Lue keskustelun säännöt.
Puolison muutto ulkomaille ja suhteen paraneminen
03.01.2022 |
Tilanne on tämä: puolisoni on kurkkuaan myöten täynnä Suomen ilmastoa, pimeyttä, työtään ja velvollisuuksiaan täällä.
Meillä on yläkoulu- ja lukioikäiset lapset, joiden kanssa muutto ulkomaille tuntuisi liian hankalalta. Minulla on kiva ja kiinnostava työpaikka, ja oman alani töitä olisi tosi vaikea, lähes mahdoton löytää muualta kuin Suomesta. Lisäksi on vanhenevia vanhempia, jotka enenevissä määrin tarvitsevat apuamme.
Parisuhteemme on meille tärkeä, mutta puolison kärttyisyys ja negatiivisuus on saanut minut muutaman kerran miettimään, onko tätä kestettävä loppu ikäni. Erota en kuitenkaan halua, vaikka hengitänkin yleensä vapaammin silloin kun puoliso ei ole paikalla. Haluamme toisillemme hyvää.
Kuulostaisiko ihan mahdottomalta ajatukselta etäsuhde, jossa puoliso eläisi mieleisemmillään leveysasteilla ja minä pyörittäisin kotia täällä? Mitä hankaluuksia näette kuviossa?
Kommentit (32)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten voisit kunnioittaa miestä, joka jättää lapsensa ja velvollisuutensa? En ymmärrä. Itsellä ainakin menisi kaikki kunnioitus ihmistä kohtaan, joka lähtisi lapsellisesti "etsimään itseään" kun lapset ovat siinä iässä että he todella paljon tarvitsevat vanhemman opastusta, tukea ja rakkautta. Miltä lapsista tuntuu, että isä on noin kyllästynyt heihin?
Mies voisi mennä, mutta takaisin ei tarvitsisi tulla.
Puoliso voi olla nainenkin, ei selvinnyt ap:n avauksesta 😌
Lukio - ja yläkouluikäiset lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, eivät mitään taaperoita jotka "tarvitsevat vanhempaa joka hetki". He muuttavat jokatapauksessa muutaman vuoden sisään opiskelemaan ja omilleen. Miksi et voisi itse harkita ensin etäsuhdetta ja sitten työn hankkimista kohdemaasta?
Jos se tuntuu teistä hyvältä ratkaisulta, ei teidän tarvitse kuunnella nettipalstan mielipiteitä asiasta! Minulla on paljon työkavereita, sekä miehiä että naisia, jotka ovat tällaista asetelmaa eläneet. Yleensä eivät lopullisesti, vaan ”pendlanneet” väliaikaisesti. Mitä isommat lapset ovat, sitä paremmin se näyttää toimivan. Joillain on avioliitto romahtanut, luulen että johtunut siitä etteivät molemat olleet ulkoamaille muutosta samaa mieltä.
Itse (nainen) olen vuosikymmeniä unelmoinut ulkomailla työskentelemisestä. Nyt tilaisuus on tarjoutumassa ja mies on näyttänyt vihreää valoa sille, että voisin aloittaa työt osottain ulkomailta, osittain etänä Suomesta. Lapsi kirjoittaa vuoden päästä, joten nyt juuri koko perhe ei voi lähteä.
Tunnistan tuon, että jotkut suhteet vain voivat paremmin, kun ei nähdä ihan koko ajan. Matkustin ennen koronaa todella paljon ja suhteemme ei siitä kärsinyt. Koronan aikana sen sijaan hermo on kiristynyt, kun molemmat etätöissä ja 24/7 kotona. Aviopuoliso on joutunut täyttämään kaikki sosiaaliset tarpeet, joita ennen täyttivät työkaverit, ystävät, harrastukset,… Sitä kriisiä olemme ihan terapiassa asti purkaneet ja onnekseni voin sanoa, että ollaan lähes ulkona kriisistä, vaikka etätyöt jatkuvatkin. Haluamme molemmat olla hautaan asti yhdessä (itselläni ihan kristillisestä maailmankatsomuksestakin johtuen) eikä mitään pettämiskuvioita ole ollut eikä tule.
Mies puolestaan suunnittelee talviasuttavan mökin rakentamista kotikyläänsä, josta tekisi etätöitä osan ajasta. Minulle ok. Meille ehkä optimaalinen malli lähivuosina ja eläkevuosina voisi olla, ettei ihan koko ajan välttämättä asuta samassa paikassa. Ei se meidän sitoutumista tähän avioliittoon vähennä.
Voisitteko saada apua asian pohtimiseen ihan joltain ammattilaiselta? Etenkin pohdin miestäsi, tietääkö hän tosissaan mitö haluaa, jos on äreä ja kärttyisä? Hänen pitää pohtia, mihin tarpeeseen se ulkomaille muutto vastaa ja mihin ei. Mitö lapset ovat mieltä, mitkä ovat heidän toiveensa? Jne jne
Vaikea näin ulkopuolisena, tilannetta sen tarkemmin tuntemattomana arvioida, mutta väläytän sellaista, että ehkäpä se ärtyneisyys johtuu masennuksesta ja tyytymättömyydestä tylsään oravanpyörän juoksemiseen. Enkä yhtään ihmettele. Ei meitä kaikkia ole luotu olemaan samassa paikassa ja elämään sanaa tylsää arkea vuodesta toiseen. Voin itse samaistua hyvin. Olen asunut itse viidessä eri maassa. Ja olen 32-vuotias. Ahdistuisin jos joutuisin asumaan Suomessa. Suomi on niin masentava maa. Nyt voin kuvitella jäävänikin asumaan tänne uuteen maahan, koska elämänmeno on täällä niin paljon mieluisampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kelpaisi minulle mainiosti, ja olisi kelvannut jos oma kärttyinen Suomeen kypsynyt mieheni olisi vaan lähtenyt ilman minua, kun olimme vastaavassa tilanteessa.
