Monilta sosiaalialan työntekijöiltä puuttuu aito läsnäolemisen taito.

Riittää, että on asiallinen, ei asiakkaan ongelmiin tarvitse sisälle sukeltaa.

Tai oikeastaan vain noin tässä työssä pärjää ja jaksaa. Liika empaattisuus ei pitkälle pötki.

Ihmisillä on ihan kummia odotuksista työntekijöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on niitä sairaanhoitajia, jotka saattavat sanoa huonokuntoiselle vanhukselle, joka ei tahdo pysyä pystyssä ja yrittää ottaa tukea tällaisesta alan "ammattilaisesta", jolloin tämä vastaa hyvin kylmästi ja tylysti: "Kyllä sinä pysyisit itsekin jaloillasi, et vaan viitsi!". 

Toivottavasti tällainen sairaanhoitaja saa jonakin kauniina päivänä maistaa omaa lääkettään.

Vierestä seuraava ei välttämättä ymmärrä mistä on oikeasti kyse. Kyse on siitä, että patistamalla asiakas kävelemään, hänet saadaan kävelemään ja kävelytaito säilyy. Hyvällä se ei aina onnistu, vaan tarvii vähän patistamista, joka voi kuulostaa vierestä seuraavalle "ilkeydeltä". Oikeasti kyse on täysin asiakkaan parhaasta.

Osa vanhuksista joutuessaan jonkun syyn takia osastolle pitää osastoa täyshoitolana, jossa tuodaan kaikki sinne sängylle ja ei tarvi kuin maata siellä, vaikka sinne tullessaan pystyisi käymään itse ruokasalissa syömässä yms.. Asiakas ei tuossa tajua, että noin toimimalla se kunto voi romahtaa parissa viikossa sellaiseksi, että ei enää ihan oikeasti pysty kävelemään, eikä pärjää enää kotona. Siksi on todellinen karhunpalvelus jättää se vähän kiukkuisa asiakas lojumaan sänkyyn.

Tämänkin asian voi silti ilmaista monella eri sävyllä. "Ylös siitä, pystyt kyllä itsekin" tai "Kokeillaan ihan rauhassa, minä olen kyllä apuna".

Vierailija kirjoitti:

Monet seniorikotien lähihoitajat ovat sieltä karmeimmasta päästä. Täysin alalle sopeutumattomia känntkän orjia, kun pitäisi keskittyä vanhuksien asioiden hoitamiseen. Monesti nämä tällaiset tapaukset ovat pullukoita, tatuoituja, moniväritukkaisia nuoria naisia, joilla on kiire päästä röökille heti, kun silmä vähänkään välttää.

Täysin asiatonta ulkonäköä arvoida!

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä huvittavimpia, suorastaan naurettavimpia, ovat ne sosiaalialan työntekijät, jotka kehua retostelevat olevansa empaattisia ja aidosti sydämellään kuuntelevia, syvästi tuntevia ihmisiä, mutta jotka eivät kuitenkaan todellisuudessa tätä ole. Kissan ei todellakaan aina kannata nostaa sitä häntäänsä pöydälle.

En ole kenenkään kuulluut moisilla kehuskelevan.

Ammattitaidolla voi kyllä retostella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on niitä sairaanhoitajia, jotka saattavat sanoa huonokuntoiselle vanhukselle, joka ei tahdo pysyä pystyssä ja yrittää ottaa tukea tällaisesta alan "ammattilaisesta", jolloin tämä vastaa hyvin kylmästi ja tylysti: "Kyllä sinä pysyisit itsekin jaloillasi, et vaan viitsi!". 

Toivottavasti tällainen sairaanhoitaja saa jonakin kauniina päivänä maistaa omaa lääkettään.

Vierestä seuraava ei välttämättä ymmärrä mistä on oikeasti kyse. Kyse on siitä, että patistamalla asiakas kävelemään, hänet saadaan kävelemään ja kävelytaito säilyy. Hyvällä se ei aina onnistu, vaan tarvii vähän patistamista, joka voi kuulostaa vierestä seuraavalle "ilkeydeltä". Oikeasti kyse on täysin asiakkaan parhaasta.

