Pitääkö erityisherkkää ja mt-ongelmista kärsivää ystävää ymmärtää loputtomiin?

En viitsi edes lukea aloitusta. Eiköhän tuollainen ihminen halua itsekin olla ihan yksin vain. Liian kuormittava muille.

Ei pidä ymmärtää maailman tappiin asti. Toista voi huomioida, mutta liika on liikaa.

Eräs kaverini on omien sanojensa mukaan erityisherkkä. Ei suostu syömään lainkaan kasviksia. Ei halua lähelleen eläimiä. Kammoaa ilmapalloja. Ei halua olla tekemisissä parisuhteessa olevien kavereiden kanssa eikä tutustua kaveriensa kumppaneihin. Arvaat ehkä että on aika vaikea kutsua vaikka juhliin...

En osaa sanoa mutta samaa olen miettinyt. Meillä lähisukulainen samanlainen äärettömän raskas mahdottomuus. Työkyvyttömyys eläkkeellä, kaikki on aina jonkun muun syy, mikään ei auta. Ei nuku eikä syö eikä liiku kun ”ei ole voimavaroja”. Loukkaantuu kun ei pidätä yhteyttä, loukkaantuu kaikesta jos tavataan tai puhutaan puhelimessa. Nykyään pidän etäisyyttä aina kuin suinkin mahdollista; hän on energiasyöppö. Ikävä ihmiskohtalo ja tuntuu että yksi elämä on mennyt täysin veronmaksajien maksettavaksi mutta kun henkilö itse ei näe mitään vastuuta mistään itsellään niin kukaan ei oikeasti voi auttaa. Surullista.

En jaksa enää, suvusta ja tuttavista löytyy useampi mt-ongelmainen. Ei ne miksikään muutu, kun on pysyvästi sairas.

Erityisherkkyys ei ole ihan kokoaikaista, eivätkä kaikki jotka semmoisia ovat vaadi huomioimaan.  Pitkälti siedettävä omissa nahoissaan.

Ei tarvitse ymmärtää eikä jaksaa loputtomiin. Ei me muutkaan olla jaksettu.

Mielestäni ei tarvi.

On kurjaa jos kaikki hylkäävät. Mutta jos ei halua muuttaa omaa käytöstään huomaavaisemmaksi niin ei toisten tarvi kärsiä ja hyväksyä kaikkea.

Minulla on erityisherkkä puoliso. Hän häiriintyy hyvin herkästi kaikista äänistä ja erityisesti öisin. Teinitkin ovat joutuneet ottaa sen huomioon meidän elämässä. Eli meillä alkaa hiljaisuus arkisin kello 22.00 ja viikonloppuisinkin 23.00. Mies menee jo aikaisemmin nukkumaan mutta nukkuu kuulokkeet päässä ja kuuntelee musiikkia alkuyöstä niin ei häiriinny muiden elämisen äänistä. Eli meillä kaikki joustaa niin erityisherkkä kuin muutkin. Toisaalta miehen erityisherkkyys tuo elämäämme paljon hyvää. Mies huomaa helposti ennakoida asioita jotka meiltä muilta jäisi huomaamatta. Hän on huomaavainen ja empaattinen jne.

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa mutta samaa olen miettinyt. Meillä lähisukulainen samanlainen äärettömän raskas mahdottomuus. Työkyvyttömyys eläkkeellä, kaikki on aina jonkun muun syy, mikään ei auta. Ei nuku eikä syö eikä liiku kun ”ei ole voimavaroja”. Loukkaantuu kun ei pidätä yhteyttä, loukkaantuu kaikesta jos tavataan tai puhutaan puhelimessa. Nykyään pidän etäisyyttä aina kuin suinkin mahdollista; hän on energiasyöppö. Ikävä ihmiskohtalo ja tuntuu että yksi elämä on mennyt täysin veronmaksajien maksettavaksi mutta kun henkilö itse ei näe mitään vastuuta mistään itsellään niin kukaan ei oikeasti voi auttaa. Surullista.

Niin, kyllä hetken voi tukea ja ymmärtää, kunnes ystävä saa apua mt-ongelmiinsa. Mutta jos ymmärtämisen vaatiminen on loputonta, niin eihän hän silloin ole ottanut vastuuta ongelmistaan ja käytöksestään. Ei vastuuttomuutta tarvitse ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä ymmärtää maailman tappiin asti. Toista voi huomioida, mutta liika on liikaa.

