Mitenköhän ihmiset jaksoi ekan maailmansodan/kansalaissodan, pula-ajan, uudet sodat jne

Ei ollut muuta vaihtoehtoa ja heikothan eivät kestäneetkään vaan sekosivat.

No mitä muuta sitä voi tehdä kuin jaksaa?

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut muuta vaihtoehtoa ja heikothan eivät kestäneetkään vaan sekosivat.

Tämä. Gandalfia siteeratakseni: "Voimme vaikuttaa vain siihen mitä teemme ajalla joka meille annetaan."

Itse mietin tuota juuri viime viikolla, kun olin kahden alle kouluikäisen kanssa karanteenissa. Aiemmin kestettiin silmää räpäyttämäyttä ja sekoamatta, miten vierustoveri kranaattisateessa räjähti mytyksi jauhelihaa, minä en kestä sitä miten maailma kutistui takapihan kokoiseksi.

Silloin ei mediasta tuutattu koko ajan pelkopropagandaa ja vihan tunteita sitä omaa naapuria kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut muuta vaihtoehtoa ja heikothan eivät kestäneetkään vaan sekosivat.

En puhuisi "heikoista."

Silloin laivat olivat puuta ja miehet rautaa. Ei voinut jäädä makoilemaan sängyn pohjalle ja odottaa että joku terapeutti tai sossutäti tulee auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Silloin ei mediasta tuutattu koko ajan pelkopropagandaa ja vihan tunteita sitä omaa naapuria kohtaan.

Oletko tosissasi? :D

Todellakin tuutattiin. Toki ei radion ja lehtien lisäksi ollut muuta mediaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse mietin tuota juuri viime viikolla, kun olin kahden alle kouluikäisen kanssa karanteenissa. Aiemmin kestettiin silmää räpäyttämäyttä ja sekoamatta, miten vierustoveri kranaattisateessa räjähti mytyksi jauhelihaa, minä en kestä sitä miten maailma kutistui takapihan kokoiseksi.

Oikeasti moni alkoholisoitui ja hakkasi perhettään lopun ikäänsä.

Silloin ei ollut some jossa keskustella miltä tuntuu, silloin tuskin edes puhutiin tunteita, äitini kertoo kuinka laulettiin, tanssittiin, juotiin kahvia ja rupateltiin, kun joskus töiltä ehti.

Vierailija kirjoitti:

Itse mietin tuota juuri viime viikolla, kun olin kahden alle kouluikäisen kanssa karanteenissa. Aiemmin kestettiin silmää räpäyttämäyttä ja sekoamatta, miten vierustoveri kranaattisateessa räjähti mytyksi jauhelihaa, minä en kestä sitä miten maailma kutistui takapihan kokoiseksi.

Eipä aina kestetty. Ja sotakokemuksista "sekosivat" nekin joilla ei ollut aiempaa taustaa mt-ongelmista. Kaikilla raja tulee jossain kohtaa vastaan, mitä kestää.

Minun veteraaniukkini ainakin kertoi kestäneensä sodan kauhut huumorin avulla. Siis kun vaikka kaveri räjähti vieressä ilmaan, niin asiasta heitettiin joku synkkä läppä (tyyliin että sillä oli niin kiire, että lähti joka suuntaan yhtäaikaa) ja jatkettiin hyökkäystä. Muuten ei olis kuulemma pääkoppa kestänyt, vaan sitä ois romahtanut. Piti myös antaa itsensä henkisesti erkaantua siitä todellisuudesta, että joutuu tappamaan ihmisiä. Puhuttiin just siihen tyyliin että "en minä oo ihmisiä tappanut, ryssiä vaan". Pakko oli noin ajatella, että pystyi toimimaan.

Eli pitää olla taito antaa mielelleen tauko niistä ahdistavista asioista, vaikka ajat ois kuinka kovat, niin niihin ei voi jäädä vellomaan jos meinaa selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse mietin tuota juuri viime viikolla, kun olin kahden alle kouluikäisen kanssa karanteenissa. Aiemmin kestettiin silmää räpäyttämäyttä ja sekoamatta, miten vierustoveri kranaattisateessa räjähti mytyksi jauhelihaa, minä en kestä sitä miten maailma kutistui takapihan kokoiseksi.

