Lue keskustelun säännöt.
Miehen raivokohtaukset
11.05.2015 |
Pakko kirjoittaa ja kysyä mielipidettänne, kun viimeksi eilen illalla kävi näin.
Meillä on aika pitkä parisuhde meneillään, isoja yhtesiä suunnitelmia ja asioita edessäpäin. 95% ajasta kaikki tosi hyvin, meillä on harrastuksia, läheisyyttä, me juttelemme ja nauramme. Mieheni haluaa viettää aikaa kanssani ja toteuttaa toiveitani.
MUTTA nyt, ehkä viimeisen reilun vuoden aikana, mieheni on alkanut saada aivan mielettömiä raivokohtauksia aivan olemattomista asioista. Kun esimerkiksi hänen lyijykynänsä on "hukassa", alkaa aivan mieletön raivoaminen, tavaroiden paiskominen ja kiroilu. Kaikki edellä mainittu kohdistuu minuun, koska MINÄ olen taas hukannut hänen tavaroitaan. Kertaakaan tavarat eivät ole olleet minun jäljiltäni hukassa, vaan ne löytyvät viimein suurin piirtein miehen nenän edestä, raivotessaan hän ei vain yksinkertaisesti enää näe asioita vaikka ne olisivat ihan lähellä. Joka kerta hän kuitenkin muistaa huutaa, että taas MINÄ olen jotain hukannut. Ja sitten kun tavara löytyykin hänen omilta jäljiltään, viha kyllä loppuu kuin seinään ja hän tulee pyytämään anteeksi ja on pahoillaan. Tosin eilen illalla hän ei niin tehnyt.
Aluksi menin auttamaankin etsimiseen, mutta se raivoaminen, huutaminen ja syyttely on oikeasti aika pelottavaa, vaikkei hän minuun koskekaan. Hän on vain niin järjettömässä raivossa silloin, että tavallaan pelkään hänen vielä joskus lyövän. Jos silloin yritän rauhoitella häntä, kaikki vastaukset tulevat kyllä erittäin isoilla kirjaimilla ja todella pelottavasti. Ja siis aina nämä kateissa olevat asiat ovat yhtä pikku juttuja, ei siis mitään elintärkeää, josta ymmärtäisinkin moisen reaktion.
Yleensä alan kiukusta itkemään, viime yön nukuin olohuoneessa. Olen hänelle hänen käytöksestään vihainen, mutta en osaa osoittaa vihaani, vaan ennemmin vetäydyn, itken, olen mykkäkoulua, en anna hänen koskea itseäni, kirjoitan päiväkirjaan... Olemme rauhallisina hetkinä puhuneet tästä. Olen sanonut, että hänen käytöksensä pelottaa minua ja koen sen kohtuuttomaksi, koska kertaakaan syy ei oikeasti ole ollut minun. Hän aina lupaa yrittää hillitä itseään, mutta sama kaava toistuu silti kerta toisensa jälkeen.
Alan olla väsynyt olemaan syyllinen kaikkeen. En enää tiedä, mitä voin tehdä, kun puhuminenkaan ei ollenkaan auta. Eroaminen käy aina mielessä, kun uusi raivokohtausetsintäprojekti alkaa. Mutta meillä on nyt sellaisia yhteisiä suunnitelmia (mm. iso asuntolaina juuri tulossa), että se ei nyt vain tule kysymykseen. Meillä ei ole lapsia, välillä mietin, osaisiko hän hillitä itseään edes lastensa nähden. Ja osaisinko minä suojella lapsiani niin, että veisin heidät sellaisen ihmisen luota turvaan...
Kommentit (71)
No älä nyt helvetissä EDES OTA SITÄ ASUNTOLAINAA!!! Kadut vielä. Järki käteen ja aikalisä, ennenkuin yhteisiä lainoja. Jos haluat erota niin siitä ei sitten ihan niin vain lähdetäkään ilman taloudellisia tappioita. Nim. Kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli ihan samanlaista. Joltain keskustelupalstalta luin, että joillain saattaa masennus oireilla mm raivokohtauksina. Vähän aikaa sain maanitella miestä lähteen työterveyteen, mutta kun vihdoin meni niin sai diagnoosiks lievän masennuksen, ja lääkityksen. Heti helpotti, miestäkin. Työperäistä stressiä paljon --> masennus. Näin siis meillä.
