Vihainen ja ärtyisä mies

Mun mies on aika samanlainen. Kotoota oppinut, sen takia en tykkää anoppilassa hirveen pitkään viihtyä jos niiden koko perhe on koolla. Voitte vaan kuvitella millasta se on, kun kaikki on samanlaisia :D

Mut nyt kun meidän esikoinen on 4v ja puhuu miehelle samalla tavalla takasin, niin on tajunnu oman asenteensa. Selvästi on muuttunut ja tekee edelleen töitä sen eteen ettei tiuski tai oo koko ajan naama sitruunana, vaikka kaikki on hyvin ja minkään ei pitäis mieltä painaa. Mä sanoin monta kertaa et sen täytyy alkaa miettimään miten muille puhuu, mut nyt vasta on alkanu muutosta tapahtua. Sitä täytyy ite haluta, muuten ei muutu.

Eroa mäkin joskus mietin, tai lähinnä toivoin että olis mies joka osaa olla positiivisempi asenteeltaan.

Yäk, on kokemusta enkä jaksanut. Kotona oli niin ihanan leppoisa ilmapiiri aina kun se yks pahanilmanlintu ei ollut siellä myrkyttämässä tunnelmaa. Mikään puhe ei auttanut, miten auttaisikaan, kun kyse on negatiivisen ihmisen pysyvästä mielentilasta. Minä yritin sellaista luoda ja olla ällöttävän mielinkielin ettei vaan saisi aihetta negailuun, no ei edes se mitään auttanut, päinvastoin inhosin toisinaan itseänikin, kun sillä lailla matelin.

Sitten erottiin (totta kai hänkin oli vahvasti eroa vastaan) ja se tunne, kun kotona saa olla oma itsensä, ihan jokainen ilman, että tarvitsee hissutella yhden reaktioiden pelossa. Meillä saa olla vihainen ja surullinen ja mököttää, kunhan ei tee siitä koko perheen jatkuvaa ongelmaa. Pääasiassa kuitenkin, kun nimenomaan SAA olla sellainen kuin on, niin kaikki ollaan hyväntuulisia ja rentoja, kun ei tarvitse pingottaa kenenkään vuoksi.

Siis miten tuommoinen persoonallisuus on jäänyt teiltä huomaamatta? Vai onko se kehittynyt yhtäkkiä? Miksi semmoisen kanssa naimisiin ja lapsia?

Täällä ihan samanlainen tapaus.

Yhdessäoloa tosin takana vasta 4 vuotta, ensimmäiset 2 vuotta jaksoi olla seesteisempi, pieniä mökötyksiä lukuunottamatta joita ihmettelin jo hieman silloin, mutta painoin työstressin piikkiin.

Nyt on selvinnyt pikkuhiljaa asian oikea laita.

Mies on perusnegatiivinen, vetää kaikkien lähelläolevien mielen alas.

Ei osaa iloita toisten hyvästä (kultalusikka taas perseessä tollakin), epäilee (varmaan taas huijatuilla tuilla saatuja rahoja noikin), mustamaalaa (ei sillä oikeesti mikään hyvä palkka ole), kadehtii (olispa mökki järven rannalla, tollanen mörskä kaverilla, tolla mitään tekis, ihan paska toi ton uusi audikin), mököttää (hiljaa mä katon telkkaria, ähh ähh ähinä jokaisesta kuuluvasta häntä häisitsevästä äänestä, muuten vaikenee ja sulkee oven perässään ja viettää aikaa yksin), puhuu rumasti ja ajattelmattomasti. Mitään ei kannata tehdä, koska mistään ei tule mitään, itse on kuitenkin paras, kaikki muut paskoja, esim työelämässä: ilman mua ne ei pärjää, mähän en pomoa nöyristele -asenne. On myös pihi.

Olen miettinyt eroa, en tiedä millainen tää mies olisi 20 v päästä, varmaan aivan jäätävä tapaus, nyt jo todella vetää kaikki muutkin flegmaattisiksi, surullisiksi, vihaisiksi, masentuneiksi.