Osa vanhuksista joutuessaan jonkun syyn takia osastolle pitää osastoa täyshoitolana, jossa tuodaan kaikki sinne sängylle ja ei tarvi kuin maata siellä, vaikka sinne tullessaan pystyisi käymään itse ruokasalissa syömässä yms.. Asiakas ei tuossa tajua, että noin toimimalla se kunto voi romahtaa parissa viikossa sellaiseksi, että ei enää ihan oikeasti pysty kävelemään, eikä pärjää enää kotona. Siksi on todellinen karhunpalvelus jättää se vähän kiukkuisa asiakas lojumaan sänkyyn.

No, yhtäkkiä voi kyllä alkaa heikottaa, etenkin, jos on joku vakava sairaus, kuten esim. Parkinsonin tauti. Pitääkö silloinkin sanoa sille vanhukselle, että koetahan nyt vaan kävellä itse?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on niitä sairaanhoitajia, jotka saattavat sanoa huonokuntoiselle vanhukselle, joka ei tahdo pysyä pystyssä ja yrittää ottaa tukea tällaisesta alan "ammattilaisesta", jolloin tämä vastaa hyvin kylmästi ja tylysti: "Kyllä sinä pysyisit itsekin jaloillasi, et vaan viitsi!". 

Toivottavasti tällainen sairaanhoitaja saa jonakin kauniina päivänä maistaa omaa lääkettään.

Vierestä seuraava ei välttämättä ymmärrä mistä on oikeasti kyse. Kyse on siitä, että patistamalla asiakas kävelemään, hänet saadaan kävelemään ja kävelytaito säilyy. Hyvällä se ei aina onnistu, vaan tarvii vähän patistamista, joka voi kuulostaa vierestä seuraavalle "ilkeydeltä". Oikeasti kyse on täysin asiakkaan parhaasta.

Osa vanhuksista joutuessaan jonkun syyn takia osastolle pitää osastoa täyshoitolana, jossa tuodaan kaikki sinne sängylle ja ei tarvi kuin maata siellä, vaikka sinne tullessaan pystyisi käymään itse ruokasalissa syömässä yms.. Asiakas ei tuossa tajua, että noin toimimalla se kunto voi romahtaa parissa viikossa sellaiseksi, että ei enää ihan oikeasti pysty kävelemään, eikä pärjää enää kotona. Siksi on todellinen karhunpalvelus jättää se vähän kiukkuisa asiakas lojumaan sänkyyn.

No, yhtäkkiä voi kyllä alkaa heikottaa, etenkin, jos on joku vakava sairaus, kuten esim. Parkinsonin tauti. Pitääkö silloinkin sanoa sille vanhukselle, että koetahan nyt vaan kävellä itse?

Silloin ollaan vieressä turvana ja katsotaan, että lähellä on vaikka tuoli, jonka voi äkkiä nykäistä alle. Muutamakin itse kävelty askel on parempi kuin ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on niitä sairaanhoitajia, jotka saattavat sanoa huonokuntoiselle vanhukselle, joka ei tahdo pysyä pystyssä ja yrittää ottaa tukea tällaisesta alan "ammattilaisesta", jolloin tämä vastaa hyvin kylmästi ja tylysti: "Kyllä sinä pysyisit itsekin jaloillasi, et vaan viitsi!". 

Toivottavasti tällainen sairaanhoitaja saa jonakin kauniina päivänä maistaa omaa lääkettään.

Vierestä seuraava ei välttämättä ymmärrä mistä on oikeasti kyse. Kyse on siitä, että patistamalla asiakas kävelemään, hänet saadaan kävelemään ja kävelytaito säilyy. Hyvällä se ei aina onnistu, vaan tarvii vähän patistamista, joka voi kuulostaa vierestä seuraavalle "ilkeydeltä". Oikeasti kyse on täysin asiakkaan parhaasta.

