Tajuutteko oikeesti että tuutte kuolemaan?

Kaikki me vanhenemme, monille tulee sairauksia tai kipuja ja kaikki me kuolemme.

En ole masentunut asiasta, koska masentuminen ei muuttaisi mitään.

Uskon siihen, että me vielä tapaamme meille rakkaat ihmiset sanotaanko vaikka taivaassa. 

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:15"]Ap, onko tapahtunut jotain äskettäin, minkä johdosta mietit näin paljon kuolemaa? Esimerkiksi läheisen vakava sairastuminen tai kuolema? Minäkin ahdistun kuoleman ajattelemisesta, mutta olen oppinut katkaisemaan nämä ajatukset, ennen 100% paniikkia. Kuulostaa siltä, että voisit tarvita apua tähän.
[/quote]

Ei oo mitään sellaista ees sattunut. On sitä tullut kanssa ennenkin mietittyä mutta nyt on jatkuvia ahdistuskohtauksia ja kuolemanpelko tulee mieleen ihan normaaleissa arkitilanteissakin. Joskus katson miestäkin ja tajuan että joskus en nää sitäkään enää koskaan ja kestää tunteja ennen kuin ahdistus loppuu

Ap

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:26"]Minä tavallaan odotan kuolemaa, koska elämässäni ei ole mitään sisältöä...
[/quote]

No kuoleman jälkeen vielä vähemmän :[

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:18"]Mä en oikein ymmärrä miksi jotkut ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa ja tuhlaavat aikaansa sitä miettimällä ja ahdistumalla. Turhaa sitä kuolemaa murehtia ja sitten kun kuolee niin kuolee...ei sen jälkeen pysty enään murehtimaan.
[/quote]

Yritän ollakin miettimättä enkä mä tahallani siihrn tuhlaa aikaani

Ap

No kyllä mä itse asiassa tajuan. Tajusitko itse tänä yönä¿

Mä usein mietin sitä lopullisuutta. Ja sitä, miten sitten ollaan kuolleena oikeasti aina. Ikuisesti. Eikä se "aina" tarkoita mitään sataa vuotta, tai edes tuhatta tai sataatuhatta vuotta, ei edes miljoonaa, vaan oikeasti IHAN AINA. Ahdistaa niin hitosti ajatella tuota. Tiedän, samanlaista se tulee olemaan kuin millaista oli ennen mun syntymääkin, mutta ahdistaa silti. Oikeasti ikuisesti. Aaaaa, tulee niin pieni ja surkea ja omituinen olo kun sitä ihan tosissaan miettii, hyh. Parempi vaan elää hetkessä ja olla ajattelematta tuota, jokaisellahan se jossain vaiheessa on edessä...ei tosin sillä että se mua yhtään lohduttaisi. :D

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:06"]

eniten ahdistaa ku miettii tätä maailmankaikkeutta. miks me ollaan olemassa jne. Pakko olla olemassa jotain suurempaa ku rupee oikeesti miettimään tätä elämää

[/quote]

Olen samaa mieltä :) "Ja maailman murheiden yllä, soi Rakkaus sammumaton." Näin on kirjoittanut tunnettu runoilija-kirjailija Anna-Mari Kaskinen. Otan kiinni tuohon ajatukseen. Kaskinen uskaltaa näköjään ajatella tai uskoa, että kaiken murheen ja ehkä kuolemankin "yllä" voisikin olla jokin suuri rakkaus - kun vain oikein silmin katsotaan. Minäkin ajattelen ja uskon jotenkin noin.

Uskon, että vaikka tämä todellisuus on usein aika synkkää ja ohikiitävääkin, niin kaiken takana, kuolemankin takana, on niin suuri Tarkoitus ja Rakkaus, että me emme sitä pysty kokonaan ymmärtämään. Siksi uskon, että kannattaa yrittää löytää tuo Rakkaus elämän vielä kestäessä, jotta löytäisimme sen myös kuoltuamme. Itse asiassa uskon, että tämä Rakkaus on tullut niin lähelle jokaista tarkoitusta etsivää ihmistä, että se on mahdollista löytää :)

Omasta kokemuksesta haluaisin suositella löytämään tuon Rakkauden ja siihen liittyvän tarkoituksen, valon ja sovinnon vaikka siten kuin niitä on kauniisti kuvattu tässä:

Ap, suosittelen keskustelua ammattiauttajan kanssa. Kuolemaa on turha itkeä, koska jokaisen elämä päättyy jossain vaiheessa.