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:28"] mutta kaikki muu täsmää alkoholinkäyttöä myöten.
[/quote]
Eli siis nimenomaan, että raivo ei liity alkoholin runsaaseen käyttöön. Piti vielä tarkentaa.
21
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:28"]
Tuo kuulostaa täsmälleen isältäni. Itseasiassa olen hämmentynyt miten täysin - isäni ei ole yrittäjä ja on jo vanhempi, mutta kaikki muu täsmää alkoholinkäyttöä myöten. Olen äidille ikuisesti katkera että hän teki monta lasta, jotka kaikki olemme saaneet nähdä, kun raivo muuttuu pahoinpitelyksi. Voin kertoa, että ei se lastenteko mitään auta. Ei todellakaan. En osaa sanoa mikä se syvin oongelma näissä kahdessa miehessä on, mutta sen tiedän, että kaikista anteeksipyynnöistä, katumisista ja lempeydestä huolimatta se hirviö miehen sisällä ei häviä. Uinuu vaan, kunnes arvaamattomasti räjähtää taas kasvoille. Lähde.
[/quote]
Kuulostaa hirveälle :( Olen tosi pahoillani, että olette joutuneet kärsimään tuollaista! En ikimaailmassa haluaisi omille lapsilleni tällaista! Oma isäni on ollut maailman lempein ja ihanin ihminen, enkä ole oikeastaan varmaan koskaan nähnyt häntä kovinkaan vihaisena. Sellaisen isän lapsilleni haluaisin.
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 08:56"]Pahenee vaan, kun lapsia tulee. Häivy sieltä.
Kokemusta on.
[/quote]
Lähde ennen lainaa ja lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholi ei meillä siis todella ole syy näihin ongelmiin! Työuupumus ehkä ennemmin...?
Ap
Kysehän ei ole edes siitä, kenen syystä tavarat ovat kadoksissa. Vaikka sä olisit ne hävittänyt, ei se oikeuta silti tuollaisiin raivokohtauksiin. Sä olet nyt jo alistettu ja selität syyttömyyttäsi. Pahaa pelkään, että tilanne vain pahenee ajan mittaaan, jos mies ei itse aktiivisesti ala hakea apua tilanteeseensa. Nyt ei pyytänyt enää edes anteeksi, eli pitää raivoamistaan oikeutettuna. Älä vaan sitoudu nyt mihinkään lainoihin yms., vaan lähde pois, jos mies ei hae apua ja halua itse tehdä ongelmalle jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:36"]
Kysehän ei ole edes siitä, kenen syystä tavarat ovat kadoksissa. Vaikka sä olisit ne hävittänyt, ei se oikeuta silti tuollaisiin raivokohtauksiin. Sä olet nyt jo alistettu ja selität syyttömyyttäsi. Pahaa pelkään, että tilanne vain pahenee ajan mittaaan, jos mies ei itse aktiivisesti ala hakea apua tilanteeseensa. Nyt ei pyytänyt enää edes anteeksi, eli pitää raivoamistaan oikeutettuna. Älä vaan sitoudu nyt mihinkään lainoihin yms., vaan lähde pois, jos mies ei hae apua ja halua itse tehdä ongelmalle jotain.
[/quote]
Niin. Tämä on niin outoa, koska aina muulloin koen, että olemme tasavertaisia. Mieheni "tottelee" minua ja tekee, kuten pyydän. Rauhallisina aikoina koen olevani vahvoilla, mieheni kysyy mielipidettäni tärkeisiin asioihin ja kunnioittaa sitä. Vain raivokohtauksen ollessa päällä, hän menettää kaiken malttinsa ja hetken tuntuu, että hän lakkaa rakastamasta minua ja olen silloin hänelle vain taakka ja rasite, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Miehelläni on ollut tällaista käytöstä jo silloin kun hän asui kotonaan. Hänen vanhempansa ovat siitä kertoneet, mutta heistä se on ollut lähinnä huvittavaa. Tottakai, eihän vanhemmilla ole mitään hätää, jos lapsi vähän raivoaa.