Osa vanhuksista joutuessaan jonkun syyn takia osastolle pitää osastoa täyshoitolana, jossa tuodaan kaikki sinne sängylle ja ei tarvi kuin maata siellä, vaikka sinne tullessaan pystyisi käymään itse ruokasalissa syömässä yms.. Asiakas ei tuossa tajua, että noin toimimalla se kunto voi romahtaa parissa viikossa sellaiseksi, että ei enää ihan oikeasti pysty kävelemään, eikä pärjää enää kotona. Siksi on todellinen karhunpalvelus jättää se vähän kiukkuisa asiakas lojumaan sänkyyn.

Tämänkin asian voi silti ilmaista monella eri sävyllä. "Ylös siitä, pystyt kyllä itsekin" tai "Kokeillaan ihan rauhassa, minä olen kyllä apuna".

Ei ihmisille tepsii eri tapa ilmaista asia. Jollekin vääräleualle jäärälle äijälle "perse ylös penkiltä ja mennään!" toimii siinä missä jollekin toiselle voi toimia muu kohteliaampi ilmaisutapa. On sen terveydenhuollon ammattilaisen kokemusta ja ammattitaitoa osata käyttää toimivia ilmaisutapoja asiakkaan mukaan.

Ei pidä arvostella, jos ei ole itse ollut tommosessa duunissa. Tietysti se kävely tehdään yhdessä ja on turvallista. Ongelma on vaan saada se asiakas oikeasti lähtemään, eikä jäämään lojumaan sängylle..

On se vaikea yhtälö. Hoitotyöhön tarvittaisiin ihmisiä, joille käy loputon kiire ja vuorotyö alimiehityksellä ja huonolla palkalla, eikä empaattisuuden ja inhimillisyyden saisi yhtään kärsiä. Sosiaalityöhön tarvittaisiin ihmisiä, joihin ei vaikuta kiire, tappouhkaukset, kärsimyksen ja väkivallan kohtaaminen ja alimiehitys. Uupumuksen ensimmäinen ja pitkäkestoisin oire ihmisellä on empatiakyvyn lasku. Hoitotyössä ja sosiaalityössä tämän ei saisi päteä ihmiseen. 

Mistäs niitä tekijöitä saisi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on niitä sairaanhoitajia, jotka saattavat sanoa huonokuntoiselle vanhukselle, joka ei tahdo pysyä pystyssä ja yrittää ottaa tukea tällaisesta alan "ammattilaisesta", jolloin tämä vastaa hyvin kylmästi ja tylysti: "Kyllä sinä pysyisit itsekin jaloillasi, et vaan viitsi!". 

Ja tässä on totuuden siemen. Jos heittäytyy liikkumattomaksi on pian toisten käänneltävänä sängynpohjalla.

Tuollaista eivät 1920- ja 1930-luvuilla eteenpäin syntyneet ikäihmiset yleensä harrasta. Heillä on vahva moraali, ovathan he kokeneet sodankin. Liikutaan itse niin kauan, kuin se suinkin on mahdollista. Sitä nuoremmilta voikin sitten jo tuollaista odottaakin.

Voih, kyllä heistäkin löytyy näitä.

- Tiedätkö sinä minkä ikäinen minä olen! Tottakai minä itse osaan ja pystyn, mutta minä MAKSAN tästä! Mistä sinä luulet, että sinulle maksetaan palkkaa? Hävytöntä!

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niin totta

Lakipykälät varmaan osaavat. Tunnetaidot ja aito auttaminen kateissa.

Vierailija kirjoitti:

On se vaikea yhtälö. Hoitotyöhön tarvittaisiin ihmisiä, joille käy loputon kiire ja vuorotyö alimiehityksellä ja huonolla palkalla, eikä empaattisuuden ja inhimillisyyden saisi yhtään kärsiä. Sosiaalityöhön tarvittaisiin ihmisiä, joihin ei vaikuta kiire, tappouhkaukset, kärsimyksen ja väkivallan kohtaaminen ja alimiehitys. Uupumuksen ensimmäinen ja pitkäkestoisin oire ihmisellä on empatiakyvyn lasku. Hoitotyössä ja sosiaalityössä tämän ei saisi päteä ihmiseen. 

