mieheni on alkoholisti, ja elämä hänen kanssaan oli hyvin ahdistavaa, vaikka hän päällisin puolin onkin mukava ja sosiaalinen tyyppi.
Koin myös painetta harrastaa seksiä, koska tunsin jollain lailla, että minun haluttomuuteni on syynä mm. miehen ryyppäämiseen. Tai mies lähinnä tuon ajatuksen minulle syötti, itse kyllä tajusin ettei asia oikeasti ole niin, mutta ajattelin silti että "mitä jos...".
Nyt sinkkuaikana harrastin seksiä yhden miehen kanssa, johon olin kovin ihastunut. Seksi oli ihanaa, tai lähinnä tunnelma oli ihana ja luottavainen. Muistin siinä tilanteessa, että seksi voi oikeasti olla miellyttävää, kukaan ei painosta ketään ja voin koska tahansa lopettaa, eikä mies loukkaantuisi siitä. Eksän taholta koin jatkuvasti jonkinlaista painostusta ja syyllistämistä, kun ei vain tehnyt mieli. Luulen, ettei eksä tajunnut missään vaiheessa, että seksi on oikeasti epämiellyttävää ja kivuliastakin, jos ei tee mieli. Hänen kun teki aina mieli...
Yksi tekijä muuten oli varmasti myös hyvin tissiriippuvainen ja vieressä nukkunut vauva. Kun sain vauvan hetkeksi pois iholta, halusin olla vain itsekseni ja tehdä omia juttuja. Vauvanhoito oli hyvin pitkälti minun vastuullani, joten sain olla omassa rauhassa vain silloin kun vauva nukkui. Vauva myös valvotti paljon ja olin hyvin väsynyt.
Jotenkin jopa oksettaa ajatella tuota kaikkea. En usko pystyväni enää ikinä siihen, että harrastan seksiä toisen mieliksi.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:59"]
Minua eniten vituttaa näissä aseksuaaleissa ja haluttomissa ihmisissä se pohjaton itsekkyys. Kun MINÄ en halua niin MINÄ en myöskään sitten halua. Ihmiset joille seksin harrastaminen on niin helvetin vaikeaa ja sitä kumppania roikotetaan löysässä hirressä kuukausikaupalla, niin tulisi omatoimisesti erota ja vapauttaa normaali seksiin kykenevä puoliso vapaille markkinoille. Mutta ollaa niin flegmaattisia arjessaKIN että jätetään kaikki vastuu aivan kaikesta sille puolisolle. Se joka seksiä haluaa, joutuu ottamaan eron ja tekemään kaikki likaiset työt. Sitten päästään martyyyrinä itkemään, että minä kun en olisi eronnut mutta SEKSI oli niin kovin tärkeää puolisolleni. Mua vituttaa itsekkäät pihtarit, oikeasti. Tutkituttakaa päänne ja perustakaa kerho missä voitte keskenänne pihdata.
t. nainen 32v
[/quote]
Tässä mielipide, jota en lainkaan ymmärrä. Toiset haluaa enemmän, toiset vähemmän. Tällaisista kirjoituksista jotenkin aina huokuu se, että seksiä pitää haluta tietty määrä, jos haluaa vähemmän on epänormaali.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 13:54"]Meillä parisuhdetta alla 9 vuotta ja kaksi lasta. Ensimmäisen lapsen jälkeen ei halut enää palanneet ja seksi aloitettiin uudelleen vasta melkein vuosi synnytyksen jälkeen. Motivaationa minulla vauvakuume ja toisen lapsen saaminen. Nyt kun lapsia ei enää ole tulossa (miehen mukaan), on minun seksihalunikin lopahtaneet. Mies haluaisi ainakin muutaman kerran viikossa, mutta minua ei kiinnosta. Hormonaalista ehkäisyä ei ole käytössä, joten sitäkään ei voi syyttää. En vaan ole kiinnostunut. Läheisyyskään ei kiinnosta, kun saan kaiken läheisyydentarpeeni lasten kanssa (ja vähän ylikin). Iltaisin on kiva olla sitten ihan itsekseen vaan ja nauttia omasta rauhasta.
[/quote]
Jos ihan oikeasti meinaat elellä tuolla asenteella niin älä sitten tule tänne ruikuttamaan kun miehesi pettää/jättää sinut?
29, ei kukaan varmaan aikuisena jaksa parisuhteessa mitään draamailuja ja konflikteja, siinä ymmärrän myös sinua oikein hyvin.
Ja itse tosiaan tällisena haluttomana osapuolena koin ne syiden hakemiset ahdistavina, mutta toisaalta miehesi ei ole poissulkenut ihan fyysistä syytä haluttomuuteen. Ja jos hän ei sitä halua tehdä, niin valitettavasti luulen, että hän ei ihan oikeasti koe tuota miksikään ongelmaksi.
Sinulla ei nyt ole oikein muuta mahdollisuutta, kuin kantaa tuota parisuhdettanne ja toivoa, että mies esimerkiksi sen terapian avulla ymmärtäisi, mikä tässä oikein mättää ja että se mättää pahasti.
Mutta siinäkin olen samaa mieltä kanssasi, että eropaperit tulisi vetää siinä vaiheessa, kun oikeasti se eroaminen on konkreettinen fakta ja suhteen tulevaisuus on jo menetetty. Varsinkin, jos ei halua aiheuttaa turhaa draamaa ja konflikteja, niin yleensä siinä vaiheessa on jo kipuillut suhteen paskuutta pidemmän aikaa.
Sinulla on siis oikeasti vaihtoehtona joko kantaa parisuhdettanne (=raahata mies terapiaan, tulee tulosta tai sitten ei), jatkaa nykyisellä mallilla tai sitten vain erota. Sehän näissä parisuhdeongelmissa on aina huono homma, että arki saattaa olla ihan ookoo, jolloin tuntuu niin turhalta sinänsä vaikkapa katkaista "hyvä" suhde. Mutta silloin pitää puntaroida, kuinka paljon nämä asiat rassaavat, että kestääkö sitä loppuelämän. Mikään ei vituta varmasti enempää, kuin se, että tuhlaa parhaat vuotensa loppupeleissä huonossa suhteessa.