Tiedän itse, että en ole tehnyt mitään väärää eikä minun tarvitse sietää tällaista käytöstä. Otan varmaan asian taas puheeksi jossain vaiheessa.
Tuttuni sai raivokohtauksia, tapahtuivat erityisesti jos ei saanut ajallaan ruokaa. Tilanne parani valtavasti, kun alkoi kaŕppaamaan. Nyt vuosia myöhemmin ei enää varsinaisesti karppaa, välttelee höttöhiilareita ja vähärasvaisia tuotteita.
Ihan eri mies ruokavalion seurauksena, verensokeri kai ennen heitteli...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies heti terapiaan. Hän on täynnä vihaa oleva ihminen. Tuota vihapurkausta kutsutaan tunnemyrskyksi ja se voi olla seurausta siitä, esim ettei lapsena ole saanut purkaa turvallisesti tunteitaan tai on kokenut jonkin trauman. Jos kohdistaa vihansa sinulle, todennäköisesti oikea kohde olisi äitinsä, mutta peilaa sinusta äitiään. Huh. Lapsiparat tulevat kyllä kokemaan kovia, jos ei mies hoitoon mene! Tsemppiä!
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:27"]
Isa asuntolaina sitoo vaan enemmän, tiedät kyllä.
VAIKKA sinä olisit sen ihme kynän hävittänyt, tuollainen raivoaminen ei siltikään ole oikein.
[/quote]
Minä ainakin tiedän, ettei iso asuntolaina sido mihinkään. Asunto oli ostettu vain vuotta aikaisemmin, kun laitettiin jo myyntiin. Miehen henkinen väkivalta paheni heti asunnon oston jälkeen, kuvitteli kai saaneensa minut tiukemmin otteeseensa. Kieltäytyi myös ensin laittamasta nimeänsä myyntivaltakirjaan, mutta sain senkin lopulta.
Jouduin muuttamaan vaatimattomampaan kotiin, mutta aaaaah sitä rauhaa. Ja nyt vuosia myöhemmin olen menestynyt paremmin kuin mitä koskaan olisin ko. miehen kanssa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei kukaan kiinnitä huomiota niihin "kadoksissa" oleviin tavaroihin? Voisiko syy johtua miehen pääkopasta? Täällä arvuutellaan paljon henkisiä asioita, mitä jos raivokohtausten aiheuttaja onkon fyysinen syy? Onko mies käynyt lääkärissä, kyllähän tuollainen tavaroiden kadottaminen ja se, että tavarat "vaihtaa paikkaa" kuulostaa omituiselta, jos ikääkin ei ole vielä paljoa.
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 10:49"]
Miksei kukaan kiinnitä huomiota niihin "kadoksissa" oleviin tavaroihin? Voisiko syy johtua miehen pääkopasta? Täällä arvuutellaan paljon henkisiä asioita, mitä jos raivokohtausten aiheuttaja onkon fyysinen syy? Onko mies käynyt lääkärissä, kyllähän tuollainen tavaroiden kadottaminen ja se, että tavarat "vaihtaa paikkaa" kuulostaa omituiselta, jos ikääkin ei ole vielä paljoa.
[/quote]
Niin, no en ihan tuohon usko. Hän on aika kiivas luonne, samanlaisia ovat hänen vanhempansa. Ja heillä on kotona ollut tapa, että asiat voi huutaa päin toisen naamaa ja kirota ja riehua. Että tunteet näytetään juuri sellaisina kuin ne ulos sattuvat tulemaan eikä niitä hillitä lainkaan. Minun omassa perheessä ei koskaan korotettu samalla tavalla ääntä ja asiat käsiteltiin toisin, rakentavammin. Jos minun vanhempani esimerkiksi huusivat, silloin tilanne oli jo TODELLA paha. En ole koskaan nähnyt heidän huutavan toisilleen.
Siksi hän ei varmaan itse koe huutamista yhtä pahana ja kauhistuttavana kuin minä. Jos minä huudan hänelle, hän varmaan ajattelee sen olevan normaali osa riitaa eikä lainkaan pelottavaa tai uhkaavaa. Siis koska hänelle tunteiden näyttäminen isosti on ollut arkipäivää ja meillä asiat on aina kästelty jotenkin rauhallisemmin ja asiallisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:27"]
Isa asuntolaina sitoo vaan enemmän, tiedät kyllä.
