Monilta sosiaalialan työntekijöiltä puuttuu aito läsnäolemisen taito.

Tämä on niin totta

Ei he hae sitä vaan he pelastavat lapsia.

Kyllä. Omassa työssäni näin tätä paljon 15 vuoden aikana. Moni kuvittelee, että puheliaisuus on sama kuin sosiaalisuus. Kaikki eivät tajua, että kuuntelu ja hyvä tilannetaju asioiden sanomiselle, ovat sosiaalisuuden tärkeitä piirteitä.

Asiakas: - Siitä tapahtuneesta jäi mulle tosi ikävä maku, jonka mä muistan vielä pitkään, vaikka mä olenkin yrittänyt työntää sitä taka-alalle. Että se oli kyllä kamalaa, kun kaikki oli ringissä ja haukkuivat mua läskiksi, tyhmäksi ja työnsivät mua kohti seinää.

Psykologi: - Joo-o, joo-o. Mutta oletko sä ajatellut, että sä olisit voinut ottaa tästä jotenkin opiksi?

Asiakas: - ???

vai pitäisi vielä myötä itkeä itse asiansa sössineen loisen puolesta. suomen tuki järjestelmä on niin kattava ehkä liiankin ITSESSÄ ON VIKA JOS EI PÄRJÄÄ.

Sosiaalityö on muutostyötä. Ideana on, että asiakasta autetaan eteenpäin eikä ymmärretä ja jäädä vellomaan ikävissä asioissa. Yleensä ne ongelmat on tulleet asiakkaan omien valintojen perusteella, joten parempi onkin, että niitä ei vahvisteta. Jos haluaa velloa ongelmissaan, kannattaa kilauttaa vaikka äidille. 

Se on nähty, että papereihin saattaa eksyä jokin stereotyyppinen asioiden kuvaus, vaikka sellaista ei ole puhuttu.

Kuuntelutaito näyttää joillain ihmisillä katoavan, kun saman asian kuulee liian moneen kertaan.

Pakko pitää etäisyyttä asiakkaisiin että pysyy ammattitaitoisena. Meillä työntekijöilläkin on oikeus suojella meidän omaa mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalityö on muutostyötä. Ideana on, että asiakasta autetaan eteenpäin eikä ymmärretä ja jäädä vellomaan ikävissä asioissa. Yleensä ne ongelmat on tulleet asiakkaan omien valintojen perusteella, joten parempi onkin, että niitä ei vahvisteta. Jos haluaa velloa ongelmissaan, kannattaa kilauttaa vaikka äidille. 

No, sitten tilalle voitaisiin aivan hyvin laittaa robotit. Viis inhimillisistä tunteista.

En ole koskaan tarvinnut mielenterveyspalveluja, sen puoleen on asia kunnossa, mutta kyllä se voi olla monelle potilaalle kauhistus, kun esimerkiksi psykoterapeutti alkaa istunnon aikana vilkuilla kelloaan ja ilmoittaa, että nyt meidän pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa lopetella: seuraava asiakas on tulossa. Monille yksinäisille mielenterveyskuntoutujille se sosiaalialan henkilö kun on melkein niin kuin ystävä.

Kyllä! Ja yksi iso syy siihen on aliresurssointi ja tulostavoittuus, joka johtaa helposti liukuhihnamaiseen kiireeseen alalla.

Vierailija kirjoitti:

Asiakas: - Siitä tapahtuneesta jäi mulle tosi ikävä maku, jonka mä muistan vielä pitkään, vaikka mä olenkin yrittänyt työntää sitä taka-alalle. Että se oli kyllä kamalaa, kun kaikki oli ringissä ja haukkuivat mua läskiksi, tyhmäksi ja työnsivät mua kohti seinää.

Psykologi: - Joo-o, joo-o. Mutta oletko sä ajatellut, että sä olisit voinut ottaa tästä jotenkin opiksi?

Asiakas: - ???

Opiksi ottaminen tarkoittaa ilmeisesti tässä tapauksessa seuraavia asioita: laihduta ja sivistä itseäsi. Opiskele yksi, uusi, vieras kieli ensi kuussa, toinen vieras kieli sitä seuraavassa kuussa. Neliveto päälle!

