Pitääkö erityisherkkää ja mt-ongelmista kärsivää ystävää ymmärtää loputtomiin?

En enää iän myötä jaksa ikuisia tuuliviiri ihmisiä jotka eivät muutu iänkään myötä yhtään. Ihmissuhteet, mielipiteet ja mielialat muuttuu hetkessä ihan toisiksi eikä sisäistä rauhaa löydä koskaan. Pääasiassa pelkkää pahaa oloa ja sekasortoa tuottavat tuuliviirit kannattaa jättää omaan sekaiseen elämäänsä ja kyllä ne löytävät samankaltaista seuraa jos on löytääkseen. Ihmiset kun yleensä muuttuvat iän myötä niin miksi olisi pakko roikkua jossain vanhoissa ystävyys suhteissa ihan väkisin jos se ei mitään iloakaan enää tuota. Ehkä se suhde on joskus aikoinaan toiminut ja toinen on iän myötä kasvanut henkisesti ihan eri tasolle ja toinen ei niin alkaa huomaamaan ettei sellainen ystävyys suhde enää toimi. Kuuntele omaa ääntäsi niin saat vastauksen. 

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa mutta samaa olen miettinyt. Meillä lähisukulainen samanlainen äärettömän raskas mahdottomuus. Työkyvyttömyys eläkkeellä, kaikki on aina jonkun muun syy, mikään ei auta. Ei nuku eikä syö eikä liiku kun ”ei ole voimavaroja”. Loukkaantuu kun ei pidätä yhteyttä, loukkaantuu kaikesta jos tavataan tai puhutaan puhelimessa. Nykyään pidän etäisyyttä aina kuin suinkin mahdollista; hän on energiasyöppö. Ikävä ihmiskohtalo ja tuntuu että yksi elämä on mennyt täysin veronmaksajien maksettavaksi mutta kun henkilö itse ei näe mitään vastuuta mistään itsellään niin kukaan ei oikeasti voi auttaa. Surullista.

Hmm. Hankalaa. Minullakin voimavarat vähissä ja nukuttaa koko ajan, mutten todellakaan syyllistä ketään, enkä halua elää "veronmaksajien rahoilla" ellei ole pakko. Veroja maksan itsekin.

Ei .

Mt-ongelmaiset voisi laittaa mielisairaaloihin kuin vanhaan hyvään aikaan .

Olisin dumpannu jo ajat sitten, että tommoista pelleilyä jaksaisi yhtään. Noh ehkö pari kertaa tapaisin vittuilun merkeissä mutta siihen se huvi riittäisi. Näiltä erityiserkiltä kun on kadonnut terve järki ja jalat maassa asenne.

Mitään erityisherkkyyttä ei ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitään erityisherkkyyttä ei ole olemassakaan.

Se on erinteistä itsekkyyttä, "minun tarpeet on tärkeämmät kuin toisten"

Joku itsetunnon puute taustalla, "kaikki on minua vastaan"

Mä oon nettitestien mukaan erityisherkkä ja se ei vaikuta mun ystävyyssuhteisiin mitenkään. En vaadi erityiskohtelua enkä sanele tapaamisten ajankohtia tai sisältöä. Herkkyys näkyy niin, että en esim. katso kauhuleffoja, mulla on matala kipukynnys, väsyn vähän nopeammin kuin keskivertoihminen ja avokonttorilla pidän kuulokkeita. N. 20% ihmisistä on erityisherkkiä eli kyseessä ei oo mikään harvinainen ominaisuus.

Mun puolisolla taas on masennus ja se ei myöskään näy sosiaalisissa tilanteissa mitenkään. Hän toki näkee ystäviä vähemmän kuin ennen, mutta ei kohtele huonosti tai päsmäröi.

Ystäväsi hankaluus ei siis johdu herkkyydestä vaan itsereflektoinnin puutteesta.

Sanoisin, että puhu suoraan hänelle siitä, miten sinä koet ystävyytenne. Anna hänelle mahdollisuus muuttua. Jos hän ei tartu siihen, lopeta ystävyys rehdisti kertomalla syy.

