Ihastun aina n. vuodeksi, sitten kiinnostus loppuu

Et vain ole rakastanut heitä. Ei se oikean löytäminen ole aina niin helppoa. Mutta jatka etsimistä. Onneksi olet huomannut ettei ole sinun tyyppisi enen kuin olette ehtineet perheen perustaa

Mistä sen muka sitten oikeasti tietää? Jos silloin vaikka puolen vuoden kohdalla kun on sanonut rakastavansa on ihan oikeasti ja tulisesti tuntunut siltä? Eikö se tunne sitten ollut totta? Ap

Täällä toinen jolla sama ongelma. Olisin itse voinut kirjoittaa aloitusviestin. Ihmettelen myös, että mistä tää johtuu kun kyse ei kuitenkaan ole mistään pikku ihastuksista, vaan mun tunteet ovat olleet todella vahvoja, olen innoissani suunnitellut tulevaisuutta ja jopa perheen perustamista viimeisimmän kanssa. Joka kerta ollut se olo, että tässä on se oikea ja sitten mun tunteet lopouvat kuin seinään kuten kuvailit.
Olen todella masentunut, koska haluaisin pystyä kiintymään pidemmäksi aikaa.

Pelko.

Ei se seurustelu olekaan enää yhtä jännää kun on oltu kauan yhdessä. Se muuttuu tasaisempaan suuntaan, kun alkaa tuntea toisensa tosi hyvin. Ollaan pysytty yhdessä koska ollaan huomattu, kuinka hankala ois erota. Toisaalta tuskin vaihtamalla paranisi.

up

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja?

Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 13:13"]

Minulla ei ole ollut varsinaisesti harhoja sen suhteen, että kukaan mies olisi joku maagisen ihana haavekuva edes silloin kun halut on voimakkaimmillaan. Se intohimo on fyysinen tunne, eikä siihen oikeastaan liity harhaluulo toisen ihmeellisyydestä. Hmm, ehkä mä vaan pidän kuumasta seksistä enkä jaksaisi sitä tylsempää versiota.

[/quote]

No niin. Kyse ei ole siis siitä, että lakkaisit rakastamasta miestä, vaan siitä, ettet kestä seksuaalisesti sen alkuhuuman lientymistä. Huumaava seksi merkitsee sinulle niin paljon, ettet voi tyytyä muuhun. Tämä ei ole mielestäni ongelma, jos et etsi parisuhdetta ja jos kerrot tapailemallesi miehelle, että seksi on sinulle tapailun tärkein ja kantavin elementti.

Pitkässä parisuhteessa on väistämättä niin, että alkuhuuma haihtuu eikä seksi tunnu samalla tavalla intensiiviseltä kuin suhteen alussa. Sen sijaan se voi kyllä tuntua yhtä tyydyttävältä ja voimaannuttavalta mutta eri tavalla vain. Suhteen aikana voi sitten tulla uudelleen rakastumisen kausia, jolloin seksikin on sellaista rakastumisvaiheen sähköä. Rakkaus ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen tuntemus, vaan fyysisen vetovoiman lisäksi henkistä läheisyyttä ja pariskuntana kasvamista.

(Sivunmennen sanoen olen itse ollut hyvinkin perillä rakastumisen mekanismeista ja tyypillisistä parisuhteen syntyvaiheista. Järjellä ajateltuna en siis ole edes ihastumisvaiheessa nähnyt kumppaniani mitenkään yliluonnollisen ihanana ja ihmeellisenä. Tunnepuolella huumaantuminen ja rakastuneisuuden maailmassa eläminen on kuitenkin ollut kohdallani hyvin totta. Tämän huomaa erityisen hyvin siinä vaiheessa, kun tämä rakastumisvaihe on ohi ja parisuhteen on aika kehittyä eteenpäin. Rakastumisvaiheen kiihkeyden aiheuttaa käsittääkseni se, että kun toista ei vielä tunne niin hyvin, on tähän helppo heijastaa kaikki omat toiveet ja fantasiat. Tätä tekee ihan tiedostamattaan. Kun sitten on tutustuttu paremmin, pitää antaa tilaa toiselle ihan oikeana itsenään, eikä vain sellaisena kuin haluaisi tämän olevan. Mysteeri ja tuntemattoman viekoitus katoavat ja tilalla on oikea, kokonainen ihminen.) 

Hirveintähän ap, tässä on sulateltavaa muille. 