Mistäs niitä tekijöitä saisi? 

Sekä hoitajista että sossuista on valtava työvoimapula. Töissä olevat tekevät useamman ihmisen töitä burn outin partaalla ja vielä tullaan vittuilemaan, että ei olla tarpeeksi empaattisia. 

Tässä pitää erottaa kaksi ryhmää sosiaalialan työntekijöissä.

Erilaisissa hoiva- ja terapiarooleissa aito läsnäolemisen taito on työn ytimessä. Se on nimenomaan pääosa sitä työtä, silloinkin kun kyse on muutostyöstä (mikä sekin on työn ytimessä).

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen arvioinnissa aito läsnäolemisen taito pitää olla sellaista, että röntgenkatseella voidaan erottaa turhat, aiheettomat ja jopa vilpilliset anomukset. Ja sanoa aidosti läsnäollen, järkähtämättä, EI.

Vierailija kirjoitti:

Tässä pitää erottaa kaksi ryhmää sosiaalialan työntekijöissä.

Erilaisissa hoiva- ja terapiarooleissa aito läsnäolemisen taito on työn ytimessä. Se on nimenomaan pääosa sitä työtä, silloinkin kun kyse on muutostyöstä (mikä sekin on työn ytimessä).

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen arvioinnissa aito läsnäolemisen taito pitää olla sellaista, että röntgenkatseella voidaan erottaa turhat, aiheettomat ja jopa vilpilliset anomukset. Ja sanoa aidosti läsnäollen, järkähtämättä, EI.

Suhteellisen vähän sosiaalityössä on hoiva- tai terapiapuolta. Hyvin pitkälti sosiaalityöntekijä vastaa palvelujen hakemisista tai lastensuojelussa jopa tahdon vastaisista toimenpiteistä. Toimenpiteet ovat välttämättömiä. Paljon kyse on myös juuri harkinnanvaraisesta toimeentulotuesta ja huonosti käy jos aina vain ymmärtää. 

Eikai nyt tietenkään koska muuten koko ongelmaa ei olisi: ihminen joutuu sosialiityäntekijän juttusille kun yhteiskunta on ekana kphdellut häntä kuin häntä ei olisi olemassa.

Uskon että homman koko tarjoitus on vaan estää asiakkaan voimaantuminen ja pitää yllä alistumisen tunnetta.

Vierailija pena kirjoitti:

Uskon että homman koko tarjoitus on vaan estää asiakkaan voimaantuminen ja pitää yllä alistumisen tunnetta.

Eräs sanoi, että jos ei olisi asiakkaita, ei hänellä olisi töitä. Kyllä ihmisen elämällä on muutakin merkitystä, kuin työllistää joku toinen ja olla avun kohteena. 

Vierailija pena kirjoitti:

Uskon että homman koko tarjoitus on vaan estää asiakkaan voimaantuminen ja pitää yllä alistumisen tunnetta.

Alistumisen tunteestako ne tappouhkaukset ja muu sossuille tulee?

Mielenkiintoinen ajatus. 

Olen opiskellut sote-alan opintoja, kasvatusalaa sun muuta kahta tai kolmea maisteria vastaavan opintopistemäärän ja tehnyt keskustelutyötä pitkään.

Ihan vasta hiljattain minulle valkesi se, että myös välittäminen on taito, eikä vain liibalaabaa noin kärjistetysti sanottuna; siinä voi kehittyä ja kaikki osaaminen ei tietenkään muutenkaan ole ns.substanssiosaamista. 

Ihminen, jolla on pelkkää substanssiosaamista on kolkko robotti, joka osaa kyllä kaataa tietoa toisen päälle, kirjoittaa asiakirjoja, tehdä päätöksiä jne. mutta saattaa olla niin raskasta tai rasittavaa seuraa, että asiakkaan tekisi mieli lyödä.