Ajanlaskenta on alkanut, voi enää vaan veikkailla erotaanko vielä tämän vuoden puolella.

Muutos olisi täysi ihme! En enää usko siihen, vaikka salaa kuitenkin sitä toivon näköjään, koska erottukaan ei vielä olla.

En tiedä miten kukaan muu tälläisen ihmisen kanssa tulisi toimeen, ehkä me ei vaan siis olla toisillemme sopivia, josko minä tuon tämän kaiken negatiivisuuden hänestä esiin, josko joku muu ei toisi?

No meillä ainakin mies muuttui vuosien myötä. Alussa ihastuin juurikin avoimuuteen ja sosiaalisuuteen, positiiviseen luonteeseen ja nauravaiseen ilmeeseen. En totta puhuen mitä tapahtui, ehkä minä imin miehestä elämänilon... =D Itse olen aina ollut tasaisempi luonne ja alussa se hänen pirskahteleva iloisuutensa oli kiehtovan erilaista, enkä mitenkään voinut aavistaa, että se toinen ääripää on loppujen lopuksi kuitenkin se vallitseva luonne, mutta aivan yhtä "pirskahteleva".

6 = 3

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 10:59"]Siis miten tuommoinen persoonallisuus on jäänyt teiltä huomaamatta? Vai onko se kehittynyt yhtäkkiä? Miksi semmoisen kanssa naimisiin ja lapsia?
[/quote]Elämä ilman lapsia ei ole niin stressaavaa.Saa olla aika itsekäs.Eli on miehiä jotka muuttuvat stressitason noustessa.Tai kun mennään naimisiin mies voi ajatella että nyt se nainen on nalkissa ja luulla et nyt on varaa käyttäytyä miten vaan.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 10:59"]

Siis miten tuommoinen persoonallisuus on jäänyt teiltä huomaamatta? Vai onko se kehittynyt yhtäkkiä? Miksi semmoisen kanssa naimisiin ja lapsia?

[/quote]

Se peitetään niin hyvin, ja rakastuessaan ainakin omassa tapauksessa, tämä ominaisuus tuntuu olevan kokonaan poissa koko ihmisestä.

Mistä lie johtuu että pilloutuu niin hyvin. Näin ainakin meillä.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 10:55"]

Yäk, on kokemusta enkä jaksanut. Kotona oli niin ihanan leppoisa ilmapiiri aina kun se yks pahanilmanlintu ei ollut siellä myrkyttämässä tunnelmaa. Mikään puhe ei auttanut, miten auttaisikaan, kun kyse on negatiivisen ihmisen pysyvästä mielentilasta. Minä yritin sellaista luoda ja olla ällöttävän mielinkielin ettei vaan saisi aihetta negailuun, no ei edes se mitään auttanut, päinvastoin inhosin toisinaan itseänikin, kun sillä lailla matelin.

Sitten erottiin (totta kai hänkin oli vahvasti eroa vastaan) ja se tunne, kun kotona saa olla oma itsensä, ihan jokainen ilman, että tarvitsee hissutella yhden reaktioiden pelossa. Meillä saa olla vihainen ja surullinen ja mököttää, kunhan ei tee siitä koko perheen jatkuvaa ongelmaa. Pääasiassa kuitenkin, kun nimenomaan SAA olla sellainen kuin on, niin kaikki ollaan hyväntuulisia ja rentoja, kun ei tarvitse pingottaa kenenkään vuoksi.

[/quote]

Tämä!

Tuntuu ettei kotona saa olla oma itsensä, koko ajan paikkaamassa miehen synkkyyden tuomaa ilmapiiriä omalla yliyrittäjyydellä. TODELLA raskasta.

Kysymys, oliko miten vaikea päästä itse sinuiksi eropäätöksen kanssa ja vetää se loppuun saakka?