Ensimmäistä kertaa historiassa SINÄ naisena, olet vapaa siihen, että voit päättää tasan tarkkaan ITSE mitä haluat, kehen ihastut ja haluatko suhteeseen vai ei.

Kestää kauan ennenkuin voidaan myöntää, että nykyisin naisille on sallittu se sama tapa toimia mikä etuoikeus miehillä on ollut vuosituhansia.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Totta kai saa sanoa! Ei perinteinen parisuhde kaikille sovi. Pitää vain olla äärimmäisen tarkkana siinä, etteivät avoimen suhteen järjestelyt varmasti loukkaa ketään ja aidosti sopivat parisuhteen kaikille osapuolille. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää olla rehellinen sekä kumppaniaan että muita partnereitaan kohtaan. Mikset siis lähtisi etsimään kumppania, joka myös haluaa avoimen suhteen?

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[/quote]

Mä olen kyllä kokeillutkin tuota suhteessa jumittamista ilman intohimoa tai erityistä kiinnostusta, eli kaveripohjalta. Rakastin miestäni samalla tavalla kuin parhaita ystäviäni, asuin vaan sen kanssa yhdessä ja lapsiakin oli. Ja seksiä. Mutta eihän sitä voi verrata ihastumiseen ja jalat tuntuvat kohoavan maasta ja seksi on taivaallista.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[/quote]

Kiitos tästä. Ehkä on parempi juuri nyt olla tekemättä hirveän äkkinäisiä valintoja. Täytyy vähän miettiä omia tuntemuksiaan ja kaikkea muuta. Olet oikeassa, ehkä en ole vain koskaan saanut kokea niitä pitkän parisuhteen iloja... Mutta kysymys kuuluu, ainakin omassa päässäni, mitä kaikkea joudun "uhraamaan" siihen päästäkseni. Ap

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:19"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[/quote]

Kiitos tästä. Ehkä on parempi juuri nyt olla tekemättä hirveän äkkinäisiä valintoja. Täytyy vähän miettiä omia tuntemuksiaan ja kaikkea muuta. Olet oikeassa, ehkä en ole vain koskaan saanut kokea niitä pitkän parisuhteen iloja... Mutta kysymys kuuluu, ainakin omassa päässäni, mitä kaikkea joudun "uhraamaan" siihen päästäkseni. Ap

[/quote] TOSI itsekäs ja lapsellinen ajattelutapa sulla; "mitä kaikkea joudun uhraamaan..". Yksinkertaisesti: OLET koukussa seksiin. Etkä välitä oikeasta, AIDOSTA rakkaudesta, aidoista tunteista, tai siitä miltä toisesta tuntuu kun dumppaat hänet. Haluat vaan kokea ihastumisen yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä kutsutaan addiktioksi. Ei tässä sua kukaan syytä, saat tehdä mitä haluat. Vaikka vaihtaa partneria kuukauden välein, tai olla vapaassa suhteessa. Mutta pidemmän päälle sun käytös ei tule sua tyydyttämään, ja olosi tulee tuntumaan tyhjältä. Saatat myös myohemmässä iässä yhtäkkiä herätä ja tajuta, miten hyviä miehiä olet heittänyt menemään. Todella itsekästä ajatella, että haluat vain kokea alkuhuuman, ja kaikki mikä sen jälkeen tulee on turhaa. Taidat tosiaan olla täysin kyvytön pitkään suhteeseen ja sitoutumiseen. Ja voihan olla että et koskaan tule syvästi rakastumaan, koska olet noin kärsimätön. Saattais liittyä adhd:hen tms.

Jos joku mies kirjoittaisi täällä noin, häntä haukuttaisi takuuvarmasti naisten hyväksikäyttäjäksi, mutta naisen tuollainen käytös täällä hyväksytään. Onhan tuo väärin, että annat ihmisten olettaa että haluat kestävän suhteen, ja sitten et kuitenkaan pysty siihen. Sun pitäisi löytää mies, jolla on samat piirteet kuin sinulle. Kestäisitkö itse sitä, että hänellä olisi myös muita, ja et koskaan voisi luottaa siihen että kuinka kauan hän jaksaa katsella sinua? Mietippä vähäsen.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:31"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:19"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[/quote]

Kiitos tästä. Ehkä on parempi juuri nyt olla tekemättä hirveän äkkinäisiä valintoja. Täytyy vähän miettiä omia tuntemuksiaan ja kaikkea muuta. Olet oikeassa, ehkä en ole vain koskaan saanut kokea niitä pitkän parisuhteen iloja... Mutta kysymys kuuluu, ainakin omassa päässäni, mitä kaikkea joudun "uhraamaan" siihen päästäkseni. Ap