Oikeasti moni alkoholisoitui ja hakkasi perhettään lopun ikäänsä.

Tai näki painajaisia, sai takaumia valveillaollessaankin, päätti päivänsä jne.

Suosittelen Elina Sanan kirjaa Isäni sota. Kertoo Sanan isästä joka oli koulutettu, älykäs ja kohtelias mies mutta joutui sitten sotaan ja tuli sieltä takaisin muuttuneena (ja väkivaltaisena) miehenä. Voi vain kuvitella miten paljon tällaisia tarinoita menneisyydestä löytyy, kun ihmisten mieli murtuu kaikkien vastoinkäymisien edessä.

Silloin asiat oli niin huonosti että jos siitä selviää, paremmat ajat on kyllä tulossa.

Ja jos nyt ei puhuta sota-ajoistakaan, niin menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä tarttuvien tautien saamisen ja niihin kuolemisen riski oli läsnä jatkuvasti. Se vain kuului elämään.

Lapselle puhkesi krooninen sairaus. Sitä olen itkeskellyt koko päivän. 1,5 vuotta sen kanssa on eletty mutta jotenkin tänään sen tajusin.

Ollaan vain puskettu eteenpäin kun ei ole muuta voitu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen Elina Sanan kirjaa Isäni sota. Kertoo Sanan isästä joka oli koulutettu, älykäs ja kohtelias mies mutta joutui sitten sotaan ja tuli sieltä takaisin muuttuneena (ja väkivaltaisena) miehenä. Voi vain kuvitella miten paljon tällaisia tarinoita menneisyydestä löytyy, kun ihmisten mieli murtuu kaikkien vastoinkäymisien edessä.

Murtuneet mielet-kirja olisi myös hyvää luettavaa näille "heikoista" yksilöistä puhuville. Sitä kun ei tiedä, miten itse kukin reagoisi niissä olosuhteissa.

Niinpä. Ja nyt ihmiset ei kestä sairastaa yhtä flunssaa, koska siinä on kurja ja epämiellyttävä olo.

Vierailija kirjoitti:

Itse mietin tuota juuri viime viikolla, kun olin kahden alle kouluikäisen kanssa karanteenissa. Aiemmin kestettiin silmää räpäyttämäyttä ja sekoamatta, miten vierustoveri kranaattisateessa räjähti mytyksi jauhelihaa, minä en kestä sitä miten maailma kutistui takapihan kokoiseksi.

Eivät ne aiemmat sukupolvet ole olleet sen kestävämpiä tai kovempia kuin me nyt.

Traumoista, pelosta, uupumuksesta vain ei voinut puhua, eikä tunteitaan ilmaista.

Mutta kyllä aina ovat ihmiset purnanneet ja valittaneet, myös sotien rintamilla.

Sodista on aina palannut sotilaita, joiden psyyke ei ole enää kestänyt, mutta aiemmin sitä ei ole tunnustettu. Nämä miehet itse ovat hoitaneet päätään viinalla, työnteolla ja väkivaltaisella käytöksellä. ( ja näitä jälkiä näkyy ihmisissä vielä tänäkin päivänä, traumatkin periytyvät, varsinkin hoitamattomat ja käsittelemättömät)

Ei kukaan meistä nyt elossa olevista ihmisistä pääse tästä koronatilanteesta pois. Se vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen.

Kukaan ei ole ylivertainen sankari.

Välillä purnataan, välillä on huonoja päiviä, karanteenit ovat raskaita pienten lasten kanssa varsinkin, normaali on kadonnut ja uusi normaali odotuttaa itseään.

Välillä on rajoitukset sitä ja välillä tätä, kukaan ei tiedä mitä huominen taas tuo.

Mutta tämäkin aika loppuu, ja sitten tulee taas uudet ajat.

Ihminen on sitkeä ja sopeutuvainen, ja valittamiseen taipuvainen olento.

Mutta ihan oikeasti tiukassa paikassa ollaan, mutta tsemppiä, selvitään miten selvitään, tyylipisteitä ei jaeta ja toisiin aikoihin ei voi verrata.