Ap: jatkaa. Kotoa mies on tuon peruskäytösmallin myös oppinut. En minäkään viihdy anoppilassa; on niin ankea ilmapiiri kun kaikkea arvostellaan ja tuomitaan jne. Meillä mies ei todellakaan aluksi ollut tuollainen. No ehkä jälkeenpäin ajatellen ristiriitatilanteissa jo silloinkin saattoi tällaisen aistia. Nyt tämä on pahentunut vuosi vuodelta. Toisaalta on ollut myös sellaisia ajanjaksoja, että on ollut pahempi ja sitten taas tullut vähän parempi jakso. Miettinyt sitäkin, että onko miehellä vähän pahempia masennuskausia tuon perusnegatiivisen luonteen lisäksi. Lapset ovat jo 10-18 vuotiaita ja kauan sitten olisi pitänyt tajuta lähteä, jotta lapset (pojat) eivät olisi oppineet tuota kommunikointitapaa.

5, pakene ihmeessä kuin voit. Tai kysele itseltäsi, millaiselle tuulelle mies sinut saa läsnä olollaan, tuleeko sinusta väsynyt, kyllästyttääkö jatkuva rutina ja valitus, tuoko mies sinulle aitoa iloa, kunnioittaako hän (edes) sinua? Kuvauksestasi päätellen voin arvata vastaukset näihin. Ei se siitä ihan oikeasti helpota, hän pitää sinua löysässä hirressä lupaillen kaikkea puolihuolimatonta, mutta fakta on se, että perusnegatiivinen ihminen = perusnegatiivinen ihminen. Jos tää ois mulle selvinnyt ajoissa, niin en olisi lapsia miehen kanssa tehnyt. Katkeroidut ajan kuluessa itsekin, ennen kuin lopulta saat (toivottavasti edes joskus!) lähdettyä.

Mikä pahinta, mies ei ole edes hyvä isä. On säntillinen ja tunnollinen, mutta yhtä tyytymätön. Isä saa jälkikasvunsa tuntemaan olonsa jatkuvasti riittämättömäksi, mikään muu kuin täydellinen ei kelpaa ja lapsi kun ei yleensä "valitettavasti" sitä ole. Tästä saavat myös kuulla. Minä sitten paikkailen isä-viikonlopun jälkeistä kurjaa oloa vakuuttamalla, että 8 ei todellakaan ole huono numero kokeesta eikä haittaa, ettei ole harrastuksensa paras.

-3

Kuvata kotiolojanne. Vaikka tunti ennen kun mies tulee ja siitä mihn käytöstä. Näyttävää materiaali miehelle. Jos haluaa muuttua muuttuu, mutta hiljaa.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:08"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 10:55"]

Yäk, on kokemusta enkä jaksanut. Kotona oli niin ihanan leppoisa ilmapiiri aina kun se yks pahanilmanlintu ei ollut siellä myrkyttämässä tunnelmaa. Mikään puhe ei auttanut, miten auttaisikaan, kun kyse on negatiivisen ihmisen pysyvästä mielentilasta. Minä yritin sellaista luoda ja olla ällöttävän mielinkielin ettei vaan saisi aihetta negailuun, no ei edes se mitään auttanut, päinvastoin inhosin toisinaan itseänikin, kun sillä lailla matelin.

Sitten erottiin (totta kai hänkin oli vahvasti eroa vastaan) ja se tunne, kun kotona saa olla oma itsensä, ihan jokainen ilman, että tarvitsee hissutella yhden reaktioiden pelossa. Meillä saa olla vihainen ja surullinen ja mököttää, kunhan ei tee siitä koko perheen jatkuvaa ongelmaa. Pääasiassa kuitenkin, kun nimenomaan SAA olla sellainen kuin on, niin kaikki ollaan hyväntuulisia ja rentoja, kun ei tarvitse pingottaa kenenkään vuoksi.

[/quote]

Tämä!

Tuntuu ettei kotona saa olla oma itsensä, koko ajan paikkaamassa miehen synkkyyden tuomaa ilmapiiriä omalla yliyrittäjyydellä. TODELLA raskasta.

Kysymys, oliko miten vaikea päästä itse sinuiksi eropäätöksen kanssa ja vetää se loppuun saakka?