[/quote] TOSI itsekäs ja lapsellinen ajattelutapa sulla; "mitä kaikkea joudun uhraamaan..". Yksinkertaisesti: OLET koukussa seksiin. Etkä välitä oikeasta, AIDOSTA rakkaudesta, aidoista tunteista, tai siitä miltä toisesta tuntuu kun dumppaat hänet. Haluat vaan kokea ihastumisen yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä kutsutaan addiktioksi. Ei tässä sua kukaan syytä, saat tehdä mitä haluat. Vaikka vaihtaa partneria kuukauden välein, tai olla vapaassa suhteessa. Mutta pidemmän päälle sun käytös ei tule sua tyydyttämään, ja olosi tulee tuntumaan tyhjältä. Saatat myös myohemmässä iässä yhtäkkiä herätä ja tajuta, miten hyviä miehiä olet heittänyt menemään. Todella itsekästä ajatella, että haluat vain kokea alkuhuuman, ja kaikki mikä sen jälkeen tulee on turhaa. Taidat tosiaan olla täysin kyvytön pitkään suhteeseen ja sitoutumiseen. Ja voihan olla että et koskaan tule syvästi rakastumaan, koska olet noin kärsimätön. Saattais liittyä adhd:hen tms.

Jos joku mies kirjoittaisi täällä noin, häntä haukuttaisi takuuvarmasti naisten hyväksikäyttäjäksi, mutta naisen tuollainen käytös täällä hyväksytään. Onhan tuo väärin, että annat ihmisten olettaa että haluat kestävän suhteen, ja sitten et kuitenkaan pysty siihen. Sun pitäisi löytää mies, jolla on samat piirteet kuin sinulle. Kestäisitkö itse sitä, että hänellä olisi myös muita, ja et koskaan voisi luottaa siihen että kuinka kauan hän jaksaa katsella sinua? Mietippä vähäsen.
[/quote]

Siinä taas yksi aivopesty - jos et löydä sitä oikeaa taas suostu sitoutumaan koko elämäksesi niin olet itsekäs, mielisairas, adhd tai jotain :) miten vaikeaa voi olla ymmärtää että ihmisiä on erilaisia vaikka yhteiskunta yrittääkin vääntää meidät kaikki samaan muottiin??

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:19"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 14:46"]

Oho, tännehän on tullut paljon keskustelua! Moni tarjoaa vaihtoehdoksi sitä, että kestää vaan sen intohimon laimentumisen ja odottaa, että kumppanuus ja syvät tunteet alkaa. Mutta ongelma on tämä: nyt kun olen taas ongelman äärellä, huomaan kyllä pitäväni miehestäni ihmisenä, mutta on hirvittävän vaikea kuvitella että tässä tämä oli, olen parisuhteessa, en enää koskaan saa tuntea sitä kuumaa hulluna ihastumisen ja huuman tunnetta. Entä jos haluan sitä elämääni, enkä vain kumppanuutta? Miksi se nähdään niin vääränä että täällä meille minunkaltaisilleni tarjotaan mielenterveysdiagnooseja? Olen enemmän ja enemmän miettinyt, että olisin varmaan kaikkein mieluiten avoimessa suhteessa. Olisin mielelläni jonkun kumppani ja luotettu, mutta molemmat pitäisivät tietyn vapauden, toki säännöt pitäisi sopia yhdessä. Mutta eihän näin "saa sanoa" tai on moraaliton lutka...? Ap

[/quote]

Sinulla on oikeus hakeutua juuri sellaiseen suhteeseen, joka tekee sinut itsesi onnelliseksi. Mieti joka tapauksessa, kuinka paljon nykyisestä miehestäsi välität ja haluatko todella tästä luopua. Alkuhuuma voi parisuhteessakin syttyä aina vain uudelleen, mutta koko aikaa sellainen tila ei voi olla päällä. Pitää siis vähän kestää tavanomaisen hyvää seksiä, johon ei ole sekoittunut huumaantumisen ja hullaantumisen tunnetta. Jos siis päättää jäädä yksiavioiseen parisuhteeseen yhden kumppanin kanssa.