Minulla oli tällainen ihminen työpaikalla vuosia sitten. Se oli ihan kauheaa. Ei tehnyt töitä vaan vaati muita hoitamaan ne puolestaan kun häneltä ei voinut eikä saanut vaatia koska oli herkkä ja pahoitti hänen mielensä. Sen lisäksi vaati muita olemaan terapeuttejaan, kuuntelemaan hänen avio-, perhe- ja rahaongelmiaan tuntikausia joka päivä. Kaikkien olisi pitänyt myös istua häntä kuuntelemassa tunnin kahvilla joka päivä, kävi kaikki hakemassa kahville joka päivä klo 14 ja suuttui jos joku ei päässyt töiden takia. Hänellähän tällaiseen riitti aika kun ei tehnyt töitä. Hänellä kun oikeasti ei ollut lähes vuoteen mitään työtehtäviä.

Kun hänelle yritettiin kertoa, että muilla on töitä eivätkä ehdi tai jaksa olla hänen terapeuttejaan, nosti hirveän draaman vihaisena ja loukkaantuneena ja moitti muut. Piti jatkuvasti muille saarnoja miten muiden pitäisi käyttäytyä ja miten kaikki muut käyttäytyivät hänen mielestään väärin. Oli loputtomasti asioita joita häneen liittyen kukaan ei saanut mainita, asioita joita muut eivät saaneet tehdä tai sanoa (varsinkaan todeta sitä, että hänellä ei ollut työtehtäviä) ja uhriutui aina että hänen mieltään pahoitettiin.

Jos joku ei toiminut hänen mielensä mukaan niin alkoi savustaa tätä ulos työpaikalta.

Kyseinen firma on sittemmin mennyt konkurssiin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Taustalla on paha burnout, vaikea ja lasinen lapsuus ja mt-diagnooseja.

Olen ollut se, joka katkaisee välejä. En tiedä muista vastaavan taustan omaavista, mutta minä ainakin koin että en ollut joillekin ystäville ja läheisille muuta kuin diagnoosini ja työssä olemattomuuteni. Jos normaalilla ihmisellä on huono päivä, sitä katsotaan helposti sormien läpi. Saatetaan jopa sanoa jotain mukavaa. Kun minä olin kaatosateessa juossut lääkäriin kun bussi ei tullutkaan, ja saanut kuulla että lääkäri ei ollutkaan paikalla, ja olin tästä syytä närkästynyt enkä halunnut jutella puhelimessa niitä näitä, sain kuulla että "jaa taas tätä, annapa sitten olla".

Tuo nyt tietysti oli selvä syy olla pahalla päällä hetken, ja asiallisesti kyllä kerroin, että mitä oli juuri tapahtunut. Mutta se ei aina auta. Olen diagnoosini ja siten minut tulkitaan niiden kautta. Ja minä kyllästyin, kuinka oma raskaan arkeni keskellä minun olisi pitänyt kuunnella, kuinka hyvin toisella on asiat ja mitä kaikkea hyvää hänelle on tulossa. Ja minun myös odotettiin kuuntelevan huolet ja murheet, koska, noh, minulla on kokemusta.

Olen jättänyt monet ihmissuhteet taaksepäin tästä syystä. Uusille tuttavuuksille en enää kerro taustastani mitään. Olen vapaasti outo mieluummin kuin hullu.

(Terveillä ihmisillä on kummallinen käsitys siitä, että he eivät olisi lainkaan raskaita energiasyöppöjä itse. Tai että vain my-ongelmainen voi olla ilkeä ja pahansuopainen, ja terve ihminen olisi aina jokin laupea samarialainen koska on sentään terve).

Katkaisin välit yhteen kaveriin kun se teki samaa kun sä. Mistään hyvästä ei saanut puhua kun sillä ei ollut asiat hyvin. Mistään pahasta ei saanut puhua kun sillä oli asiat huonommin.