[/quote]

Kiitos kysymästä. Itse tein eroa muutaman vuoden, mutta mies oli tämän suhteen hyvin itsepintainen ja vakuutti tekevänsä kaikkensa että kaikki kävisi mahdollisimman hankalaksi jos lähden. Mulla oli siinä voimat jo niin loppu että koitin tehdä sopua sen asian kanssa, että tällaista mun elämäni nyt vaan on.

Kuitenkin kaikki se erolla ajatuksissa mässäily oli loppujen lopuksi voitoksi mulle, koska kun se ajatus sitten kirkastui että helvetti, tätähän mun elämäni EI TULE OLEMAAN, niin sitten kaikki kävi hyvin helposti. Sitten se oli mun osaltani enää ilmoitusasia, että ei ole mitään väliä kuinka hankaloitat asioita, lopputulema on kuitenkin se, että pääsen sinusta eroon, joten ole hyvä ja anna tulla, mutta mikään ei mun päätöstä enää horjuta. Ja voin kertoa, että kaikkensa hän yrittikin, mutta minä olin taas täynnä voimaa, kun sen päätöksen olin tehnyt. Kuulostan varmaan ihan joltain Kaija Koon biisiltä, mutta ihan oikeasti kun löysin itsestäni sen vahvan naisen, joka ei enää alistu eikä nöyristele niin se fiilis oli jotain ihan mahtavaa! =)

Yksinkertaisesti päätin, että mieluummin kertarytinä, kuin jatkuva kitinä. Rytisköön sitten vaikka kuinka kovaa. Minä olen nyt todella onnellinen, mutta mies on edelleen se kitisevä, toisia lyttäävä onneton ja katkera paska (anteeks nyt vaan). Ikävää, että lapset ovat sen negatiivisuuden ilmapiirissä, mutta toivon että tasapainoinen ja tyytyväinen äiti kotona antaa tarpeeksi eväitä kasvaa omaksi itsekseen, eikä isä tekisi suurta tuhoa lasten itsetunnolle. Ja totta puhuen kyllä lapsetkin ovat jo tajunneet isän pienuuden ihmisenä, näin teini-iän tietämillä. Korostan vielä, että minä en ole isää lapsille koskaan haukkunut.

-3

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:10"]

5, pakene ihmeessä kuin voit. Tai kysele itseltäsi, millaiselle tuulelle mies sinut saa läsnä olollaan, tuleeko sinusta väsynyt, kyllästyttääkö jatkuva rutina ja valitus, tuoko mies sinulle aitoa iloa, kunnioittaako hän (edes) sinua? Kuvauksestasi päätellen voin arvata vastaukset näihin. Ei se siitä ihan oikeasti helpota, hän pitää sinua löysässä hirressä lupaillen kaikkea puolihuolimatonta, mutta fakta on se, että perusnegatiivinen ihminen = perusnegatiivinen ihminen. Jos tää ois mulle selvinnyt ajoissa, niin en olisi lapsia miehen kanssa tehnyt. Katkeroidut ajan kuluessa itsekin, ennen kuin lopulta saat (toivottavasti edes joskus!) lähdettyä.

Mikä pahinta, mies ei ole edes hyvä isä. On säntillinen ja tunnollinen, mutta yhtä tyytymätön. Isä saa jälkikasvunsa tuntemaan olonsa jatkuvasti riittämättömäksi, mikään muu kuin täydellinen ei kelpaa ja lapsi kun ei yleensä "valitettavasti" sitä ole. Tästä saavat myös kuulla. Minä sitten paikkailen isä-viikonlopun jälkeistä kurjaa oloa vakuuttamalla, että 8 ei todellakaan ole huono numero kokeesta eikä haittaa, ettei ole harrastuksensa paras.

-3

[/quote]

Kiitos tuesta, olettaen arvasit oikein vastaukset kysymyksiin.