Entä jos suhteeseen jädessäsi et enää kaipaakaan sitä alkuhuumaa? Entä jos saatkin tilalle jotakin muuta, mitä et huumavaiheessa edes osannut kuvitella? Elämä on ovia. Kun yhden sulkee, avautuu muita. Et voi tietää, ellet kokeile, mutta se on joka tapauksessa selvää, että sinun kannattaa rehellisesti keskustella tunteistasi miehesi kanssa.

[/quote]

Kiitos tästä. Ehkä on parempi juuri nyt olla tekemättä hirveän äkkinäisiä valintoja. Täytyy vähän miettiä omia tuntemuksiaan ja kaikkea muuta. Olet oikeassa, ehkä en ole vain koskaan saanut kokea niitä pitkän parisuhteen iloja... Mutta kysymys kuuluu, ainakin omassa päässäni, mitä kaikkea joudun "uhraamaan" siihen päästäkseni. Ap

[/quote]

Niinpä. Elämässä olisi mukavaa, jos voisi saada kaiken samalla kertaa ja yhtä aikaa, jottei tarvitsisi valita. Niin se vain kuitenkin menee, että mitä tahansa tekeekin, tarkoittaa se jonkin toisen asian tekemättä jättämistä, ainakin juuri sillä hetkellä. Kaikkea ei ehdi eikä pysty kerralla. Viettäsikö vapaata sinkkuelämää vai sitoutuisiko tähän ihmiseen? Jatkaako työpaikassaan vai tehdäkö kunnon irtiotto ja lähteä vuoden reppureissulle? Muutaako idylliseen omakotitaloon vai viehättävän urbaaniin kerrostaloasuntoon? Viettääkö koti-iltaa vai lähteäkö juhliin?

Parisuhteeseen liittyvät valinnat ovat usein suuria ja siksi aika pelottavia. Kun ei sitoudu yhteen ihmiseen, ei tarvitse ikään kuin lyödä valintaansa lukkoon ja saa joka tapauksessa ainakin niitä ihania ihastumisen kokemuksia. Ymmärrän tämän hyvin. Todellisuudessa sitoutumattomuuskin on silti valinta, jonka seurauksena menettää muita vaihtoehtoja ja joutuu uhraamaan ne oman vapautensa vuoksi.

Yhteen ihmiseen tutustuminen syvällisesti sekä fyysisellä että henkisellä tasolla on todella mielenkiintoinen matka. Tällaisen matkan missaa, jos ei anna pitkälle parisuhteelle mahdollisuutta. Seksi uuden tuttavuuden kanssa on jännittävää ja ihastuneena usein aivan fantastista, mutta millaista olisi syvä, intohimoinen seksi pitkäaikaisen rakastetun kanssa, joka todella tuntee kroppasi ja tietää, mitä haluat? Tätäkään ei saa kokea ilman pitkää suhdetta. Toki pitkässä suhteessa saadut kokemukset voivat olla myös kurjia. Riskipeliä. Tosiasiassa kuitenkin ottaa ihan yhtä ison riskin, jos päättääkin valita ns. kevytsuhteet pitkän parisuhteen sijaan. Vahtoehtoina nämä ovat tasavertaiset: molemmissa tapauksissa menettää jotain ja saa mahdollisuuden johonkin muuhun.

Olet jo seurustellut usean miehen kanssa ja kokenut alkuhuuman monta kertaa. Olet siis nuo kortit katsonut ja tiedät suunnilleen, mitä on luvassa, jos jatkat tällä tiellä. Parisuhteeseen sitoutumista et ole vielä kokeillut. Kannattaisiko? Jos mies jatkuvasti ja aina vain tuntuu jotenkin väärältä, pääsee tilanteesta kyllä pois eroamalla. Tärkeää on pitää kumppani ajan tasalla omista tunteista ja epävarmuuden kokemuksista, jos sellaisia on.

Olen lähes 60 v nainen, joka ihastunut aina vaan uusiin miehiin koko elämänsä. Nyt juuri tapailin taas uutta miestä, mutta totesin ettei hän kiinnosta minua tarpeeksi. Minusta on tullut erittäin itsenäinen ja itsellinen. En tarvitse enää miehiä. En siis katkerana muistele menneitä, kaikkia niitä "hyviä miehiä jotka lemppasin menemään". :D  Olen melkoisen onnellinen ja tyytyväinen ihminen - toisin kuin moni yhden pitkän avioliiton nainen uskoisi. Olen elänyt rikkaan, täyden elämän, lapsiakin on.

