Miksi lähes kaikilla lapsilla on nykyään adhd tms?

Ei sitä läheskään kaikilla ole, mutta yleistynyt silti sitä mukaa kun isät ovat enemmän ja enemmän tulleet mukaan perheen pyörittämiseen.

Ehkä siksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapset tehdään liian vanhoina tai väkisin lääketieteen keinoin. Ennen tehtiin vain luomu-lapsia ja hyväksyttiin se, jos biologisia lapsia ei tule. Otettiin sitten ottolapsi.

Siinäpä se. Luonnonjärjestykseen ei kannattaisi ihmisten mennä sorkkimaan.

Silloin niitä lapsia kuule vanhoina tehtiin kun ehkäisyä ei ollut.

Lapsia tehtiin niin kauan kuin niitä syntyi. Viisikymppiset pikkuvauvan äidit eivät olleet suuri harvinaisuus.

Nykyään lääketiede pystyy diagnisoimaan, toisin kuin ennen, ihan samalla tavalla kuin syövän tai monet sydänsauraudet. Nyt sairauksille ja poikkeuksille on nimi.

Ennen oli vain Vaahteramäen Eemeleitä ja haaveilivia Mirjameuta ja ennen erilaisuus hyväksyttiin paremmin, eikä siitä kukaan pitänyt meteliä.

Omassa koululuokassa oli jo 50-luvulla ainakin kaksi ADHD tapausta, jotka olivat saaneet diagnoosin vasta 2000-luvulla ja molempien elämä olisi ollut varmasti helpompaa, jos lääketiede olisi pystynyt heidät silloin diagnisoimaan.

Kyllä tää nyky elinympäristökin vaatimuksineen ja kaupungistumisineen saa ADDit oireilemaan pahemmin. Valot, melut, sääntöviidakot jne. Itse pääsin aikuiseksi asti ennenkuin tajusin oman ADHDni, varmasti isoksi osaksi siksi kun oma lapsuus maalla oli toisaalta hyvin virikkeellinen, mutta toisaalta hyvä keskittymisen ja rauhoittumisen kannalta kun ei ollut turhia kiireitä eikä älylaitteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kun mietitte tätä että adhd:t ei osaa istua koulussa nykyään paikallaan, vaikka ennen osasivat, niin ennen oli kuulkaas luokassa sellainen meno, että siellä kaikki istuivat hiljaa, jolloin adhdkin pystyi keskittymään annettuihin tehtäviin. Koulutunti oli 45 min, ja vartin välkkä, ja samat rutiinit koko ajan, jotka helpottavat adhd:n elämää.

Nyt nykyään kun mietitte että siellä ne adhd:t häiritsee tuntia ettei oma mussukka pysty keskittymään, niin asia on mitä todennäköisimmin päinvastoin, ja se adhd ei pysty keskittymään siellä luokassa koska muut lapset, ja nykyoppimisympäristö ovat hänelle häiriöksi.

Täähän se ois. Elinympäristö on muuttunut sellaiseksi, että se oikein lietsoo ongelmia, jos niitä on jo entuudestaan. Ja tämä vaikuttaa siis myös niihin nykylasten vanhempiin, niihin jotka ehkä itse vielä omassa lapsuudessaan pärjäsivät siellä koulussa ja elämässä muuten tiukkojen rajojen ja ennakoitavan elämän kanssa, niin nyt sitten se pakka leviääkin käsiin työelämän stressin, älylaitteiden, ja niiden omien oireilevien lasten vuoksi, jotka jo pikkulapsesta kuormittuvat niin, että se niille periytynyt adhd oireilee vahvana.

Juu.

Minunkin Adhd-veljeni pärjäsi oikein hienosti 70-luvun maaseudulla. Silloin ei tietenkään ollut mitään adhd-diagnoosia edes keksitty. Silloin annettiin mbd-diagnooseja ja sellaisen sai veljenikin.

Pienessä kylkoulussa opettaja jahtasi veljeä oppitunnin alettua että hänetkin saadaan luokkaan. Veli ihmetteli että miksi ei saa jäädä leikkimään kun "nyt olis kiikutkin vapaana".

Tuntien aikana hän viihdytti itseään heittelemään paperilennokkeja ja kyselemällä lakkaamatta kaikenlaista. "Miks tää on näin eikä noin, voiko tän tehdä näin, milloin päästään kotiin, täällä on tylsää..." Ja opettaja raivosi veljelle ja soitteli kotiin lähes joka päivä. Siitäkin valitti että veli oppii liian nopeasti ja siksi häiriköi tunnilla. Luuli että veljeä opetetaan kotona ja nuhteli siitä vanhempia.

Tästä veljestä kasvoi keksintöjä tehtaileva aikuinen. Ei ollenkaan huono saavutus.