Kaikkein ehkä ärsyttävintä ja repivintä on tapa jolla kommentoidaan toisen sairautta, joka kerta kun lapsi on kiepä, oli kuumetta tai maha kipeä, on vastaus aina se että lapsi huijaa, jok AINOA kerta. Ensin tämä epäilys ilmoitetaan jossain kohtaa, ja koko loppuviikon muistutellaan, mitenkäs nyt voit trampoliinilla hyppiä, onpa tosi sairas lapsi, kylläpä päätä särkee kovasti ymym. Vastineeksi joka ilkunnan perään kertoo aina itsestään jonkun sairastustarinan, kuinka vatsa oli niin kipeä ettei voinut liikkua, kramppasi ja hiki vaan valui, kuinka kuume nousi niin korjkeaksi että houraili ja nousi ylös ruumistaan ja käveli seiniä pitkin..

Eli kenenkään muun vaiva ei voi olla oikea vaiva, jos pystyy sen vaivan jälkeen vielä elämään, tai jos se menee ohitse liian nopeasti. Myöskään esim TVtä ei saa katsoa sairaana, koska sairaana sairastetaan ym.

Tämä on siis ihan loputonta taistelua, ja suutun nykyään miltei päivittäin näistä vammailukommenteista.

Kuten myös siitä että mies usein ihmettelee ääneen, että milloin tuo 12 -vuotias oikein meinaa aikuistua..

ETTÄ JOO!

Sori avautuminen toisen ketjussa :D

-5

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:20"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:08"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 10:55"]

Yäk, on kokemusta enkä jaksanut. Kotona oli niin ihanan leppoisa ilmapiiri aina kun se yks pahanilmanlintu ei ollut siellä myrkyttämässä tunnelmaa. Mikään puhe ei auttanut, miten auttaisikaan, kun kyse on negatiivisen ihmisen pysyvästä mielentilasta. Minä yritin sellaista luoda ja olla ällöttävän mielinkielin ettei vaan saisi aihetta negailuun, no ei edes se mitään auttanut, päinvastoin inhosin toisinaan itseänikin, kun sillä lailla matelin.

Sitten erottiin (totta kai hänkin oli vahvasti eroa vastaan) ja se tunne, kun kotona saa olla oma itsensä, ihan jokainen ilman, että tarvitsee hissutella yhden reaktioiden pelossa. Meillä saa olla vihainen ja surullinen ja mököttää, kunhan ei tee siitä koko perheen jatkuvaa ongelmaa. Pääasiassa kuitenkin, kun nimenomaan SAA olla sellainen kuin on, niin kaikki ollaan hyväntuulisia ja rentoja, kun ei tarvitse pingottaa kenenkään vuoksi.

[/quote]

Tämä!

Tuntuu ettei kotona saa olla oma itsensä, koko ajan paikkaamassa miehen synkkyyden tuomaa ilmapiiriä omalla yliyrittäjyydellä. TODELLA raskasta.

Kysymys, oliko miten vaikea päästä itse sinuiksi eropäätöksen kanssa ja vetää se loppuun saakka?

[/quote]

Kiitos kysymästä. Itse tein eroa muutaman vuoden, mutta mies oli tämän suhteen hyvin itsepintainen ja vakuutti tekevänsä kaikkensa että kaikki kävisi mahdollisimman hankalaksi jos lähden. Mulla oli siinä voimat jo niin loppu että koitin tehdä sopua sen asian kanssa, että tällaista mun elämäni nyt vaan on.

Kuitenkin kaikki se erolla ajatuksissa mässäily oli loppujen lopuksi voitoksi mulle, koska kun se ajatus sitten kirkastui että helvetti, tätähän mun elämäni EI TULE OLEMAAN, niin sitten kaikki kävi hyvin helposti. Sitten se oli mun osaltani enää ilmoitusasia, että ei ole mitään väliä kuinka hankaloitat asioita, lopputulema on kuitenkin se, että pääsen sinusta eroon, joten ole hyvä ja anna tulla, mutta mikään ei mun päätöstä enää horjuta. Ja voin kertoa, että kaikkensa hän yrittikin, mutta minä olin taas täynnä voimaa, kun sen päätöksen olin tehnyt. Kuulostan varmaan ihan joltain Kaija Koon biisiltä, mutta ihan oikeasti kun löysin itsestäni sen vahvan naisen, joka ei enää alistu eikä nöyristele niin se fiilis oli jotain ihan mahtavaa! =)