Eräs kaverini on omien sanojensa mukaan erityisherkkä. Ei suostu syömään lainkaan kasviksia. Ei halua lähelleen eläimiä. Kammoaa ilmapalloja. Ei halua olla tekemisissä parisuhteessa olevien kavereiden kanssa eikä tutustua kaveriensa kumppaneihin. Arvaat ehkä että on aika vaikea kutsua vaikka juhliin...

Noin vahva rajoittuneisuus viestii ennemmin autismin kirjon häiriöstä kuin varsinaisesta erityisherkkyydestä. "Normaali" erityisherkkä osaa säädellä reaktioitaan sekä tiedostaa syyt niiden takana ja tulla puolitiehen vastaan muita ihmisiä.

Exä oli vastaanvanlainen tapaus, niin kokemuksesta voin sanoa että ei kannata, menee omakin mielenterveys vaikka nyt puhe vaan kaverista.

Minulla on useampiakin mt-ongelmista kärsiviä tuttavia ja sukulaisia.

Yksi sukulainen on äärettömän raskas. Käyn kuitenkin lyhyesti kylässä hänellä kun käyn paikkakunnalla. Lapsena tämä sukulainen kuitenkin hoiti minua paljon.

Yksi mt-ongelmainen tuttava haluaa aina lainata rahaa tai tarvii apua johonkin askareeseen. Autan sen minkä jaksan ilman että asiat kuormittaa minua. Jos pyytää apua joka tuntuu hankalalta niin sanon suoraan etten kerkeä/pysty. Muuten suhtaudun aikalailla välttelevästi tähän tuttavaan. En kuitenkaan halua kokonaan hylätä koska hänellä vaikea elämäntilanne. Kaikkiin ongelmiin syy tuntuu olevan muissa ja epäilen paraneeko hänen tilanteensa ennenkuin ymmärtää oman osuutensa kaikkiin hankaluuksiin.

Yksi mt-ongelmainen tuttava on tehnyt todella paljon töitä oman parantumísensa eteen. On hankkinut alan kirjallisuutta, lukee ja tekee harjoituksia esim meditaatiota jne. On parantunut todella paljon. Hän on mukavaa seuraa ja vaikka joskus soittaakin niin että on ihan maassa ja joudun hilaamaan hänet taas tähän maailmaan niin tällaiset romahduksen ovat muuttuneet joka kuukausi tapahtuvista noin kerran puoleen vuoteen tapahtuviksi. Tämä tuttava on muutenkin fiksu ja hyvää seuraa. Ei kuormita turhalla. Autan mielelläni silloin kun voin.

Jos toinen haluaa oppia ”uimaan” niin mielelläni autan. Jos toinen haluaa pelastusrenkaan jonka varaan ripustutua niin ei kiitos ja jos haluaa lautan jonka polkee jalkoihinsa niin välttelen.

Otin etäisyyttä ystävääni, koska hän veti minut niin voimakkaasti mukaan ongelmiinsa enkä halunnut sitä ja etäisyys auttoi.

Kun ajan päästä otin yhteyttä, niin hän alkoi heti ensimmäisestä viestistä lähtien vetämään minua voimalla alaspäin. Syyllisti minua huonosta olostaan, kiukutteli viesteissä, ei vastannut puheluun.

Sanoin hyvin pian muutaman viestin jälkeen, että lopetan tämän keskustelun, niin sitten alkoi ininä, että hänellä saattaisi olla vielä asiaa. Mihin vastasin, että tässä oli jo tarpeeksi asiaa, en jaksa enempää.

Oli hyvin raskas kohtaaminen. Varmasti hän toivoisi, että häntä vain loputtomasti ymmärrettäisi. Mutta kun vaatimuksena on, että minun pitäisi voida yhtä huonosti, niin se on ei kiitos.

Ei tarvitse. 

Ihminen on lopulta vastuussa itse itsestään. Jos ei vuosienkaan kuluessa ole tapahtunut tilanteen parantumista, niin miksi odottaa?