VAIKKA sinä olisit sen ihme kynän hävittänyt, tuollainen raivoaminen ei siltikään ole oikein.
[/quote]
Minä ainakin tiedän, ettei iso asuntolaina sido mihinkään. Asunto oli ostettu vain vuotta aikaisemmin, kun laitettiin jo myyntiin. Miehen henkinen väkivalta paheni heti asunnon oston jälkeen, kuvitteli kai saaneensa minut tiukemmin otteeseensa. Kieltäytyi myös ensin laittamasta nimeänsä myyntivaltakirjaan, mutta sain senkin lopulta.
Jouduin muuttamaan vaatimattomampaan kotiin, mutta aaaaah sitä rauhaa. Ja nyt vuosia myöhemmin olen menestynyt paremmin kuin mitä koskaan olisin ko. miehen kanssa yhdessä.
[/quote]
Tämä kuulostaa helpottavalle. Että ei se asuntolainakaan vankila ole, jos asiat alkavatkin mennä entistä pahemmiksi enkä pysty enää jatkamaan. Kiitos tästä kommentista!
Ap
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 11:24"]
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:27"]
Isa asuntolaina sitoo vaan enemmän, tiedät kyllä.
VAIKKA sinä olisit sen ihme kynän hävittänyt, tuollainen raivoaminen ei siltikään ole oikein.
[/quote]
Minä ainakin tiedän, ettei iso asuntolaina sido mihinkään. Asunto oli ostettu vain vuotta aikaisemmin, kun laitettiin jo myyntiin. Miehen henkinen väkivalta paheni heti asunnon oston jälkeen, kuvitteli kai saaneensa minut tiukemmin otteeseensa. Kieltäytyi myös ensin laittamasta nimeänsä myyntivaltakirjaan, mutta sain senkin lopulta.
Jouduin muuttamaan vaatimattomampaan kotiin, mutta aaaaah sitä rauhaa. Ja nyt vuosia myöhemmin olen menestynyt paremmin kuin mitä koskaan olisin ko. miehen kanssa yhdessä.
[/quote]
Tämä kuulostaa helpottavalle. Että ei se asuntolainakaan vankila ole, jos asiat alkavatkin mennä entistä pahemmiksi enkä pysty enää jatkamaan. Kiitos tästä kommentista!
Ap
[/quote]
Niin, ei se ole vankila, kunhan on itse valmis luopumaan siitä ehkä 'unelmienkin kodista', johon on juuri ja juuri päässyt käsiksi yhdessä miehen kanssa. Vankila siitä tulee siinä tapauksessa, ettei ole valmis päästämään irti siitä unelmastaan ja ponnistamaan ilmaan itse ja yksin.
Heippa ap!
Olen itse 30-vuotias nainen ja hieman samanlainen kuin miehesi. Mieheni on hyvin herkkä inrtovertti joka inhoaa huutamista ja tiedän hänen pelkäävän minua kun olen pahalla päällä. En ole koskaan kajonnut mieheeni enkä myöskään hauku häntä verbaalisesti, olen vain yksinkertaisesti kuin kissa pistoksissa. Suutahdan erityisen helposti jos olen itse kadottanut jonkin tarvitsemani esineen tai jos olemme mieheni kanssa myöhästymässä jostain. Huudan ja kiroilen, liikkeeni muuttuvat vahvemmiksi ja kärjistetymmiksi, esim. paiskon ovia ja potkin eteisessä lojuvia kenkiä ja saatan helposti syyttää miestäni, vaikka olen itse jättänyt kengät keskelle kulkuväylää. Jos olen hyvin stressaantunut, saattaa parissa minuutissa tähän raivonpuuskaan sekoittua vielä jotkut muut jutut jotka ahdistavat ja häiritsevät ja voin vetää huutooni mukaan vaikkapa sen ettei mieheni ole vieläkään ostanut lupaamaansa uutta loisteputkea keittiöön. Parissa minuutissa olen tyyntynyt ja pyydän anteeksi mieheltäni, joskus ihan itku kurkussa sillä koen olleeni hirviö. Itse näen selvän korrelaation stressin ja huutamisen kanssa.