Mahdollisimman hyvä elämä ja mukava eläminen ovat tärkeitä asioita. 

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:27"][quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:26"]Minä tavallaan odotan kuolemaa, koska elämässäni ei ole mitään sisältöä...
[/quote]

No kuoleman jälkeen vielä vähemmän :[
[/quote]

Se on totta, mutta silloin ei ainakaan tarvitse miettiä sitä asiaa :/

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:30"]Mä usein mietin sitä lopullisuutta. Ja sitä, miten sitten ollaan kuolleena oikeasti aina. Ikuisesti. Eikä se "aina" tarkoita mitään sataa vuotta, tai edes tuhatta tai sataatuhatta vuotta, ei edes miljoonaa, vaan oikeasti IHAN AINA. Ahdistaa niin hitosti ajatella tuota. Tiedän, samanlaista se tulee olemaan kuin millaista oli ennen mun syntymääkin, mutta ahdistaa silti. Oikeasti ikuisesti. Aaaaa, tulee niin pieni ja surkea ja omituinen olo kun sitä ihan tosissaan miettii, hyh. Parempi vaan elää hetkessä ja olla ajattelematta tuota, jokaisellahan se jossain vaiheessa on edessä...ei tosin sillä että se mua yhtään lohduttaisi. :D
[/quote]

Hyi kamala :(

Ap

Joo, kaikki syntyneet kuolee.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:34"][quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:30"]Mä usein mietin sitä lopullisuutta. Ja sitä, miten sitten ollaan kuolleena oikeasti aina. Ikuisesti. Eikä se "aina" tarkoita mitään sataa vuotta, tai edes tuhatta tai sataatuhatta vuotta, ei edes miljoonaa, vaan oikeasti IHAN AINA. Ahdistaa niin hitosti ajatella tuota. Tiedän, samanlaista se tulee olemaan kuin millaista oli ennen mun syntymääkin, mutta ahdistaa silti. Oikeasti ikuisesti. Aaaaa, tulee niin pieni ja surkea ja omituinen olo kun sitä ihan tosissaan miettii, hyh. Parempi vaan elää hetkessä ja olla ajattelematta tuota, jokaisellahan se jossain vaiheessa on edessä...ei tosin sillä että se mua yhtään lohduttaisi. :D
[/quote]

Hyi kamala :(

Ap
[/quote]

Hyi niinpä. Olisi niin paljon helpompi ajatella, että joskus sitten taas vaikka syntyisi uudestaan. Ei vaan pysty käsittämään sitä lopullisuutta.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:26"]

Minä tavallaan odotan kuolemaa, koska elämässäni ei ole mitään sisältöä...

[/quote]

Hei! Vaikka et sitä nyt pystyisikään uskomaan, niin asiat voivat muuttua parempaan päin sinun kohdallasi :) Et ole tuomittu siihen, etteikö elämääsi voisi löytyä merkitys ja sisältö - olethan juuri sinä korvaamattoman arvokas, rakas ja ainutlaatuinen ihminen :) Tämä on totta, vaikka sinusta ei vielä tuntuiskaani siltä. Sinä olet arvokas: tutustu siihen tosiasiaan vaikka tämän mielestäni erittäin rohkaisevan ja koskettavan pienen videon kautta: http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

Ääh nyt muakin ahistaa :(

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 00:06"]

Mua ei ahista varsinaisesti ajatus kuolemasta, koska eihän sen kuoleman jälkeen ole täällä enää itse kärsimässä omasta kuolemastaan. Mua ahdistaa enemmän ajatus siitä, etä on vain yksi elämä ja että oman elämäni jälkeen maailma jatkaa pyörimistään enkä saa enää ikinä milloinkaan olla siinä mukana. Se on ahdistavaa.

