Kysymys sinulle jolla on lapsia

Meidän vauva on nyt 4 kuukautta ja en pystyis enää elämään ilman häntä. Siltä se ainakin tuntuu. Niin rakas ja niin täydellinen <3

2v:n äiti jatkaa: Kun viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa aaaaaikoihin ulkona, juttelin erään miehen kanssa lapsista. Hän on Irlannista kotoisin ja oli täällä töissä, hänellä on kaksi lasta kotona). Hän sanoi mielestäni tosi hyvin: "et voi ikinä tietää mitä rakkaus on, ennen kuin sinulla on lapsia". Tähän yhdyn täysin. Vaikka kuinka rakastaisit miestäsi ja koiraasi ja kissaasi ja akvaariokalojasi ja äitiäsi ja isääsi ja sisaruksiasi niin huomaat todella eron kun oma lapsi syntyy. Sen voimalla jaksaa ne paskatkin hetket. Sitä tunnetta ei voi selittää lapsettomalle mikä tulee kun oma vauva nukahtaa sohvalle rintasi päälle tai vähän isompana herättää sinut aamulla suukoilla :)

Minusta "seuraava askel parisuhteessa" kuulostaa vähän oudolta. Itse miettisin, että olenko suhteessa juuri sen miehen kanssa, kenet ehdottomasti haluan lasteni isäksi. Tai siis jos sitä tarvitsee miettiä, tilanne ei ole kovin hyvä...

Vastaavatko miehesi ja sinun arvot toisiaan? Onko mies kypsä ja tunne-elämältään tasapainoinen? (Entä sinä?) Tulisiko teistä hyvät vanhemmat?

Kenelle perinnöksi omakotitalo ja mökki jos ei omille lapsille? Ehkä sisaruksille ja heidän lapsilleen :).

Lapset ovat tuoneet elämään aivan uudenlaista sisältöä ja onnea ja nimenomaan rakkautta. Hetkeäkään en ole katunut vaan kiitän onneani ihanista lapsistani joka päivä... Toki hankalia hetkiä ja vaikeita aikoja myös on ollut mutta olen myös huomannut kasvaneeni ihmisenä tosi paljon niiden, ja yleensäkin äitiyden myötä.

Ensimmäinen vuosi oli ihanaa.. Sitten vaihtelevasti ja kun toinen lapsi tuli (ikäero 3v) niin oli ihanaa taas vauva-ajan vaikka vauva nukkuikin vain 30min-1h pätkissä ja viihtyi vain sylissa. Sitten on ollut Rankkaa is Rankkaa ja edelleen on rankkaa! Lapset nahistelee jatkuvasti. Koulunkäynnin vahtaamiseen menee liikaa voimia ja pääkaupungissa on rahallisesti haastavaa tarjota hyvä asuinalue JA omat huoneet. Sotkua tulee toivottavasti. Joka aamu ja ilta pesen lavuaarin tahmaisista likajäljistä ja hammastarkastus. Pesen vessan ainakin joka ilta. Pissivät reunalle. Keittiön sä millions murua joka aamu-, väli- ym palan jäljiltä..Rakkaita ovat mutta välillä hermo menee.

Onhan se rankkaa ollut monta kertaa, mutta silti elämäni parhaita päätöksiä. Ehtii sitä muutakin, jos ei juuri silloin kun lapset on pieniä niin sitten vähän myöhemmin. Todellakin harmittaisi tässä iässä (40), jos ei olisi yhtään lasta ja huomaisi, ettei enää onnistu saamaankaan... 

Sinulla on juuri oikea kuva siitä mitä elämä lasten kanssa on...

Minusta tuntuu, että aika on pakostakin kullannut muistoni pikkulapsiarjesta. Meillä on 4 lasta, vuoden ikäerolla toisistaan ja kaikki ovat nyt jo teini-ikäisiä. Vanhin muuttaa pian pois opiskelemaan ja siksi kävimme läpi lapsuuskuvia koko perheen voimin. Kasaamme yhdessä hänen elämänsä yksiin kansiin hänen muuttoaan ja meidän toisten luopumista helpottamaan. Kuvista muistui mieleen tapahtumia ja asioita, jotka olivat unohtuneet nykyhetken tieltä. Kuuntelin kaikkien teinieni lapsuusmuistoja kyynelsilmin. Meillä oli mukavaa yhdessä arjessamme jo silloin. Ne parhaat muistot eivät olleet Linnanmäki-päiviä eikä hienoja joululahjoja. "Muistaksä äiti/isä, kun..." ja sitten kuulemme mielestämme pienen ja mitättömän asian, jota joutuu hakemaan (eikä aina löydykään...) mutta lapselle se oli ollut merkittävä ja mieleenpainuva asia. 