Mieheni osaa myös nykyään sanoa minulle että nyt riittää. Hänellä kesti kolme vuotta opetella sanomaan se oikealla tavalla. Nykyään jos alaan ragettamaan, mieheni antaa joko minun huidella keskenäni ja poistuu toiseen huoneeseen, tai sitten sanoo minulle että syy ei ole hänen jos kadotan omia tavaroitani. Joskus taas hän vain pitää rauhallisen aikuisen asenteen ja rauhoittaa minut sanomalla ettei asia ole niin vakava, etsitään yhdessä, mikä oikeasti oikein vaivaa? jne. Nykyään mieheni myös luottaa enemmän siihen että raivoamiseni on vain minun sisälläni olevaa asiaa joka purkautuu, ei mitään josta hänen pitäisi tuntea syyllisyyttä.
Omalla kohdallani syynä tällaiseen käyttäytymiseen on osin temperamenttinen luonne, osin lapsuudenkokemukseni ja sieltä opitut käyttäytymismallit. Päällimmäisin tekijä on kuitenkin pitkään kestäneen stressin laukaisema masennus ja paha olo, joka ilmenee juurikin pienienkin pettymysten valtavina mittasuhteina. En ole aina ollut tällainen ja pystyn kyllä olemaan myös huutamatta jos pinnistelen ja viime aikoina olenkin oppinut sanomaan sen raivon keskellä miehelleni että minun pitää päästää nyt ulos tämä kiukku, anteeksi. Mutta lasten saannin suhteen hän on epäileväinen sillä ei halua minun huutavan heille ja siksi olen hakemassa ammattiapua.
Kiivasta luonnetta et voi välttämättä koskaan korjata toisessa, mutta avoimeen riitelyyn ja tunteiden ilmaisuun tottunut ihminen ei automaattisesti tarkoita seuraavassa hetkessä hakkaavaa kuumapäätä. Jos miehesi kohdistaa raivoamisensa sinuun esim. nimittelemällä sinua, on kyseessä jo sellaista (henkistä) väkivaltaa jonka vuoksi kannattaa jättää mies. Mutta jos nämä raivoamiset ovat tulleet vasta vuoden sisällä eikä mies oikeasti ole uhkaava, voi kyse hyvin olla stressin laukaisemasta äärireagoinnista josta pääsee myös eroon. Sinun kannattaisi sanoa rauhallisessa hetkessä hyvin selkeästi miehellesi että hänen käyttäytymisensä ei ole normaalia aikuisten ihmisten toimintaa, vaan sinua pelottaa ja miehesi tarvitsee apua. Käyttäytymisen taustalla olevat asiat voivat olla miehellesi kipeämpiä ja syvempiä kuin hän itsekään tajuaa.
Voimia!
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 11:52"]
Heippa ap!
Olen itse 30-vuotias nainen ja hieman samanlainen kuin miehesi. Mieheni on hyvin herkkä inrtovertti joka inhoaa huutamista ja tiedän hänen pelkäävän minua kun olen pahalla päällä. En ole koskaan kajonnut mieheeni enkä myöskään hauku häntä verbaalisesti, olen vain yksinkertaisesti kuin kissa pistoksissa. Suutahdan erityisen helposti jos olen itse kadottanut jonkin tarvitsemani esineen tai jos olemme mieheni kanssa myöhästymässä jostain. Huudan ja kiroilen, liikkeeni muuttuvat vahvemmiksi ja kärjistetymmiksi, esim. paiskon ovia ja potkin eteisessä lojuvia kenkiä ja saatan helposti syyttää miestäni, vaikka olen itse jättänyt kengät keskelle kulkuväylää. Jos olen hyvin stressaantunut, saattaa parissa minuutissa tähän raivonpuuskaan sekoittua vielä jotkut muut jutut jotka ahdistavat ja häiritsevät ja voin vetää huutooni mukaan vaikkapa sen ettei mieheni ole vieläkään ostanut lupaamaansa uutta loisteputkea keittiöön. Parissa minuutissa olen tyyntynyt ja pyydän anteeksi mieheltäni, joskus ihan itku kurkussa sillä koen olleeni hirviö. Itse näen selvän korrelaation stressin ja huutamisen kanssa.
