Ns. kokeneemmat uskovaiset, mikä mussa on vikana?

Olen ollut lapsesta saakka tapauskovainen, sitten nuorena aikuisena tulin "oikeasti" uskoon, kun paranin yhdessä hetkessä rukouksen kautta minua vuosikymmenen piinanneesta ongelmasta.

Mutta. Nyt sitten on tosiaan kulunut vuosia tuosta tapahtumasta, ja vaikka haluaisin olla edelleen uskovainen ja tavallaan olenkin (siis uskon Jumalaan), olen nyt jotenkin eksyksissä kaiken tämän uskon, Raamatun, itseni, odotusten ja kaiken keskellä. Koen rasittavia ristiriitaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tuntuu, että usko(vaisuus) vaatii liikaa, eikä minusta ole siihen.

Jostain syystä viime kuukaudet on siis tuntunut, etten enää jaksa yrittää olla uskovainen. En jaksa sitä jatkuvaa parannuksen tekoa, en jaksa myöskään sitä, ettei minusta koskaan tule tarpeeksi hyvää (siis tiedän, ettei kukaan pysty olemaan synnitön, tiedän myös että sanotaan Jumalan rakastavan tästä huolimatta) mutta se mikä aiheuttaa itselleni pahaa oloa on se että uskovaisena minun pitäisi kuitenkin jatkuvasti yrittää parannusta, haluta parannusta... mutta kun en halua enkä pysty, koska minusta tuntuu, että jos oikeasti yrittäisin parannusta vilpittömin sydämin, en olisi enää minä ja joutuisin luopumaan liian paljosta, enkä ole valmis niin askeettiseen ja ankaraan elämään. Ja Raamatussa kuitenkin tähän käsittääkseni kehotetaan, sanotaanhan siellä että "Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen." Koen sen tarkoittavan juuri tätä, että pitäisi luopua niistä synnillisistä asioista ja tehdä parannusta. Eikö niin?

No kerron nyt siis vähän konkreettisemmin, mitä tarkoitan. Eli ensinnäkin, koen että vilpittömästi uskovaisena ja parannusta haluavana ihmisenä minä en saisi enää sortua näihin synteihini:

a) kiroilla (uskovaisen suuhun eivät tällaiset sanat sovi, mutta kun ne niin aukottomasti joskus tehostavat tunnetilaa, ja kevyitä voimasanoja, kuten "hitsi", käyttäessäni koen lässyttäväni ja esittäväni olevani jotain muuta kuin oikeasti olen, suuttuessani minä vain olen ärhäkkä, vaikka muuten olenkin hillitty! En edes TAHDO olla lässyttävä hillitty ihan jatkuvasti, kun olen nytkin mielestäni jo liiankin paljon "jees-nainen"/"kaikkien kaveri" joka vain aina hymyilee ja on kaikille kohtelias ja ystävällinen)

b) kertoa/nauraa kaksimielisille jutuille (Raamatussa lukee: "Myöskään rivoudet, typerät jutut tai kaksimielisyydet eivät teille sovi, teidän suuhunne sopii kiitos") Entäs kun minun mielestäni jotkut kaksimielisyydet ja typerät jutut oikeasti ovat hauskoja? Taas tuntuu, että teeskentelisin, jos en näihin kuullessani reagoisi nauramalla (pitäisikö pidätellä naurua?) tai kertoisi hauskaa juttua eteenpäin.. Ja sitten tuntuu, että minustahan tulee nuttura kireällä oleva tylsimys, jolla ei ole hauskaa, jos vaan olen naama peruslukemalla tai katson paheksuen, jos vaikka työmaalla joku työkaveri kertoo jonkun kaksimielisen jutun!? 

c) en saisi juoruilla toisista ihmisistä mitään heidän selkänsä takana (sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä mä tykkään jauhaa toisista ihmisistä. En ole ilkeä ihminen, mutta juoruan kyllä, en kiellä sitä!)

d) en saisi ruotia mieheni tai suhteeni vikoja muille (puolisostaan pitäisi jonkun ohjeen mukaan vain kertoa hyvää kolmansille osapuolille, mutta kukapa ei olisi läheisten tyttökavereidensa kanssa ruotinut parisuhteen ongelmia? Koen, että jos vain kertoisin niitä hyviä asioita, pettäisin sekä itseäni että kuulijaa, lähestulkoon väittämällä että suhteessamme ei ole säröjä ja että mieheni on "täydellinen", näinhän ei tietenkään ole! Koen myös että joskus parisuhteen vioista puhuessa myös puhdistaa ilmaa ja omia tuntemuksia!)

e) pitäisi välttää kaikkea, mikä johdattelee kiusaukseen "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan" ja "jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin" ja siis itse olen hyvin visuaalinen ihminen, katselen miehiä kaduilla, televisiossa.. suoraan sanottuna himoiten. Ja tämä siis on syntiä. Mutta miten edes pääsisin tällaisesta eroon? Mun pitäisi lopettaa television katselu kokonaan (en esim. voisi katsoa enää edes Kauniita ja Rohkeita, koska yksi miesnäyttelijä siinä sarjassa on mielestäni todella himottavan näköinen!) ja lisäksi en voisi kulkea missään yleisellä paikalla, jossa näkisin mahdollisesti komeita miehiä, koska automaattisesti katson komeaa miestä ja ajatukseni ovat kyllä ihailevia, eivätkä kovin puhtaalla tavalla. (en tiedä, naurattaako tämä kohta teitä, itsekin tämän kirjoittamani luettuani koen tämän ehkä jopa huvittavaksi, mutta olen ihan tosissani ja tämä on minulle raastavan ristiriitainen ongelma)

f) myöskin seksuaalisuuden saralla mulla on ongelma, masturbointihan ei ole hyväksyttyä (no osa hyväksyy, osa ei) ja tosiaan ei saisi himoiten katsoa ketään muuta kuin omaa aviomiestään, ei siis varmastikaan saisi edes fantasioida toisista ihmisistä... ja mitäpä luulette, ovatko ajatukseni puhtaat näistä asioista.. eivät. Ja on muuten helvetin -anteeksi, hitsin vaikeaa pidättäytyä ajattelemasta tiettyjä ajatuksia.. tämä on just sitä "älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia"-sarjaa..

Kuulostan varmaan kamalalta/typerältä/naurettavalta ihmiseltä (riippuen kuka tämän lukee) mutta tällaisia syntejä/huonoja puolia minussa on, kun rehellisesti ja kaunistelematta kerron. Ja siis koen nyt aivan järkyttäviä ristiriitaisia tunteita uskovaisuuden kanssa, parannuksenteon kanssa.. tuntuu, että minun pitäisi muuttua ilottomaksi ihmiseksi, joka tarkkailee itseään jatkuvasti ja ruoskii itseään pahoista ajatuksista ja tuntemuksista, ja luopuu paljosta.. en minä pysty tuohon, jos rehellinen olen! Enkä jaksa tuntea jatkuvaa syyllisyyttä ja huonoutta siitä, etten pysty, enkä edes halua eroon noista tietyistä synneistäni. Mitä minusta tulisi? Tekosiveä, nuttura kireällä oleva, iloton, ylisiveä moraalinvartija?

Nyt juuri toivon, etten koskaan olisi edes tullut uskoon. Olisi helppoa vaan elää tätä elämäänsä vähän vähemmän täydellisyyteen pyrkien, ihan sellaisena kuin on, pelkäämättä että joutuu ikuisuuden viettämään helvetissä, jos ei muutu...