Lapsiakin hänellä on. Samanlaisia kuin isänsä. Mutta heillä ei ole diagnooseja, sillä vanhemmat eivät huomaa lapsissa mitään erikoista.

Monessa maassa ADHD nähdään voimavarana, eikä suinkaan "sairautena".

Ei ole sattumaa esim. vielä sadan vuoden jälkeenkin Jean Sibelius on maailman kuulu säveltäjä ja hän on ollut selvä ADHD tapaus.

Tai Matti Nykänen, edelleen maailman paras mäkihyppääjä.

Tai Kirsti Manninen, Suomen tuottoisin kirjailija ja käsikirjoittaja jne.

https://yle.fi/a/3-10437254

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kun mietitte tätä että adhd:t ei osaa istua koulussa nykyään paikallaan, vaikka ennen osasivat, niin ennen oli kuulkaas luokassa sellainen meno, että siellä kaikki istuivat hiljaa, jolloin adhdkin pystyi keskittymään annettuihin tehtäviin. Koulutunti oli 45 min, ja vartin välkkä, ja samat rutiinit koko ajan, jotka helpottavat adhd:n elämää.

Nyt nykyään kun mietitte että siellä ne adhd:t häiritsee tuntia ettei oma mussukka pysty keskittymään, niin asia on mitä todennäköisimmin päinvastoin, ja se adhd ei pysty keskittymään siellä luokassa koska muut lapset, ja nykyoppimisympäristö ovat hänelle häiriöksi.

Täähän se ois. Elinympäristö on muuttunut sellaiseksi, että se oikein lietsoo ongelmia, jos niitä on jo entuudestaan. Ja tämä vaikuttaa siis myös niihin nykylasten vanhempiin, niihin jotka ehkä itse vielä omassa lapsuudessaan pärjäsivät siellä koulussa ja elämässä muuten tiukkojen rajojen ja ennakoitavan elämän kanssa, niin nyt sitten se pakka leviääkin käsiin työelämän stressin, älylaitteiden, ja niiden omien oireilevien lasten vuoksi, jotka jo pikkulapsesta kuormittuvat niin, että se niille periytynyt adhd oireilee vahvana.

Juu.

Minunkin Adhd-veljeni pärjäsi oikein hienosti 70-luvun maaseudulla. Silloin ei tietenkään ollut mitään adhd-diagnoosia edes keksitty. Silloin annettiin mbd-diagnooseja ja sellaisen sai veljenikin.

Pienessä kylkoulussa opettaja jahtasi veljeä oppitunnin alettua että hänetkin saadaan luokkaan. Veli ihmetteli että miksi ei saa jäädä leikkimään kun "nyt olis kiikutkin vapaana".

Tuntien aikana hän viihdytti itseään heittelemään paperilennokkeja ja kyselemällä lakkaamatta kaikenlaista. "Miks tää on näin eikä noin, voiko tän tehdä näin, milloin päästään kotiin, täällä on tylsää..." Ja opettaja raivosi veljelle ja soitteli kotiin lähes joka päivä. Siitäkin valitti että veli oppii liian nopeasti ja siksi häiriköi tunnilla. Luuli että veljeä opetetaan kotona ja nuhteli siitä vanhempia.

Tästä veljestä kasvoi keksintöjä tehtaileva aikuinen. Ei ollenkaan huono saavutus.

Lapsiakin hänellä on. Samanlaisia kuin isänsä. Mutta heillä ei ole diagnooseja, sillä vanhemmat eivät huomaa lapsissa mitään erikoista.

Monessa maassa ADHD nähdään voimavarana, eikä suinkaan "sairautena".

Ei ole sattumaa esim. vielä sadan vuoden jälkeenkin Jean Sibelius on maailman kuulu säveltäjä ja hän on ollut selvä ADHD tapaus.

Tai Matti Nykänen, edelleen maailman paras mäkihyppääjä.

Tai Kirsti Manninen, Suomen tuottoisin kirjailija ja käsikirjoittaja jne.

https://yle.fi/a/3-10437254

Tämä. Meidän yhteiskunta oikeastaan on se sairas tässä. Kaikki ihanne ominaisuudet on käytännössä suunniteltu normoille niin että ADDeille elämä on kuin miinakenttä tai ainainen kujanjuoksu. Hyvät puolet ei pääse liian usein esiin ja itsetunto menee niin lopulta ei jaksa eikä uskalla edes yrittää.

Vierailija kirjoitti:

ADHD:hen oli toimiva lääke, joka valitettavasti on nykyään kiellettyjen listalla. Tunnetaan myös nimellä Koivuniemen Herra.

Olisiko maailma parempi, jos kehitys olisi pysähtynyt jonnekin 1800-luvulle, eikä mitään kehitystä ja innovaatioita olisi tapahtunut, kun ne olisi pidetty kurissa koivuniemen herralla.