Mieheni osaa myös nykyään sanoa minulle että nyt riittää. Hänellä kesti kolme vuotta opetella sanomaan se oikealla tavalla. Nykyään jos alaan ragettamaan, mieheni antaa joko minun huidella keskenäni ja poistuu toiseen huoneeseen, tai sitten sanoo minulle että syy ei ole hänen jos kadotan omia tavaroitani. Joskus taas hän vain pitää rauhallisen aikuisen asenteen ja rauhoittaa minut sanomalla ettei asia ole niin vakava, etsitään yhdessä, mikä oikeasti oikein vaivaa? jne. Nykyään mieheni myös luottaa enemmän siihen että raivoamiseni on vain minun sisälläni olevaa asiaa joka purkautuu, ei mitään josta hänen pitäisi tuntea syyllisyyttä.
Omalla kohdallani syynä tällaiseen käyttäytymiseen on osin temperamenttinen luonne, osin lapsuudenkokemukseni ja sieltä opitut käyttäytymismallit. Päällimmäisin tekijä on kuitenkin pitkään kestäneen stressin laukaisema masennus ja paha olo, joka ilmenee juurikin pienienkin pettymysten valtavina mittasuhteina. En ole aina ollut tällainen ja pystyn kyllä olemaan myös huutamatta jos pinnistelen ja viime aikoina olenkin oppinut sanomaan sen raivon keskellä miehelleni että minun pitää päästää nyt ulos tämä kiukku, anteeksi. Mutta lasten saannin suhteen hän on epäileväinen sillä ei halua minun huutavan heille ja siksi olen hakemassa ammattiapua.
Kiivasta luonnetta et voi välttämättä koskaan korjata toisessa, mutta avoimeen riitelyyn ja tunteiden ilmaisuun tottunut ihminen ei automaattisesti tarkoita seuraavassa hetkessä hakkaavaa kuumapäätä. Jos miehesi kohdistaa raivoamisensa sinuun esim. nimittelemällä sinua, on kyseessä jo sellaista (henkistä) väkivaltaa jonka vuoksi kannattaa jättää mies. Mutta jos nämä raivoamiset ovat tulleet vasta vuoden sisällä eikä mies oikeasti ole uhkaava, voi kyse hyvin olla stressin laukaisemasta äärireagoinnista josta pääsee myös eroon. Sinun kannattaisi sanoa rauhallisessa hetkessä hyvin selkeästi miehellesi että hänen käyttäytymisensä ei ole normaalia aikuisten ihmisten toimintaa, vaan sinua pelottaa ja miehesi tarvitsee apua. Käyttäytymisen taustalla olevat asiat voivat olla miehellesi kipeämpiä ja syvempiä kuin hän itsekään tajuaa.
Voimia!
[/quote]
Heippa! Voi vitsit, nyt vollotan! Kiitos kirjoituksesta!
Tässä moni asia varmasti on juuri niin kuin meillä!
Mies ei koskaan nimittele minua tai hauku muuten. Tyypillisiä lauseita häneltä ovat kiukun alkaessa esim. "On se #%¤¤# kun ei omassa kodissaan löydä tavaroita!!!" (tällä viitataan, että minä olen jotain siirrellyt). "Voitko olla koskematta, tavaroihin ###%%%#?!?!?!?!?" Ja sitten vaan runsain kirosanoin höystettynä viittauksia siihen, miten minä olen taas siirrellyt, kasannut, siivonnut, heittänyt pois, tai muuten vaan tuhonnut hänen tavaroitaan. Ovia paiskotaan ja tavaroita levitetään kaapeista ja milloin mistäkin ympäri lattioita.
Naurettavinta tässä on, että yleensä se tavara, mitä etsitään on ihan sen omalla paikalla!! Hän aloittaa vaan sen ravoamisen sillä siunaaman sekunnilla, kun joku ei ole ihan tässä näköpiirissä, että sen jälkeen ei mikään enää löydy. Jos minä menen auttamaan, niin tavara löytyy yleensä heti. Tosin en enää nykyään ole mennyt auttamaan, koska minun ei mielestäni tarvitse mennä kuuntelemaan, kuinka olen tähänkin taas syyllinen.