Muhun kyllä pätee tuo evoluutiobiologinen teoria. Olen jopa ihan tietoisesti katkera miehelle, jos en ole raskaana kun suhde kestänyt tietyn aikaa. Ja kun katkeruus alkaa, en enää haluakaan olla raskaana juuri sille miehelle, vaan päästä siitä eroon.

Sinänsä en edes halua vauvaa niin paljon, että hommaisin sen yksinäni hedelmöitysklinikan kautta. Suhteen alkuvaiheessa vaan kaipaisin tuota sinettiä eli raskaaksi tulemista voidakseni ylipäätään sitoutua mieheen. Kaikki mun suhteet on kyllä ihan kunnon miehiä olleet, joista olis tulleet hyviä isiä tai jotka jo on sellaisia. Sinänsä ei siis tarvitsisikaan harkita ja pähkäillä asiaa siihen malliin mitä monet sitä lapsenhankintaa hautoo.

Minulla kävi viikko sitten samoin.. En ymmärrä miksi, eikä ole ennen näin käynyt. Olen siis seurustellut 1,5 vuotta miehen kanssa. Rakastuin täysillä ja ollaan jo suunniteltu yhteistä tulevaisuutta ja tutustuttu sukulaisiinkin jne. Ei kuitenkaan asuta yhdessä, vaikka yhteenmuutostakin ollaan jo puhuttu. Mies on tuntunut koko ajan täydelliseltä, mutta 2 viikkoa sitten kaikki tunteeni loppuivat kuin seinään! Nyt enää vain ja ainoastaan ärsyttää miehen huomionosoitukset ja koti-ilta dvdn parissa kuulostaa paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin sen viettäminen miehen kanssa.

En ymmärrä mitä on tapahtunut.. Ja ennenkaikkea mietin miten ihmeessä tästä voin puhua miehelle? Miten sanon hänelle ettei enää kiinnosta pussailla ja halailla. Ja mitä vastata esim tekstiviestiin, jossa sanoo hyvää yötä rakas, kaipaan sinua. En haluaisi valehdella, mutta en enää kaipaakaan. Ahdistaa pelkkä ajatuskin jo hänen kanssaan olemisesta. Puhumattakaan ajatus seksistä hänen kanssaan! (Ja aina on siis sujunut sekin hienosti, olen pitänyt todella paljon. Nyt vain yhtäkkinen stoppi).

Miten tästä voi puhua miehelle? Pitäisikö pitää tauko (jos mies suostuu eikä vedä hernettä nenään) ja odottaa josko tunteet vielä palaa? Yritin varovasti jotain jo etäisyyden ottamisesta puhuakin, mutta ajatteli heti että haluan vain jättää hänet, yritän päästä eroon. Ja sanoi että olen vedättänyt koko tämän ajan ja etten yhtään ymmärrä mitä olen sillä tehnyt..

Lopulta päädyin vakuuttelemaan että yhdessä jatketaan. Ja ahdistus kasvaa!

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 20:20"]AP, loppuuko sulla tunteet siis yleensä siihen että ihastutkin toiseen? 

Kirjoitin tuon viestin numero neljä, ja mulla käy aina näin. Tunteiden hiipuminen seurustelukumppaniin etenee joka kerta samalla tavalla. Ensin alan pelätä, että tunteeni loppuvat noin vuoden yhdessäolon tienoilla. Sitten ihastun toiseen mieheen, usein hyvinkin tulisesti. Ihastus ei johda mihinkään enkä kykenisi pettämään, mutta se ikään kuin sinetöi tunteiden lakastumisen silloiseen nykyiseen mieheeni. Vaikka kuinka yritän, ei lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin erota. 

Myös mua ahdistaa ajatus samassa maassa asumisesta tai siitä, että pysyisin pitkään samassa työpaikassa. En kuitenkaan kyllästy koskaan esimerkiksi ystäviini tai harrastuksiini.

En haluaisi olla tällainen tuuliviiri. Koska kaikille suhteilleni tuntuu käyvän näin, olen alkanut jo etukäteen pelätä että suhde on tuhoon tuomittu, kyllästyn kuitenkin, ja niin edelleen. Riippumatta siitä kuinka rakastunut olisin tai kuinka kumppani tuntuisi juuri siltä oikealta. :(
[/quote]

Kuin mun suusta! Mulla menee just ja juurikin näin kuin sulla! Nimenomaan nyt se pelko tunteiden loppumisesta alkaa jo haitata ennen kuin mitään edes pääsee käymään, koska AINA on käynyt näin, vaikka oikeasti oon ollut monien erilaisten ihmisten kanssa! Ap