Kyllä. Hakeuduimme lapsen kanssa perheneuvolaan lapsen oireilun takia. Psykologi esitti syyksi meidän vaikean elämäntilanteen. Ok, en kiistänyt, vaikka näin asian myös siltä kannalta, että lapsessa on jotain perustavaa laatua olevaa häiriötä. Neuvoksi annettiin, että mä vietän enemmän aikaa lapsen kanssa, saatiin kotitehtäviä ja sen sellaista. Ongelma oli siinä, että olin aivan lopussa sekä lapsen oireilun takia ja siksi, että olin puolisoni omaishoitaja. Käytin koko valveillaoloaikani muiden tarpeiden täyttämiseen ja meillä on toinenkin lapsi, jolla omat vaikeutensa hänelläkin.

No, tein kuten käskettiin. Oireilu jatkui. Pyysin, että lapsi pääsisi psykiatrille. Ei. Varasin ajan sitten itse. No, perheneuvolan eukko änkesi mukaan ja torppasi taas kaikki mun toiveeni, että lapsi saisi lääkityksen tai häntä edes tutkittaisiin. Annoin itseni ymmärtää, että mua pidettiin huonona vanhempana masennuksen takia ja ylireagoin.

Vasta kun lapsi päätyi psykiatriselle osastolle niin mun huoleni otettiin todesta. Psykologisissa testeissä selvisi, että lapsella on voimakkaita autismin piirteitä. Tähän prosessiin meni viisi vuotta. Viisi vuotta hukkaan. Menetin työkykyni ja traumatisoiduin itsekin. Näin koko ajan lapsen ongelmat, mutta kukaan ei kuunnellut. Nyt lapsi saa toimintaterapiaa ja mahdollisesti traumaterapiaa, mutta mulla ei itselläni ole enää voimia sitoutua terapiaan tai edes rahaakaan, kun menetin työpaikkani.

Sosiaalityössä näkee niin kauheita ihmiskohtaloita, että sitä ei vaan kestä muuten kuin kovettammalla itsensä ja ottamalla etäisyyttä työhön.

Jotain mummoja, joita aikuiset lapset hakkaa ja vie rahat vaikka, säännöllisesti, ja mummo hakee sossusta rahaa, että saisi ruokaa ja lääkkeitä, ja itkee kuin se Arska viimeksi katkaisi hänen käden ja on niin vaikea pärjätä arjessa sen käden kanssa. Ei ollenkaan epärealistista.

Sama on poliisin duunissa. Näkee niin kauheita inhimillisiä tragedioita, jotka vaan jatkuvat, ja joille ei voi mitään. Tietää, että se Arska hakkaa sen äidin taas ensi kuussa, kun eläke tulee, ja he taas hakevat sen ja se taas pääsee putkasta. Vakio asiakas kerran kuussa.

En itse pystyisi olemaan tommosissa duuneissa. Näkee maailman pahuuden, jolle ei voi mitään. Ymmärrän hyvin, että semmosissa on pakko pitää etäisyyttä tapahtumiin ja asiakkaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Hakeuduimme lapsen kanssa perheneuvolaan lapsen oireilun takia. Psykologi esitti syyksi meidän vaikean elämäntilanteen. Ok, en kiistänyt, vaikka näin asian myös siltä kannalta, että lapsessa on jotain perustavaa laatua olevaa häiriötä. Neuvoksi annettiin, että mä vietän enemmän aikaa lapsen kanssa, saatiin kotitehtäviä ja sen sellaista. Ongelma oli siinä, että olin aivan lopussa sekä lapsen oireilun takia ja siksi, että olin puolisoni omaishoitaja. Käytin koko valveillaoloaikani muiden tarpeiden täyttämiseen ja meillä on toinenkin lapsi, jolla omat vaikeutensa hänelläkin.

No, tein kuten käskettiin. Oireilu jatkui. Pyysin, että lapsi pääsisi psykiatrille. Ei. Varasin ajan sitten itse. No, perheneuvolan eukko änkesi mukaan ja torppasi taas kaikki mun toiveeni, että lapsi saisi lääkityksen tai häntä edes tutkittaisiin. Annoin itseni ymmärtää, että mua pidettiin huonona vanhempana masennuksen takia ja ylireagoin.