Jonkun tutkimuksen mukaan lapsen luovuudesta ja mielikuvituksesta lähipiiri tuhoaa n. 70% lapsen 7v ikävuoteen menessä kasvatuksellaan.

ADHD ovat keskimääräistä luovempia, idearikkaampia ja pystyvät keskittymään äärimmäisyyksiin, jos on mielenkiintoinen kohde, työ tai suoritus.

Tästä lienee hyvä esim. Matti Nykäsen harjoitukset.

Monet vanhemmat tykkää kuitata 'lääketieteellisellä diagnoosilla' sen että lapsi on vaan liian tyhmä tai laiska tehdäkseen tuloksia koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat tykkää kuitata 'lääketieteellisellä diagnoosilla' sen että lapsi on vaan liian tyhmä tai laiska tehdäkseen tuloksia koulussa.

Eli tyhmä, laiska ja varmaan myös saamaton arvaan? edelleen. Maailma muuttuu liian hitaasti kyllä mutta juuri tuon upean ja kannustavan diagnoosin tilalle tämä lyhyempi kirjainyhdistelmä nykyään annetaan.

Tänne tuli joku älytön puolustelemaan ADHD:ta ja palvomaan Nykästä ja syyttämään yhteiskuntaa.

Yhteiskunnassa on tietenkin paljon korjauksen varaa, ja tiettyyn pisteeseen asti on hyvä, että yksilöitä ja heidän henkilökohtaisia ominaisuuksiaan arvostetaan enemmän kuin ennen eikä kaikkien vaadita olevan samassa muotissa.

Mutta ainakin pääkaupunkiseudulla asuvana ja liikkuvana ihmisenä tulee päivittäin eteen tilanteita, joissa toivoisi tuon yksilön ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuurin edes hieman hellittävän. Silloin, kun ollaan muiden ihmisten kanssa tekemisissä - julkisissa liikennevälineissä, kaupoissa, yleisissä tiloissa; toki myös koulussa, oppilaitoksissa, työelämässä - pitää ottaa huomioon muut ihmiset ja yhdessä sovitut käyttäytymissäännöt.

Aiempi ADHD:ta ihannoiva kirjoitti: "ADHD ovat keskimääräistä luovempia, idearikkaampia ja pystyvät keskittymään äärimmäisyyksiin, jos on mielenkiintoinen kohde, työ tai suoritus."

Minä kysyn häneltä, entäs kun tulee se kohde, työ tai suoritus, joka ei ole tämän yksilön mielestä mielenkiintoinen mutta joka pitää tehdä?

Mitä sitten tehdään? Yhteiskunnan vikako on se, jos aikuinen ihminen ei esimerkiksi saa laskuaan maksettua, kun se ei ole kiinnostavaa?

Minulla on moninaisia ajatuksia neuroepätyypillisyyksiä ja myös tyypillisyyksiä kohtaan, mutta sen totean nyt tähän keskusteluun, että "valikoiva aivohäiriö" ei sovi yhteiskunnalliseksi kriteeriksi ja oikeutukseksi sille, että "mua ei nyt vaan huvita tehdä tuota juttua". Kyllä, parhaimmillaan ihmiset voivat olla luovia, mutta luovuus ja se, että ihminen pystyy toimimaan lahjojensa ja luovuutensa suhteen, vaatii kuitenkin keskimääräistä suurempaa älykkyysosamäärää - etenkin tilanteessa, jossa on mahdollisia esteitä ja hidasteita (kuten vaikka ADHD). Todennäköisesti älykkyys on jakautunut samalla tavalla myös ADHD-ihmisten keskuuteen, mistä seuraa, että ADHD-diagnoosin saaneista vain hyvin, hyvin pieni osa oikeasti saa mitään hyvää aikaan tuolla aivoepätyypillisyydellään.

Matti Nykäsestä ei välttämättä kannata puhua ADHD-superiuden yhteydessä ollenkaan.

Ekana tulevat mieleen älyluurit,  internetti ja roskaruoan lisäaineet...

Se on muotia.

V*tuttaa kaikki nämä diagnosoinnit ADHD, autimismi, lukihäiriö, dyskalkulia jne. Vaikka diagnosointia puolustellaan sillä, että lapselle saadaan tukea yms, kääntöpuolena on se, että sitä lasta kohdellaan ns koe-eläimenä eli vähemmän arvokkaana kuin yhteiskunnan määrittelemiä normaaleja. Toki apua pitää saada, jos ei pärjää, mutta tämä diagnosointi palvonta saa väkisinkin miettimään, että kuinka moni on diagnosoitu virheellisesti aikuisen ja lapsen valtasuhdeasemasta johtuen...