Olen itse erityisherkkä, ylikiltti ja muita epäitsekkäästi aina ajatteleva ja auttava ihminen. Ja joo, kyllä minullekin on elämän ja historiani aikana rätkäisty vaikka minkä ja monenlaista diagnoosia. Silti enemmän pysyttelen muista ihmisistä erossa, en ole ollut koskaan mitenkään erityisen sosiaalinen, ujo, arka ja muita ihmisiä pelkääväinen kun olen. 

Joskus varmaan kaipasin ystäviä, ja ihmisiä elämääni. Mutta tämän loppuelämän ja ajan taidan viettää täysin yksin.

Mutta en näe ominaisuuksieni, kuten sen erityisherkkyyden ja kaiken muun olevan mikään ongelma.

Jos se on jollekin sitä, niin sitten se vika on kyllä siellä toisessa päässä.

Miksi kaikesta tehdään nykyaikana ongelma? - Toisten ihmisten ominaisuuksista, persoonallisuudenpiirteistä ja annetuista diagnooseista. Minusta se kertoo jotakin olennaista tästä ajasta ja itse ihmisistä.

Mulla on tuon kaltainen ystävä. Jossain vaiheessa ajattelin myös etten jaksa, aina hirveä häslinki järjestää tapaaminen ja sitten paikan päällä hän oli kuin märkä tiskirätti vasten kasvoja (masentunut, epäsosiaalinen). Aina vaan vaikutti olevan huono päivä ja huono hetki.

Sittemmin ollaan kuitenkin lähennytty kun olen tukeutunut häneen omassa elämänkriisissä. Olen oppinut tunnistamaan hänen tapojaan olla huomaavainen ja läsnä, ja tätä kautta hänkin on uskaltanut olla minulle avoimempi (omien asioiden märehtiminen ja umpimielisyys tavallaan ovat olleet hänelle myös suojautumiskeinoja). Edelleen turhaudun samantyyppisistä asioista: ahdistuneisuuden vuoksi yhteydenpito tapahtuu pitkälti hänen ehdoillaan, hänen varaansa ei voi laskea tietyissä asioissa ja joskus hän töksäyttelee minulle mielipiteitään niin että loukkaannun. Mutta kuitenkin koen että ystävyytemme on tätä nykyä jokseenkin vakaalla pohjalla enkä halua siitä luopua.

Toisaalta ymmärrän myös jos et enää jaksa olla yhteydessä kaveriisi. Minulla on ollut myös epävakaasta persoonasta kärsivä erityisherkkä ystävä joka poistui elämästäni, ja olen huomannut mikä valtava helpotus on kun hän ei ole kuvioissa enkä tiedä hänen viimeisintä sekoiluaan ja draamaansa.

Tai pikemminkin kuinka vähän oikeastaan sain siitä ystävyyydestä loppupeleissä, vaikka kuinka yritin aina ymmärtää häntä ja korostaa hänen hyviä puoliaan. Olin tavallaan hänen epävakautensa ja itsekeskeisyytensä vanki.

Vierailija kirjoitti:

Hemmottelevan kasvatuksen tulos.

Ei ole vaan sellaisen jossa erityisherkän lapsen kestokyky ylittyy jatkuvasti sen takia että häntä yritetään survoa muiden kanssa samaan muottiin... Olen itse erityisherkkä joka traumatisoitui lapsena jatkuvasti tämän takia. Oman lapseni kohdalla sattui onneksi silmääni tämän yhden vanhemman nsisproffan kirjoitus siitä, kuinka arasta ja herkästä lapsesta voi itse asiassa tulla muita paremmin painetta sietävä silloin kun edetään hänen ehdoillaan. Näin tein vaikka usein sain osakseni kummastelevia katseita. Nyt lapsi on teini joka hermoilee ja pelkää hyvin vähän, luojan kiitos. On herkkä mutta ymmärtää omat rajansa eikä tunne niistä syyllisyyttä kuten minä aikanaan.