Vasta kun lapsi päätyi psykiatriselle osastolle niin mun huoleni otettiin todesta. Psykologisissa testeissä selvisi, että lapsella on voimakkaita autismin piirteitä. Tähän prosessiin meni viisi vuotta. Viisi vuotta hukkaan. Menetin työkykyni ja traumatisoiduin itsekin. Näin koko ajan lapsen ongelmat, mutta kukaan ei kuunnellut. Nyt lapsi saa toimintaterapiaa ja mahdollisesti traumaterapiaa, mutta mulla ei itselläni ole enää voimia sitoutua terapiaan tai edes rahaakaan, kun menetin työpaikkani.

Tuostahan oli juttua, että näkyään lasten-psykologian ensisijainen hoitomuoto on huostaanotto, kun muuhun ei ole resursseja. Oikeuskansleri puuttui tuohon, tai oli siis puuttunut jo vuosia.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tarvinnut mielenterveyspalveluja, sen puoleen on asia kunnossa, mutta kyllä se voi olla monelle potilaalle kauhistus, kun esimerkiksi psykoterapeutti alkaa istunnon aikana vilkuilla kelloaan ja ilmoittaa, että nyt meidän pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa lopetella: seuraava asiakas on tulossa. Monille yksinäisille mielenterveyskuntoutujille se sosiaalialan henkilö kun on melkein niin kuin ystävä.

Se terapeutti ei ole ystävä, se on töissä ja se sossu on viranomainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tarvinnut mielenterveyspalveluja, sen puoleen on asia kunnossa, mutta kyllä se voi olla monelle potilaalle kauhistus, kun esimerkiksi psykoterapeutti alkaa istunnon aikana vilkuilla kelloaan ja ilmoittaa, että nyt meidän pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa lopetella: seuraava asiakas on tulossa. Monille yksinäisille mielenterveyskuntoutujille se sosiaalialan henkilö kun on melkein niin kuin ystävä.

Se terapeutti ei ole ystävä, se on töissä ja se sossu on viranomainen. 

Sen ei tarvitse olla ylimielinen, kylmä ja ylenkatsova robotti.

Ihminen voi hetkellisesti joutua pulaan, ihan ilman omaa syytään.

Esimerkiksi jos lapsi kuolee tapaturmaisesti tai aviomies menehtyy tai itse sairastuu.

Hetkellinenkin inhimillisyys auttaa.

Valitettavasti osalla näin. Osa osaisi, jos ei olisi niin jumalaton kiire ja valtava kasa vakavia keissejä koko ajan vastuulla. Osa ei sittenkään. Tärkeintä olisi se, että sosiaalityöntekijöillä olisi aikaa ja rauha tutustua asiakkaisiin ihmisinä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tarvinnut mielenterveyspalveluja, sen puoleen on asia kunnossa, mutta kyllä se voi olla monelle potilaalle kauhistus, kun esimerkiksi psykoterapeutti alkaa istunnon aikana vilkuilla kelloaan ja ilmoittaa, että nyt meidän pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa lopetella: seuraava asiakas on tulossa. Monille yksinäisille mielenterveyskuntoutujille se sosiaalialan henkilö kun on melkein niin kuin ystävä.

Se terapeutti ei ole ystävä, se on töissä ja se sossu on viranomainen. 

Se, että on viranomainen ei tarkoita sitä, että on hyvä mennä tämän roolin taakse ja kohdella kylmästi ihmisiä.

-sossu-

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tarvinnut mielenterveyspalveluja, sen puoleen on asia kunnossa, mutta kyllä se voi olla monelle potilaalle kauhistus, kun esimerkiksi psykoterapeutti alkaa istunnon aikana vilkuilla kelloaan ja ilmoittaa, että nyt meidän pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa lopetella: seuraava asiakas on tulossa. Monille yksinäisille mielenterveyskuntoutujille se sosiaalialan henkilö kun on melkein niin kuin ystävä.

Entä se seuraava asiakas, hänenkö ei tarvitse päästä ajoissa vastaanotolle? Viranomaiset ja ystävät on erikseen.