Sitten taas ihminen, jolla on hirveästi muita hyviä ominaisuuksia (viestintä, yleissivistys, ihmisen lukutaito, rohkeus jne.) ei myöskään ole oikein pätevä työssään, jos hänellä ei ole siihen oman roolin täyttämiseen vaadittavaa täsmätietoa; tarvittiin sitä täsmätietoa miten vähän tai paljon tahansa.

Eli se on tärkeää, mitä sanotaan ja myös se, että miten sanotaan ja miten ollaan siinä tilanteessa. 

Minulla on omasta nuoruudesta kokemusta psykologeista ja psykiatreista, jotka hymyilivät omahyväisen näköisesti kuin hangonkeksi, kun puhuttiin minun vaikeista asioistani eikä heidän iloistaan. Se oli sellaista ivallista ja ylemmyydentuntoista eikä myötätuntoista hymyilyä, jota voidaan väläyttää harkitusti tietyissä paikoissa. 

Ylipäänsä minulla on sellainen kuva, että kaikenlaisissa sote-koulutuksissa sun muissa sitä viestintään ja sen sääntöihin liittyvää täsmätietoa tulee aika vähän ja sitä tulee vastaan tuurilla ja pirstaloituneesti. Vapaaehtoisena ollessa minua on rangaistu omasta filosofisesta ajattelusta ja pohdinnasta asiakkaan kanssa, mutta samanaikaisesti taas yksinkertainen kirvesvarsikeskustelu turhauttaa ja jättää osan ihmisistä kylmäksi. Tasapainon löytäminen tuossa on vaikeaa.

Mitä korkeammalle pääsee sote-alan hierarkiassa, sitä vähemmän vastuuta on asiakasta kohtaan; siihen tuo voitonvarma virnistely perustuu, mistä tuossa kerroin. Kun koulusta on saatu tietty lappu ja virka, ei ihminen lähde enää kulumallakaan, vaikka löisi puukon selkään (Kainuu). Vapaaehtoiset ja muut joiden lapun puutetta korostetaan ja alleviivataan koko ajan puhumalla maallikoista sen sijaan ovat kovan syynin alla. Tämä voi olla osasyy tuohon AP:n mainitsemaan ilmiöön. 

Omia läsnäolon ja käytännön psykologian ja filosofian taitoja olen yrittänyt kehittää elämällä mahdollisimman monipuolista elämää, jonka kautta on jatkuvasti myös omalla epämukavuusalueella, tapaa erilaisia ihmisiä ja saa uusia keskustelunaiheita omaan työkalupakkiin. Näin ollen olen siis saanut paljon varmuutta ihmisen kohtaamiseen tansseista, kielistä, kamppailulajeista, musiikista ja laulusta, runoudesta sun muusta. Ihmisen kohtaaminen on myös puoliksi taidetta; toiselle voi sanoa jonkun aika yksinkertaisen asian, mutta sen sanominen elävöittävällä ja ylevöittävällä tavalla voi antaa virtaa ja auttaa löytämään merkityksiä. Minulla on se uskomus, että hengellisillä työntekijöillä ja taiteilijoilla tämä intuitiivisen henkisyyden puoli on korkealle kehittynyt ja perustuuhan sekin tietysti johonkin, että sosiaalityöntekijä, psykiatri tai pappi/diakoni juttelevat käytännössä samojen ihmisten kanssa. Jokainen tuo vuorovaikutukseen jotain omaa. Nykyään tietääkseni ainakin joissakin yliopistoissa myös hyödynnetään kaunokirjallisuutta tai kirjallisuustiedettä sos.työntekijöiden koulutuksessa, koska tarinoiden kautta saadaan samaistumispintaa ihmisten elämään sillä tavalla, mihin pelkkä oppikirjoista tiedon pänttääminen ei ylety.