Yksinkertaisesti päätin, että mieluummin kertarytinä, kuin jatkuva kitinä. Rytisköön sitten vaikka kuinka kovaa. Minä olen nyt todella onnellinen, mutta mies on edelleen se kitisevä, toisia lyttäävä onneton ja katkera paska (anteeks nyt vaan). Ikävää, että lapset ovat sen negatiivisuuden ilmapiirissä, mutta toivon että tasapainoinen ja tyytyväinen äiti kotona antaa tarpeeksi eväitä kasvaa omaksi itsekseen, eikä isä tekisi suurta tuhoa lasten itsetunnolle. Ja totta puhuen kyllä lapsetkin ovat jo tajunneet isän pienuuden ihmisenä, näin teini-iän tietämillä. Korostan vielä, että minä en ole isää lapsille koskaan haukkunut.

-3

[/quote]

Ihan mahtavaa 3!

Joku päivä mustakin löytynee tämä voima, oikeastaan odottelen tässä lähinnä sitä että se tunne tulee voimakkaana, jotta uskallan tehdä lopullisen päätöksen. En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa?

Varmaan se alkusuhteen ihanuus joka muistuu pilkahtaen joskus mieleen, kun otettiin huomioon, siliteltiin, puhuttiin pehmoisia ym. Meillä nykyään mies myös juo mielestäni liikaa, se on asia joka myös ällöttää tän kaiken muun negailun lisäksi.

-5

Yäh, joo, juominen oli meilläkin runsaanlaista. Toki otin myös pari kertaa läpsyjä vastaan (tähän viittasin sillä "pirskahtelevalla" luonteella toisessakin ääripäässä...), mutta joku vaan pidätteli mua siinä roikkumassa. Jospa se joskus muuttuisi, juupa juu. Ois kyllä niin herkullisia tarinoita tästä sankarista ja hänen toiminnastaan, näin äkkiseltään kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin sinun miehesi ja muut tässä yllä kerrotut, että varmaan löytäisitte paljon yhtäläisyyksiä tilanteista. Juuri tuo empatian puute, toisten tuntemusten vähättely, täydellinen ilottomuus muiden onnistumisista yms. Kai joku luonteenpiirre on se määrittelevä tekijä, vaikka totta kai perheolotkin selittävät paljon (näin toivon kovasti, ettei tuo luonteenpiirre ainakaan toteutuisi omissa lapsissani, josta syystä koitan kompensoida erityisen rakastavalla ilmapiirillä!). Ainakin mun ex-miehen vanhemmat ovat pääasiassa mukavia ihmisiä, varsinkin äiti on erityisen rakastettava ihminen, kun taas miehen isästä huokuu sama tyytymättömyys ja kateus maailmaa kohtaan. Minkä verran siis (isältänsä?) opittua, minkä verran vaan luonnekysymys, never know.

Mua helpotti, kun päästin nimenomaan irti siitä ajatuksesta alkuaikojen ihanuudesta. Se oli yksi merkittävä tekijä, jonka voimin jaksoin niinkin pitkään. Kun se osaa kuitenkin olla ihana - mitä sitten, ettei se ole ihana ollut enää vuosiin. Myös käytiin pariterapiassa puhumassa, joka ei myöskään tuonut mitään positiivista muutosta, joten sitten vaan päästin irti.

Vielä oikeammin oikeastaan mietin, että teen mitä tahansa, tulen päätöstäni katumaan ainakin jossain määrin. Pitää vaan päättää, kadunko loppujen lopuksi enemmän sitä, että jäin (ja tuhlasin elämäni onnettomana), vai sitä, että lähdin (se kertarytinä, jonka jälkeen musta tulee väistämättä onnellisempi). Tämän ajatuksen myötä tiesin, mitä pitää tehdä, eikä siitä ollut enää paluuta.

Tsemppiä sulle matkaan, jatkuu se matka sitten yksin tai miehesi kanssa...