Terveisin kokemusta on

Vierailija kirjoitti:

Terve lapsi on nykyään poikkeus ja outo todennäköisesti syrjäytyy, jää paitsi kaikesta hienosta (terapiat yms.)

Ja sekin riippuu ajasta ja trendistä. Jos otetaan 1000 lasta esim. ja tarkastellaan heidän aivotoimintaa ja laitetaan jonoon ja otetaan keskiarvo, niin voidaan kutsua heitä terveeksi ja normaaliksi ja äärilaidat ovat sitten epänormaaleja ja "sairaita".

Ihan sama lasten ja aikuisten pituudessa ja siihen vaikuttavat geenit. Naisten keskimääräinen pituus on 166 cm ja jos otetaan 1000 naisen otos, siellä on 150cm ja 185cm ja poikkeavat pituudessa ääripäissä ja voidaan kutsua lyhytkasvuiseksi ja päinvastoin, kun halutaan joku nimi.

Sama ADHD, heidän aivotoiminta poikkeaa keskim. henkilön, ihan samalla tavalla kun diagnisoidaan verenpainetta. Harvalla yli 40v verenpaine on 130/80.

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat tykkää kuitata 'lääketieteellisellä diagnoosilla' sen että lapsi on vaan liian tyhmä tai laiska tehdäkseen tuloksia koulussa.

Miten niin tyhmä ja laiska? Eikö se ole juuri päinvastoin, monet ADHD lapset menestyvät koulussa erinomaisen hyvin ja saavat hyviä arvosanoja ja ne vaikeudet ovat arjen askareissa.

Osaamaton vanhemmuus sukupolvia, paineet, yksilön korostus

Vierailija kirjoitti:

V*tuttaa kaikki nämä diagnosoinnit ADHD, autimismi, lukihäiriö, dyskalkulia jne. Vaikka diagnosointia puolustellaan sillä, että lapselle saadaan tukea yms, kääntöpuolena on se, että sitä lasta kohdellaan ns koe-eläimenä eli vähemmän arvokkaana kuin yhteiskunnan määrittelemiä normaaleja. Toki apua pitää saada, jos ei pärjää, mutta tämä diagnosointi palvonta saa väkisinkin miettimään, että kuinka moni on diagnosoitu virheellisesti aikuisen ja lapsen valtasuhdeasemasta johtuen...

Terveisin kokemusta on

Tämäpä tämä. Yksi ongelma on sekin, että nykyisessä mediamaisemassa ja etenkin somessa erilaiset ongelmat ovat kovaa valuuttaa huomion saamisessa. Uhrit saavat osakseen huomiota, sympatiaa, sääliä. Ihmiset haluavat siksi uhriutua. Lisäksi joskus on luvassa rahallisiakin etuja. Usein kyse näissä asioissa, joista nykyään saa huomiota, on jutuista, joista aiempina vuosikymmeninä hyssyteltiin ja joita hävettiin. Häpeä ei koskaan ole rakentava tunne, saati identiteetin perusta, joten on hyvä, että monien asioiden häpeäleimoista on päästy eroon, ja toivottavasti loppujenkin asioiden osalta päästään. Mutta nyt ollaan toisessa ääripäässä: ongelmista ja vaikeuksista on tehty elämää suurempia hyveitä. Puhutaan jopa ADHD-ihmisten "supervoimista". Voimaannutaan omista heikkouksista, ja tehdään siitä isoja mediaspektaakkeleita. Aikuiset ihmiset haluavat niin kovasti huomiota, että he saattavat unohtaa itse antaa sitä huomiota toisille ja myös omille lapsilleen, jotka eivät voi kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi ilman lähiaikuiselta saatua huomiota. Nykypäivän alakoulun opettajien kirjoituksia lukiessa sama viesti toistuu koko ajan: lapsilla, monilla nuorillakin on huutava aikuisen nälkä. Ja jo pienet taaperot ymmärtävät, että viime kädessä huonolla käytöksellä saa aikuisen huomion.

Ei tämä ole mitään ydinfysiikkaa.

Autismi tuntuu olevan jokaisella julkkiksellakin nykyään. Muoti-ilmiö.

Kun tarpeeksi tutkitaan, kaikista löytyy joku "vika".

Itse tässä myöhään ilmi tulleena asperger epäiltynä tämä tilanne naurattaa. Pitäisi lähteä tutkimusjonoihin kelaa varten mutta mitä minä sillä paperilla teen? Se ei muuta tilannettani mihinkään eikä korjaa vuosien tekemiä tuhoja ja väärien diagnoosien aiheuttamaa lääkärivastaisuutta. Hakekaa te joilla on suurempi tarve, minä koitan vaan selvitö arjesta kuten ennenkin