Vierailija kirjoitti:

On se vaikea yhtälö. Hoitotyöhön tarvittaisiin ihmisiä, joille käy loputon kiire ja vuorotyö alimiehityksellä ja huonolla palkalla, eikä empaattisuuden ja inhimillisyyden saisi yhtään kärsiä. Sosiaalityöhön tarvittaisiin ihmisiä, joihin ei vaikuta kiire, tappouhkaukset, kärsimyksen ja väkivallan kohtaaminen ja alimiehitys. Uupumuksen ensimmäinen ja pitkäkestoisin oire ihmisellä on empatiakyvyn lasku. Hoitotyössä ja sosiaalityössä tämän ei saisi päteä ihmiseen. 

Mistäs niitä tekijöitä saisi? 

Poliittisesta muutoksesta voisi olla apua. Otetaan mallia yleisistä kielitutkinnoista ja tehdään tutkinnon suorittaminen tentillä mahdolliseksi kaikille, joilta tiedot löytyy; ei hakemista kouluun, ei muuttoa toiselle puolelle Suomea, ei kädenvääntöä opettajien kanssa, ei gradua eikä opinnäytteitä (jos et halua tutkijaksi), ei pakollisia työharjoitteluita, jotka eivät kuulu siihen työhön, jota tosiasiallisesti suostut tekemään jne. 

Sen jälkeen, kun ihminen on netistä oppinut sosiaalityöntekijän työn kannalta olennaiset asiat, hän voi ilmoittautua yhden päivän tenttiin ja saada sosiaalityöntekijän paperit. Vaihtoehtoisesti hän voi saada teoriapaperit ja häntä autetaan sitten kädestä pitäen tarpeellisten työharjoitteluiden saamisessa, jotta hän voi vielä osoittaa teoriatietonsa käytännössä ja sitten hänet lopullisesti laillistetaan. Sama pitäisi saada psyk.sairaanhoitajille, psykologeille sun muille, joiden työ pyörii istuma-asennon, kirjoittamisen ja puheen ympärillä. 

Monella nousee karvat pystyyn näistä ehdotuksista, koska tuo uhkaisi hierarkioita ja vapauttaisi työmarkkinoille valtavasti osaajia, jolloin myös kilpailu työpaikoista lisääntyisi. Lisäksi on paljon ihmisiä, joiden itsetunto perustuu osin siihen, että heidän opintojensa ja työnsä sisältö on osin mysteerisen uulalaá-savuverhon peitossa, koska papereita ei voi hankkia joustavasti. Koska osalle heidän tutkintonsa on heidän itseluottamuksensa perusta, he eivät pidä ajatuksesta, että joku voisi saada sen nopeasti haltuunsa kuluttamatta vuosia elämästään metatyöhön.

On kuitenkin todettua, että vieraan kielen täydellinen hallinta vie yli 800 todellista työtuntia ja kukaan ei voi teeskennellä puhuvansa täydellistä venäjää ihan vain elämänkokemuksen myötä harrastettuaan englanninkielistä kirjallisuutta ja karatea. Sote-alan asioissa on paljon maalaisjärkeen käypää asiaa, joka opitaan elämän koulussa. Siitä huolimatta, että tuo kaikille avoin venäjän tutkintotilaisuus vaatii valtavasti harjoittelua ja huijaaminen on mahdotonta, ei siihen vaadita mitään kouluun hakemisia ja metatyötä, vaan taidon hankkiminen riittää. Jos se onnistuu venäjän kielen kohdalla, miksei sama onnistuisi maalaisjärkeen käypien alojen osaamisvaatimusten osoittamisen kohdalla? 

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalityö on muutostyötä. Ideana on, että asiakasta autetaan eteenpäin eikä ymmärretä ja jäädä vellomaan ikävissä asioissa. Yleensä ne ongelmat on tulleet asiakkaan omien valintojen perusteella, joten parempi onkin, että niitä ei vahvisteta. Jos haluaa velloa ongelmissaan, kannattaa kilauttaa vaikka äidille. 

Entä jos äiti on menehtynyt aikoinaan, eikä voi soittaa hänelle?