-3

Katsoppa peiliin, sieltä nainen löytää aina syyn jos mies on ärtyisä.
Ei siinä sen kummempaa.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:40"]

Yäh, joo, juominen oli meilläkin runsaanlaista. Toki otin myös pari kertaa läpsyjä vastaan (tähän viittasin sillä "pirskahtelevalla" luonteella toisessakin ääripäässä...), mutta joku vaan pidätteli mua siinä roikkumassa. Jospa se joskus muuttuisi, juupa juu. Ois kyllä niin herkullisia tarinoita tästä sankarista ja hänen toiminnastaan, näin äkkiseltään kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin sinun miehesi ja muut tässä yllä kerrotut, että varmaan löytäisitte paljon yhtäläisyyksiä tilanteista. Juuri tuo empatian puute, toisten tuntemusten vähättely, täydellinen ilottomuus muiden onnistumisista yms. Kai joku luonteenpiirre on se määrittelevä tekijä, vaikka totta kai perheolotkin selittävät paljon (näin toivon kovasti, ettei tuo luonteenpiirre ainakaan toteutuisi omissa lapsissani, josta syystä koitan kompensoida erityisen rakastavalla ilmapiirillä!). Ainakin mun ex-miehen vanhemmat ovat pääasiassa mukavia ihmisiä, varsinkin äiti on erityisen rakastettava ihminen, kun taas miehen isästä huokuu sama tyytymättömyys ja kateus maailmaa kohtaan. Minkä verran siis (isältänsä?) opittua, minkä verran vaan luonnekysymys, never know.

Mua helpotti, kun päästin nimenomaan irti siitä ajatuksesta alkuaikojen ihanuudesta. Se oli yksi merkittävä tekijä, jonka voimin jaksoin niinkin pitkään. Kun se osaa kuitenkin olla ihana - mitä sitten, ettei se ole ihana ollut enää vuosiin. Myös käytiin pariterapiassa puhumassa, joka ei myöskään tuonut mitään positiivista muutosta, joten sitten vaan päästin irti.

Vielä oikeammin oikeastaan mietin, että teen mitä tahansa, tulen päätöstäni katumaan ainakin jossain määrin. Pitää vaan päättää, kadunko loppujen lopuksi enemmän sitä, että jäin (ja tuhlasin elämäni onnettomana), vai sitä, että lähdin (se kertarytinä, jonka jälkeen musta tulee väistämättä onnellisempi). Tämän ajatuksen myötä tiesin, mitä pitää tehdä, eikä siitä ollut enää paluuta.

Tsemppiä sulle matkaan, jatkuu se matka sitten yksin tai miehesi kanssa...

-3

[/quote]

Kiitos tsempeistä ja viisaista sanoista sulle 3.

Onkohan meillä sama mies, ihan vähintään sukulaissielu kyseessä kyllä.

On niin kuin omasta kynästä kaikki kuvailemasi asiat.

- 5

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:52"]Katsoppa peiliin, sieltä nainen löytää aina syyn jos mies on ärtyisä.
Ei siinä sen kummempaa.
[/quote]Totta.Sit kun erotaan ja se mies löytää ns.paremman niin ei se kauaa kestä kun perkele alkaa taas nostaa päätään kun sekin nainen tekee kaiken väärin!

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 11:52"]Katsoppa peiliin, sieltä nainen löytää aina syyn jos mies on ärtyisä. Ei siinä sen kummempaa. [/quote]Totta.Sit kun erotaan ja se mies löytää ns.paremman niin ei se kauaa kestä kun perkele alkaa taas nostaa päätään kun sekin nainen tekee kaiken väärin!

[/quote]

Nää "hetkellisesti paremman naisen löytäneet" miehet onkin varmaan niitä kaapissa asuvia homofobikkoja, naisen syy kun luonto ei kestä myöntää :D

Ei muuta kun rohkeasti vaan kaapista ulos, ei tarvitse kärsiä elosta naisten kanssa, saa hyvällä omallatunnolla rupsutella pakoputkihommien kanssa avoimesti.

Kyllä siinä viimeinenkin äksyily katoaa!