Tämä on vanhemmuudessa se vaikein ja raskain asia: luopuminen. Olen ikionnellinen, että lapseni haluaa pärjätä omillaan ja hänellä on kaikki valmiudet toimia itsenäisesti. Joudun käymään tämän luopumisprosessin vielä kolme kertaa tulevina kolmena vuonna. Miten monta kertaa sydämestään voi irrottaa palasen, antaa sen tahdostaan toisen mukaan ja uskoa että elämä kantaa sinua, lapseni?

[quote author="Vierailija" time="29.04.2015 klo 23:26"]Ehkä muutama vuosi vierii vähän niin että ei viitsisi lähteä minnekkään lapsen kanssa.
[/quote]

Miksi? Me ei ikinä jääty vain kotiin. Ollaan reissailtu ja menty ihan normaalisti. Lapsetkin ovat oppineet pienestä asti menemään! :)

En vaihtaisi tätä elämääni lapsettomaan. En näe mitään hohtoa, että käviain töissä ja harrastaisin tms ja olisi ns. "tyhjä koti". Itse en tykännyt, toiselle se sopii. Me tehdään yleensä paljon ydessä kaikki. Lapsia ei jätetä mummolaan hoitoon jne.

Kyllähän se lasten saanti muuttaa jo parisuhteen dynamiikkaa, yleensä hyvään suuntaan, mutta aina ei mene näkemykset yksiin puolison kanssa, vaikka miten olisi puhuttu asiat valmiiksi. Varaudu siis henkisesti siihen. Itselläni on kolme lasta, rakastan heitä enemmän kuin itse elämää, mutta kieltämättä olisin voinut odottaa vielä muutaman vuoden, ei olisi pitänyt olla niin kiire nuorena hankkimaan lapsia. Toki on tässä se etu, että olen nelikymppinen kun kuopuskin lentää pesästä, niin sitten on vielä itsellä "hyviä" vuosia jäljellä, jolloin voi tehdä ihan mitä huvittaa. Mihinkään en nuita murusia vaihtaisi, enkä aikaa heidän kanssaan antaisi pois, mutta muista että lasten syntymän jälkeen voit unohtaa:
-rauhalliset pitkään nukutut aamut
-kiireettömät aamulähdöt
-extempore-reissut
-löhöpäivät 24/7netflix pyörii
-huolettoman olon (lapset on aina edes alitajunnassa läsnä)
-työpäivän jälkeen sänkyyn kaatumisen
-päikkärit
-rauhalliset illat
-hyvin nukutut yöt.

Nuo nyt ainakin. Ja tuo ainakin sen ekat 10v, varsinkin jos meinaat useamman muksun tehdä. Mut kaikesta huolimatta, meen takuuseen, että jos päätät lapsia tehdä, et tule sitä katumaan <3

Mulla on nyt 5v ja 7v lapset. Kun esikoinen syntyi, niin koin hetkellisen ahdistuksen. Tuntui, etten heti osannut rakastaa ja olla äiti. Lisäksi olin aluksi huolissani kaikesta. Muutamassa kuukaudessa helpotti ja rakkaus löytyi ja syveni. Rakkaus omaan lapseen on ainutlaatuinen tunne. Joskus tuntuu, että pakahtuu. Toisaalta äitiys on myös huolta ajoittaista huonoa omaatuntoa. Meillä lapsilla melko pieni ikäero, mutta en koe sen lyhyen ahdistuksen jälkeen olleen rankkaa missään vaiheessa. Toki omat menot pitää suunnitella etukäteen. Mulla on myös vauva-aikoina ollut oma liikuntaharrastus ja, kun alkoivat seurata pikkukakkosta, niin rupesin lenkkeilemään 17-18. Perheenä on reissattu alusta asti, laivalla, kylpylöissä, ulkomailla. Sen sijaan biletys on jäänyt. Suosittelen lapsia siinä vaiheessa, kun alituista kaipuuta biletykseen ei ole. Toki lasten kanssa jostain menosta joutuu luopumaan, mutta paljon saa tilalle.