Olen samaa mieltä kuin muutkin. Ei ole pakko jaksaa. Olen tehnyt vuoden mittaan irtautumisprosessia tällaisesta ystävästä. Tuntuu todella vaikealta, kun ei haluaisi itsekin siirtyä niiden puolelle, jotka hänet ovat vuosien varrella "hylänneet". Minusta ystävyyteen kuuluu se, että vaikeissa tilanteissa autetaan ja tuetaan. Kuitenkin menee metsään, jos ihmisen koko elämä on yhtä kriisistä toiseen sukeltamista, ystävän rooli on vain olla tuki ja sylkykuppi, joka silittää päätä ja kehuu toista. Usein nämä ihmiset luovat itse omat ongelmansa esim. Haalivat elämäänsä töitä ja opintoja samaan aikaan, kun on perheessä tai parisuhteessa haasteita, oma jaksaminen jo valmiiksi pohjalla ja mt-ongelmat hyvinkin vakavia. Tilanne olisi raskas kenelle tahansa, saati herkästi kuormittuvalle ja valmiiksi mt-haasteiden kanssa painiskelevalle. Mutta mistään ei voi luopua, ettei ole tosihuonopaskakunenjaksatällaista!!!!

Lopulta "ystävä" sanelee ap:n kuvaamalla tavalla kaiken, mistä saa puhua jne. Ja hänelle ei mitään saa sanoa "vastaan", koska ottaa kaiken mahdollisen rakentavan ehdotuksen tilanteen korjaamiseksi tyyliin "olen paska kaikki vihaavat minua", joka kääntyy hetkessä ajatukseen, että on muiden syy, että häntä ei ymmärretä. Omien valintojen vaikutusta ei nähdä.

Minusta alkoi tuollaisen ystävän kanssa tuntua, että hän ei ole ystäväni siksi, että haluaa olla ystävä juuri minun kanssani. Vaan, että on "joku" huolehtimassa, kehumassa, nostamassa pohjalta. Ei siis varsinaisesti väliä, kuka on kyseessä. En halua enää olla vain "joku", eihän minulla ole mitään arvoa tuollaisessa ystävyyssuhteessa... Vähän sama kuin olisi huonossa parisuhteessa siksi, että on "joku", sama se kuinka epäsopiva tyyppi on kyseessä. Haluatko, että ystävyys perustuu siihen, että jaatte asioita ja persoonanne sopivat yhteen? Että ystävä haluaa olla ystäväsi, koska pitää juuri sinusta? Vai, koska olet "joku"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hemmottelevan kasvatuksen tulos.

Ei ole vaan sellaisen jossa erityisherkän lapsen kestokyky ylittyy jatkuvasti sen takia että häntä yritetään survoa muiden kanssa samaan muottiin... Olen itse erityisherkkä joka traumatisoitui lapsena jatkuvasti tämän takia. Oman lapseni kohdalla sattui onneksi silmääni tämän yhden vanhemman nsisproffan kirjoitus siitä, kuinka arasta ja herkästä lapsesta voi itse asiassa tulla muita paremmin painetta sietävä silloin kun edetään hänen ehdoillaan. Näin tein vaikka usein sain osakseni kummastelevia katseita. Nyt lapsi on teini joka hermoilee ja pelkää hyvin vähän, luojan kiitos. On herkkä mutta ymmärtää omat rajansa eikä tunne niistä syyllisyyttä kuten minä aikanaan.

Unohtui vielä oleellinen että herkästä ja arasta lapsesta tulee hyvin painetta sietävä siksi, että hän joutuu koko ajan harjoittelemaan mutta pysytään hänen sietokykynsä rajoissa ja hänen oppii luottamaan maailmaan herkkyydestään huolimatta. Olen nähnyt tämän hyvin selvästi kun olen sattuneesta syystä tarkkaillut asiaa. Luokan kovin kingi jäätyy yllättävässä jännittävässä tilanteessa toisin kuin oma lapseni jne.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei tarvi.

On kurjaa jos kaikki hylkäävät. Mutta jos ei halua muuttaa omaa käytöstään huomaavaisemmaksi niin ei toisten tarvi kärsiä ja hyväksyä kaikkea.