[/quote]

Paitsi jos ajattelee buddhalaisesti :)

Niin tuttuja ajatuksia täällä. Pystyn kehittämään itselleni hyvinkin ahdistuneen olotilan, kun alan miettiä, miten tämä elämä on ihan oikeasti kaikki mitä meillä on, ja jonain päivänä sekin on lopullisesti ohi. Ja miten tämäkin hetki on aivan säälittävän pieni osa siitä IKUUUUIIIISUUUUUDEEEESTA, jonka minäkin jonain päivänä tulen haudassa makaamaan - vieläpä tiedostamatta lainkaan elettyä elämää. Oikeasti, aivoihin alkaa sattua, kun sitä lopullisuutta ajattelee, ja samalla tulee myös todella mitätön olo. Hyi. :(

Kaipaan niitä aikoja, kun lapsena olin naiivisti uskossa. Toki edelleenkin ajattelen, että tälle kaikelle on PAKKO olla jokin sellainen tarkoitus, joka on käsityskykymme ulkopuolella (mitä oikeasti pidän ihan mahdollisena, vaikka muuten ajattelenkin aika tieteellisesti), mutta silti tuo pahin vaihtoehto käy aina tasaisin väliajoin mielessä, ja se tunne on niin lohduton.

Tän takia olis kiva olla uskovainen. Vois elellä leppoisasti miettien jotain sielun pääsemistä taivaaseen tai vaikka uudelleensyntymää. Mut kun ei usko semmoisiin niin minkäs teet :(

Olen parikymppinen ja muistan että 13-16-vuotiaana pelkäsin kuolemaa ja erityisesti sitä lopullisuutta niin törkeästi, että sain öisin paniikkikohtauksia, hikoilin, tärisin, itkin ja lopulta sairastuin vakavaan masennukseen. Se kaikki iski vain yhtäkkiä eräänä yönä, kun tulin ajatelleeksi, että voi kamala, joskus minä kuolen, siis MINÄ joka olen tämän elämän keskipiste (jos ymmärrätte mitä tarkoitan, kaikkihan kuitenkin ovat oman elämänsä keskipiste) enkä enää koskaan tule siitä tilasta nousemaan, ikinä, milloinkaan, edes miljardin vuoden päästä. Vuodet vierivät ja pian olen niin vanha, että kuolema on jo portilla ja minun on turha tehdä enää mitään tai unelmoida mistään koska en ehdi saavuttaa enää mitään ennen kuolemaa.

Tämä ei ole mikään käännyttämisjuttu, mutta koska haluan sanoa että mitä minulle nykyisin kuuluu, niin olen rehellinen ja kerron että nykyisin, kun olen kristinuskossa, en pelkää noita ajatuksia. Toki ne ovat ahdistavia, mutta uskoon tuloni myötä ne pelot laimenivat ja katosivat ikään kuin itsestään. Se ei ollut syyni kääntymiseeni, mutta erittäin positiivinen lisäbonus. :D Halusin vain jakaa oman kokemukseni ja tiedän, miten paskalta se kuolemanpelko oikeasti tuntuu, ja erityisesto se, kun tiedostaa ensimmäisiä kertoja vahvasti tuon lopullisuuden, väistämättömyyden ja sen, että kukaan meistä ei tiedä, mitä rajan takana on.

Minä elän uskossa Jeesukseen ja tiedän, että tämän maallisen vaelluksen jälkeen elämäni jatkuu iankaikkisuudessa Jumalan luona. Minä elän siinä toivossa että näen siellä myös rakkaat ihmiseni. Siksi elämä on oikeasti ihanaa.

Minä olen ollut kaksi kertaa "kuollut", molemmilla kerroilla entinen sydämeni teki stopin ja minut elvytettiin takaisin tähän maailmaan. Ei kuoleminen tuntunut kurjalta tai pelottavalta, tuntui vähän siltä kuin nukahtaisin.:) Ei siis syytä huoleen.