Kyllä elämä lasten kanssa on ihana .mä en vaihtaisi koskaan on 1lapsi yhteinen 1mun puolison ja olen edelleen raskaana .välillä olen puhki ja ärsyttynyt mutta elämällä on tarkoitus .

Elämäni on enimmäkseen ihanaa. Minulla on upeat lapset (4), kiva mies ja mielenkiintoinen työ. Raskasta on ollut vauvaikäisten kanssa ajoittain, ei nykyään enää, kun nuorin on 4-vuotias. Mitään arvokasta ei saa ilman jonkinlaista ristiriidan sietämistä ja panostusta. Vapautta minulla on ihan riittävästi. Sen mahdollistaa hyvä mies ja riittävä tulotaso, hyvin kasvatetut ja onneksi terveet lapset. Saan suurta nautintoa lasten kanssa vietetystä ajasta ja esimerkiksi heidän harrastustensa seuraamisesta. Osaan organisoida perhe-elämää ja omaa työtäni. Tämä on siis osittain taitolaji. 

Rakastan lastani ja miestäni, olemme perhe joka on mielestäni tasapainoinen. 

Jokaiselle suodaan omille menoille aikaa ja pidämme huolen myös yhteisestä ajasta, mikä luo turvaa lapselle. Yksi enkelilapsi on taivaassa ja yhden olisi määrä syntyä kesällä. 

Arki voi olla ihan yhtä raskasta on lapsia tai ei. Itse koen lapsen elämän rikkautena ja niitä ei tehdä niitä saadaan mikäli onni suo. Itse yhden menettäneenä. 

Täytyy olla valmis uhraamaan omaa vapaa aikaa ja omista mieltymyksistä välillä, sillä lapsi menee kuitenkin itsensä edelle varsinkin pienenä.

kaikki kasvavat vanhemmiksi, kukaan ei ole siihen suoraan valmis. Lapsi opettaa vanhempia siinä missä vanhemmat lapsia.

Ratkaisevinta on parisuhde. Onko miehesi sellainen, että hän osallistuu ja kantaa vastuunsa? Onko sinulla muuta turvaverkkoa? Jonkn kansainvälisen tutkimuksen mukaan 1 lapsi lisää onnellisuutta, mutta useammat vähentää...en nyt muista, mikä tutkimus oli, mutta kyllähän siinä saa sen rakkauden kokemuksen ja toisaalta arki ei ole niin rankka.

Minä jäin yksinhuoltajaksi 3:lle lapselle, joten sanoisin, että vain sen verran lapsia, että pystyt itse huolehtimaan ja kunnon miehen kanssa.

Välillä on hetkiä kun kaikki menee mönkään, väsyttää ja kiukuttaa itse kullakin. 99% ajasta on kuitenkin ihanaa ja antoisaa.

Aika henkilökohtainen kokemus se on miten sidotuksi itsensä tuntee lapsellisena. Asenne vaikuttaa paljon. Jos on tottunut kovin menemään omilla ehdoillaan niin sitten voi tulla yllätyksenä miten on alussa kiinni vauvassa. Mutta jo pelkästään hormonit muuttaa naista yleensä niin ettei sitä enää tunne ja ajattelekaan samalla tavalla kaikesta kuin ennen lapsia. Jotkut ennen niin kovin tärkeät asiat eivät tunnukaan enää niin tärkeiltä ja uusia tulee tilalle.

Jos hyväksyy sen ettei elämä ole enää yhtä vapaata, niin pärjää hyvin. Kaikkea voi kuitenkin tehdä mitä ennenkin mutta ei samalla tavalla ex tempore kuin ennen lapsia. Omaa ja yhteistä aikaa kannattaa ottaa, uupumus ja parisuhteen väljähtyminen kun useimmiten tapahtuu salakavalasti ja huomaamatta. 

