Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?

Ollaan liikaa yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä. Sitten kun se ero tulee, ei ole enää mitään, koska se puoliso oli kaikki. Kannattaa siis säilyttää omakin elämä, ystävät jne.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"]

Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.

Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?

Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.

Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.

Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.

Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?

[/quote]

Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You!

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:03"]Ollaan liikaa yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä. Sitten kun se ero tulee, ei ole enää mitään, koska se puoliso oli kaikki. Kannattaa siis säilyttää omakin elämä, ystävät jne.
[/quote] hahhah, no meillä ei ainakaan olisi maailmanloppu. Ei ole tehty mitään yhdessä enää vuosiin. Lasten takia olla yhdessä. Ja talon. Joka tosin on jo velaton.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"]

Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.

Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?

Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.

Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.

Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.

Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?

[/quote]

Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You!

[/quote]

Väärin. Olen eronnut aikaisemmin.

ap

Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:03"]Ollaan liikaa yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä. Sitten kun se ero tulee, ei ole enää mitään, koska se puoliso oli kaikki. Kannattaa siis säilyttää omakin elämä, ystävät jne.
[/quote]

Jep!

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"]

Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.

Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?

Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.

Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.

Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.

Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?

[/quote]

No eihän se saisi, mutta moni tulee kotiuunista ulos sellaisena, ettei osaa olla onnellinen omasta itsestään. On ehdollistettu sille, että sinä itse et ole mitään ja vain se, miten muut sinut arvioivat ja näkevät, kertoo, kuka olet. Näin ainakin itsellä. Kotiuuni = lapsuudenkoti. 

Tiedän muutamia pariskuntia joista ajattelen välillä että voi kamala jos eroavat, tuo mies/nainen ei ikinä pärjää yksin. Itse pärjäisin. Olen itsenäinen enkä koskaan missään nimessä halua olla riippuvainen toisesta!

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"]

Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa.

[/quote]

Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa. 

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"]

Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa.

[/quote]

Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa. 
[/quote]

Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"]Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.

Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?

Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.

Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.

Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.

Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?
[/quote]

Juuri noin minäkin kuvittelin ajattelevani. Ja erittäin monet eronneet ystäväni. Harva osaa ymmärtää, miten suuri elämänmuutos se on. Minullakin oli harrastuksia, omat rahat molemmilla jne. Eron jälkeen ostin entisen kotimme, ettei lasten elämä muuttuisi liikaa. Kaikille sekään ei ole mahdollista.

Ja millaisia ennakkoluuloja voi olla ihmisillä yh- äitejä kohtaan, vaikkapa suurin osa elää normaalia arkea. Ero voi tulla yllätyksenä myös toiselle ja usein jossain määrin samat kommunikaatioon liittyvät ongelmat voivat jatkua, kun lasten vuoksi ollaan yhteydessä
Suru ja häpeä ydinperheen menettämisestä, kaikki arjen työt yksin remontteja ja autonhuoltoa myöten. Aika yksinäisiä viikonloppuja, kun muut viettävät perheaikaa.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"]

Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.

Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?

Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.

Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.

Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.

Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?

[/quote]

Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You!

[/quote]

Väärin. Olen eronnut aikaisemmin.

ap
[/quote]

Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D

[/quote]

Jos tosiaan olit avioliitossa, etkä vain seurustellut, niin kyllä sen olisi pitänyt olla elämäsi tärkein suhde. En ihmettele yhtään miehesi tuskaa, koska olet huijannut häntä jos avioliitto ei kovin merkitykselllinen suhde sinulle ikinä ollutkaan.  Suurimmalle osalle se on eräänlainen turvasatama. Sinä petit hänen toiveensa siitä.

No miksi ei? Viime suhde meni poikki yli 3vuotta sitten ja nyt olen todennäköisesti lopun elämäni yksin. Eikö tuollaisesta saa masentua?

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:03"]Ollaan liikaa yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä. Sitten kun se ero tulee, ei ole enää mitään, koska se puoliso oli kaikki. Kannattaa siis säilyttää omakin elämä, ystävät jne.
[/quote] hahhah, no meillä ei ainakaan olisi maailmanloppu. Ei ole tehty mitään yhdessä enää vuosiin. Lasten takia olla yhdessä. Ja talon. Joka tosin on jo velaton.
[/quote]

Sulla on kuitenkin taloudellisesti toinen jakamassa arkea ja maksamassa .. sekin on iso asia. Vaikkapa ei saakaan olla yhdistävä tekijä ainoastaan.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D

[/quote]

Miksi sitten menit yhteen? Eli huijasit. Kusipää.
[/quote]

Minkä takia ihmisen kanssa ylipäätään aletaan seurustelemaan? Koska välitin kyseisestä ihmisestä silloin, kun aloimme seurustella.

Kuinkas sitten suu pannaan kun olet vanha ja sairas etkä pärjää ilman toisten apua.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:27"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D [/quote] Miksi sitten menit yhteen? Eli huijasit. Kusipää. [/quote] Minkä takia ihmisen kanssa ylipäätään aletaan seurustelemaan? Koska välitin kyseisestä ihmisestä silloin, kun aloimme seurustella.

[/quote]

No, epäonnistuit välittämisessä, vaikkei suhde ollutkaan elämäsi tärkein. Voit toki ulkoistaa ongelman ja väittää, että kaikki syyt siihen olivat toisessa, mutta ei se oikein sille kuulosta, kun kuuntelee miehesi reaktioita. 

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:30"]

Kuinkas sitten suu pannaan kun olet vanha ja sairas etkä pärjää ilman toisten apua.

[/quote]

 ei pidä vaatien odottaa että toinen sitten huolehtii. Kanna huolta itse itsestäsi, niin et pety.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:25"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D

[/quote]

Jos tosiaan olit avioliitossa, etkä vain seurustellut, niin kyllä sen olisi pitänyt olla elämäsi tärkein suhde. En ihmettele yhtään miehesi tuskaa, koska olet huijannut häntä jos avioliitto ei kovin merkitykselllinen suhde sinulle ikinä ollutkaan.  Suurimmalle osalle se on eräänlainen turvasatama. Sinä petit hänen toiveensa siitä.
[/quote]

En onneksi naimisiin asti mennyt, vaikka kyseinen mies siihen kovasti painostikin.