Minulla on tuollainen ystävä. Olemme tunteneet lapsesta saakka mutta vasta viime vuosina hänen tapaamisensa on todella alkanut vain viemään voimavaroja antamatta mitään takaisin. Ystävä itse on katkerana kun ystävät yksi kerrallaan hylkäävät ja selittää kaiken masennuksella mikä varmasti on tottakin. Tuo kuvaamasi asia että on aiheita joista ei voi jutella tai ystävä suuttuu tolaltaan on yksi rasittava tekijä.

Minunkin oli silti pakko alkaa ajatella myös omaa jaksamistani ja rajoittaa tapaamista ja kuulumisten vaihtoa. En välttele jos hän vaikka kaupassa tulee vastaan ja voin siinä jutella mutta en enää sovi tapaamisia. En enää vastaa jos hän soittaa mutta viestitellä voin. 

Olen tästä pahoillani ja haluaisin olla tukena ja ymmärtää mutta en jaksa enää. Kun tapaamisen tai puhelun ajan vain toivoo pääsevänsä jo lähtemään niin en koe silloin olevani hyvä ystävä. 

Eikö hän syö lääkkeitä? Ei ystävien tarvitse olla loputtomasti terapeutteja.

Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Taustalla on paha burnout, vaikea ja lasinen lapsuus ja mt-diagnooseja.

Olen ollut se, joka katkaisee välejä. En tiedä muista vastaavan taustan omaavista, mutta minä ainakin koin että en ollut joillekin ystäville ja läheisille muuta kuin diagnoosini ja työssä olemattomuuteni. Jos normaalilla ihmisellä on huono päivä, sitä katsotaan helposti sormien läpi. Saatetaan jopa sanoa jotain mukavaa. Kun minä olin kaatosateessa juossut lääkäriin kun bussi ei tullutkaan, ja saanut kuulla että lääkäri ei ollutkaan paikalla, ja olin tästä syytä närkästynyt enkä halunnut jutella puhelimessa niitä näitä, sain kuulla että "jaa taas tätä, annapa sitten olla".

Tuo nyt tietysti oli selvä syy olla pahalla päällä hetken, ja asiallisesti kyllä kerroin, että mitä oli juuri tapahtunut. Mutta se ei aina auta. Olen diagnoosini ja siten minut tulkitaan niiden kautta. Ja minä kyllästyin, kuinka oma raskaan arkeni keskellä minun olisi pitänyt kuunnella, kuinka hyvin toisella on asiat ja mitä kaikkea hyvää hänelle on tulossa. Ja minun myös odotettiin kuuntelevan huolet ja murheet, koska, noh, minulla on kokemusta.

Olen jättänyt monet ihmissuhteet taaksepäin tästä syystä. Uusille tuttavuuksille en enää kerro taustastani mitään. Olen vapaasti outo mieluummin kuin hullu.

(Terveillä ihmisillä on kummallinen käsitys siitä, että he eivät olisi lainkaan raskaita energiasyöppöjä itse. Tai että vain my-ongelmainen voi olla ilkeä ja pahansuopainen, ja terve ihminen olisi aina jokin laupea samarialainen koska on sentään terve).

Ei tartte. Kaikilla on omat rajansa, ja saa olla. Jos KUMMANKIN rajojen sisältä ei löydy yhteistä tilaa, niin sitten ei olla kavereita. 

Ei pidä, nuppivikaisille sanotaan että rinkuttakaa psykiatrille ja hoitakaa ongelmanne.

Jatkan vielä, kun tuli mieleen että myös hyvä tuuleni voidaan tulkita niin, että nyt olen viimein parantunut ja kaikki saavat hengähtää helpotuksesta.

Pahinta kuitenkin oli, kun vaihdoin läheiseni kanssa kuulumisia ja kerroin, että kaikki on ihan hyvin ja tavallisesti. Hän kysyi, että onko minulla jokin lääkitys nyt? Ymmärrän kysymyksen taustan, mutta en sitä että sen sanoo ääneen. En ole mikään lapsi, jolle on hyvä sanoa että kivaa kun osaat olla iloinen ja pärjäät arjessasi kuten muutkin.

Toivoin, että oltaisiin voitu jatkaa juttelua ja puhella tavallisia asioita. Aivan kuten terveidenkin ihmisten kanssa tehdään.

Kuulostaa enemmän ohutnahkaiselle narsistille. Ei tarvitse kestää. Lähde ja hankkikoon uuden sylkykupin ja lakeijan.