Minulla on vanhimmat lapset jo aikuisia ja muuttaneet kotoa. Miehellä ei ole lapsia ja odotamme ensimmäistä yhteistä lasta. Hänellä on samanlaisia pelkoja kuin sinulla. Vaikka hän näkee etteivät lapset estä minua elämästä ja tekemästä asioita, niin jokin pelko kuitenkin siitä kuitenkin että elämä muuttuu. Minulla on jo perspektiiviä kun olen sen prosessin jo pari kertaa läpi vetäissyt, joten tiedän mitä on odotettavissa.  Sanon samat asiat sinulle kuin olen sanonut miehelleni.

Asenne on kaikista tärkein. Erilaisia vaiheita tulee, hyviä ja huonoja. Hyvistä kannattaa nauttia ja huonojen kanssa muistaa että se kestää vain aikansa. Lapsi kasvaa ja kehittyy kokoajan. Omaa aikaa voi ottaa vuorotellen ja myös yhteistä aikaa. Itse en ole kokenut lasten rajoittavan minua, mutta riippuu toki ihan ihmisestä. Jos haluaa bailata joka viikonloppu ja reppureissata maailmalla niin sitten voi kokea lapset rajoitteeksi. Toki jotkut kokevat että lapsille täytyy uhrautua jotenkin ja jättää ihan kaikki oma elämä ( miehelläni on juurikin tällainen käsitys),  silloin saattaa tilanne tuntua raskaalta. Mutta jos vähempikin vapaus riittää niin sitten ei juuri menetä mitään. Niistä omista menoistakin nauttii ihan eri tavalla kun oma aika on harvinaisempaa ja ainutlaatuisempaa. Ja lapsiarjesta taas nauttii ja arvostaa enemmän kun siitä välillä irtautuu. Kuvailisin niin että elämässä ikäänkuin kaikki värit kirkastuu.

Lasten myötä elämään tulee uudenlaista syvyyttä. Minusta oli huikeaa tuntea yhteys menneisiin sukupolviin kun tajusin olevani osa sukupolvien ketjua, että elämälläni on jatkuvuus ja tarkoitus, että minun kauttani maailmaan tulee uusia ihmisiä ties kuinka kauan tulevaisuuteen saakka taas omien lasteni saadessa lapsia jne. Kaikki omat tekemiset tulee eri tavalla tärkeiksi sillä ne vaikuttavat seuraavaan sukupolveen. Ja se rakkaus kun olet lapselle äiti tai isä, sitä ei voi korvata millään muulla rakkauden muodolla. Ihmiset ajattelevat usein hyvin lyhytkatseisesti miten lapset vaikuttavat vain ihan lähitulevaisuuteen vaikka se vaikuttaakin ihan koko loppuelämään. Se on hyvin lyhyt aika mitä lapsi on pieni vaikka alussa sitä ei osaakaan hahmottaa vaan kolmen kuukauden koliikki tai vuoden pätkäunet tuntuu ikuisuudelta. Ilonaiheet ja huolet lapsesta muuttaa muotoaan lapsen kasvaessa. Itse en missään tapauksessa vaihtaisi tätä mihinkään, elämä ilman lapsia omaan itseen keskittyen tuntuisi minusta kovin tyhjältä. Mielummin otan ne pienemmät itseeni keskittymisen hetket joita minulla on, liikunta, opiskelu, biletysillat, matkat se riittää minulle hyvin ja suurimman osan arjesta elän lapsiperhe-elämää.

On. Itse asiassa se on vielä ankeampaa. Ja sitten kun sitä apua tarvitsette, niin sitä ei kukaan halua oikeasti antaakaan, vaikka kovasti ennen lapsen tuloa mummot raakuu että "Kyllä me sitten autetaan, soitat vaan!"

Se on vähintään 18 -vuoden elinkautinen siinä.

En voisi kuvitellakaan elämääni ilman lapsiani ja äitiyden kokemusta. Siinä pähkinänkuoressa omat fiilikseni asiasta. Ja kyllä, välillä on väsyttänyt ja tympinyt ihan helvetisti, mutta silti <3

Terv.2 murkun äiti