Minulla on erityisherkkä puoliso. Hän häiriintyy hyvin herkästi kaikista äänistä ja erityisesti öisin. Teinitkin ovat joutuneet ottaa sen huomioon meidän elämässä. Eli meillä alkaa hiljaisuus arkisin kello 22.00 ja viikonloppuisinkin 23.00. Mies menee jo aikaisemmin nukkumaan mutta nukkuu kuulokkeet päässä ja kuuntelee musiikkia alkuyöstä niin ei häiriinny muiden elämisen äänistä. Eli meillä kaikki joustaa niin erityisherkkä kuin muutkin. Toisaalta miehen erityisherkkyys tuo elämäämme paljon hyvää. Mies huomaa helposti ennakoida asioita jotka meiltä muilta jäisi huomaamatta. Hän on huomaavainen ja empaattinen jne.

Se, että on jonkin asian suhteen helposti häiriintyvä, ei tee ihmisestä ”erityisherkkää”. Se on ominaisuus. Kun itse olen stressaantunut, esim. syömisen ihan normaalit äänet on jotain sellaista, joka saa sietokykyni rajat äärimmilleen.

Normaali ihminen muuttaa käytöstään ja väistää tilannetta tai pyrkii muuttamaan sen rutiinilla siedettäväksi. Juuri, kuten miehesi kanssa olette tehneet.

Onko se sitten vamma vai piirre? Väittäisin, että kaikilla on jokin tällainen ”herkkyys”, kun oikein mietitään.

Erityisherkkyys on mielenkiintonen termi, koska psykiatrian näkökulmasta sitä ei ole olemassa, vaan käytännössä se tarkoittaa piirteitä muista diagnooseista. Erityisherkkyys käsitteenä on luotu normalisoimaan näitä piirteitä, joihin varmasti kuuluu ainakin autisminkirjon ja muiden nepsyhäiriöiden, ahdistushäiriöiden sekä epävakaan persoonallisuushäiriön ja muiden pershäiriöiden (estynyt jne.) ominaisuuksia.

Normalisoinnilla on sekä hyviä että huonoja seurauksia. Toisaalta ihmiset saavat selityksen oireilleen ilman diagnoosia ja kenties myös neuvoja niiden kanssa pärjäämiseen, ja toisaalta taas ehkä oikeutuksen käyttäytyä tavoilla, jotka työntävät muut ihmiset yhä kauemmas. Samalla ehkä oikeanlainen apu jää saamatta ja ihminen eristäytyy yhä kauemmas muista.

Ap:lle sanoisin, että erityisherkkien tai minkä tahansa diagnoosien omaavien ihmisten kanssa voi soveltaa aivan samoja sääntöjä ja toiveita, kuin ns. tavallisten ihmisten kanssa. Itse ajattelen, että se herkkä ihminen ei itsekään hyödy siitä, että häntä kohdellaan silkkihansikkain ja omilla säännöillään. Aina voi empaattisesti sanoa, että näen, että sinulle tämä on tosi vaikeaa, mutta että itse tällä hetkellä jaksan vain tämän verran. Tai että ymmärrän erityistoiveesi, mutta tällä hetkellä niitä ei ole mahdollista toteuttaa. Jokainen saa vetää omat rajansa, niin se erityisherkkä kuin se toinenkin.

Niin. Jo ajat sitten huomattiin että osa vauvoista reagoi vahvemmin ärsykkeisiin ja palautuminen kestää kauemmin. Ovat vissiin epävakaita ja muuten vaan rasittavia jo syntyessään.

Ihmisillä ei ole mitään ongelmaa sen käsitteen kanssa että joku on synnynnäisesti normaalia tunteettomampi eikä pelkää juuri mitään. Youtuben parhaiten tienaavat ihmiset tekee tiliä raportoimalla näiden edesottamuksista. Mutta auta armias jos joku väittää olevansa asteikon toinen pää. EI VOI OLLA.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmaiset voisi laittaa mielisairaaloihin kuin vanhaan hyvään aikaan .

No sinä sitten siellä huutaisit että ettekö te tiedä kuka olen ja minä en kuulu tänne!!1!