Mutta kiitos kirjoituksesta tosi paljon! En yhtään pidä sinua sekopäänä tämän kirjoituksen pohjalta, vaan ymmärrän kyllä :D ! Ihmisellä pitäisi vaan itsellään olla halu muuttaa käyttäytymistään ja tiedostaa, että se muuten tuntuu toisesta tosi pahalle ja riskeeraa parisuhteen ja yhteisen elämän.
Niin, ja enhän minäkään tässä mikään pyhimys ole. Että yhtälailla itse aloittelen riitoja ja välillä avaudun todella huolella. Kai sitä kaikilla on peiliin katsomista. MUTTA MINÄ EN HUKKAILE MIEHENI TAVAROITA! Kun se tajuais sen vielä itsekin...!
Ap
Vähän kuin meillä. Mies saa raivokohtauksia ja syyttää minua niistä. Ei ole fyysisesti väkivaltainen, mutta itse pelkään kohtauksia koska omassa lapsuudenkodissani ääntä ei korotettu juuri koskaan. Mies myös hajottaa tavaroita. Kohtauksia on harvoin, mutta ne ovat todella pelottavia. En voisi kuvitellakaan tekeväni kuten tuolla joku ehdotti, jos tokaisen että "nyt riittää", miehen raivo vain kasvaa. En aio erota ihan vielä, vaan toivon että nuo mahdolliset syyt (masennus, stressi, sairaudet) saadaan eliminoitua. Vaikeaa se tosin on, kun asioiden ollessa hyvin mies ei halua niistä "jankata" ja tilanteen ollessa päällä taas ei todellakaan voi puhua rakentavasti. Mutta en hankkisi tässä tilanteessa lapsia enkä lainaa.
mutta kertooko miehen raivotessa huutamat jutut taustalla vallitsevasta arvomaailmasta? että naisen tehtävä on pitää koti kunnossa ja on naisen syy jos tavarat katoavat? jos kerta ap on se pedantti ja mies hunsvotti. se on kyllä huolestuttavaa.
[quote author="Vierailija" time="11.05.2015 klo 09:21"]
Järki käteen nyt nainen! Iso asuntolaina ei ole mikään syy jäädä pelottavaan parisuhteeseen.
Millä tavalla mies itse selittää raivoamistaan? Kysy ja tule kertomaan meillekin. Seuraa kuitenkin, liittyykö raivokohtauksiin syöminen millään tavalla, eli mitä syötiin ja kuinka pitkä aika oli ruokailusta. Huomaa myös ne tilanteet, kun mies EI raivostu jostain kadonneesta tavarasta vaan etsii rauhallisesti.
[/quote]
Mies selittää raivoamistaan sillä, että ärsyttää, kun tavarat eivät pysy paikallaan. Itse olen todella järjestelmällinen, siisti ja tarkka. Mies on ainakin järjestyksen suhteen aikamoinen huithapeli. Minun syytäni kaikkien tavaroiden hukkuminen on siksi, että siivoan ja samalla siirtelen tavaroita ja heitän kaikkea tarpeellistakin roskikseen. En siis ole kuitenkaan koskaan oikeasti näin tehnyt, vaan hän ei oikesti löydä siitä omasta sekamelskastaan itse enää mitään.
Sellaista tilannetta ei olekaan, ettei mies raivostuisi jonkin tavaran hukkumisesta. Ja se raivoaminen alkaa sillä sekunnilla, kun jotain tavaraa tarvitsisi eikä se juuri ihan just nyt heti ole siinä kädessä. Eli hän ei edes aloita etsimistä rauhallisesti ja hermostu vasta hetken etsittyään, vaan aloittaa raivoamisen heti tietämättä, löytyykö tavara pian vai pitkän ajan päästä. Tietysti, mitä kauemmin etsimiseen menee, sitä pahemmaksi tavaroiden paiskominen, kiroilu ja syyttelykin menee.
Seurailen tätä ruokailu-juttua kyllä nyt mielenkiinnolla..