Etäsuhteessa tärkeintä on sanallinen viestintä, koska juuri muuta ei yhtäkkiä olekaan. Toivottavasti siis se sujuu ja uskallatte olla avoimia hankalistakin asioista ja luotatte, että kumpikin uskaltaa sanoa ikävät asiat ääneen pimittämisen sijaan.
Muita mutta ei juuri olekaan. Onnea matkaan!
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastaa ja tahtoo toiselle hyvää eikä halua erota, mutta on ehdottomasti helpompi hengittää yksin, onhan tuo ratkaisu. Ei toki kannata olettaa että uskollisuus toisella osapuolella säilyy tuollaisessa tilanteessa, vaikka itse olisitkin uskollinen.
Meillä on hieman samantapainen tilanne. Itse kyllä olen uskollinen eikä ole mitään virityksiäkään, mutta tällä elämänkokemuksella en ihmettelisi jos kumppanillani olisi jotain. Kai suljen silmäni haluamalla uskoa siihen että molemmat tahoillamme kunnioitamme liittoamme.
Tavallaanhan se olisi joka tapauksessa suhteenne loppu sellaisenaan kuin olette sitä tähän asti eläneet, mikäli kahden maan ratkaisuun päädytte.
Noin lähtökohtaisesti. Itse kykenet uskollisuuteen, joten miksi oletat, ettei toinen ehkä kykene? Pidätkö itseäsi puolisoasi parempana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse vastaavassa tilanteessa ja suhde voi paremmin kun asuessamme molemmat tunkkaisessa ja ahdistavassa Suomessa. Jokainen voi nämä asiat keskustella selväksi keskenään, ei se aina tarkoita mitään pettämistä tai prostituoituja. Toinen tekee toisessa maassa työtään ja sinä omassasi. Päättäkää yhdessä, ei siihen mitään vauvapalstaa tarvita.
Pariskunta voikin tehdä näin, ei siinä mitään.
Mutta vanhemmilla on velvollisuuksia lapsiaan kohtaan. Ei niitä voi jättää vain siksi että on kyllästynyt omaan itseensä.
Wow, onpa hienoa että tähän eilen hyytyneeseen avaukseen on tänään tullut paljon fiksuja vastauksia. Tietenkään päätöstä ei av:n perusteella tehdä. =) Ehkä itse vain kaipasin keskustelua aiheesta, kun en tulehtuneessa tilanteessa halunnut puolison kanssa alkaa asiasta puhua. Keskusteluyhteys on ihan hyvä, kunhan valitsee sopivan hetken...
Itse en näkisi että puolison ulkomaille lähtö olisi lasten hylkäämistä. Lomat voitaisiin viettää yhdessä, ja viikonloppureissutkin voisivat olla mahdollisia. Lapset alkavat tosiaan olla jo aika itsenäisessä elämänvaiheessa. Toki tarvitsevat vanhempiaan, mutta eivät 24/7 läsnä. Sitä en tiedä, vastaisiko yksin ulkomailla asuminenkaan sitten puolison ajatusta hyvästä elämästä. Joku tuollainen yhden vastaajan kuvaama tilanne, jossa voisi asua muutamia viikkoja kerrallaan muualla, kuulostaisi kaikkein parhaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukio - ja yläkouluikäiset lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, eivät mitään taaperoita jotka "tarvitsevat vanhempaa joka hetki". He muuttavat jokatapauksessa muutaman vuoden sisään opiskelemaan ja omilleen. Miksi et voisi itse harkita ensin etäsuhdetta ja sitten työn hankkimista kohdemaasta?
Teini-ikäiset tarvitsevat oikeasti vielä paljon vanhempiaan. Moni vanhempi ei vain ymmärrä sitä.
Moni on nyt huolissaan lasten heitteillejätöstä. Ajatellaanpa kahta tilannetta:
A) Toinen vanhemmista asuu esim. Keski-Euroopassa, toinen omassa tutussa kodissa (tai ainakin tutussa ympäristössä) Suomessa. Lomilla on mahdollisuus viettää aikaa perheenä jommassa kummassa paikassa tai matkustaa vaikka yhdessä muualle. Viikonloppureissuja voidaan tehdä puolin ja toisin, ja teinit selviävät niistä tarvittaessa jo itsenäisestikin. Kotona on hyvä ilmapiiri ja vanhemmat kunnioittavat toisiaan ja lapsiaan. Lähivanhemmalla on enemmän vastuuta arjesta, mutta toisaalta ulkomailla asuva vanhempi voi osallistua kuluihin ja on etänä läsnä - teinit viettävät muutenkin suuren osan ajastaan kännyköillä. Nettipuhelu auttaa ikävään. Molemmilla vanhemmilla on rauha elää omaan tahtiinsa, ja lapsilla aikuistuessaan mahdollisuus lähteä opiskelemaan vaikka lähemmäs toista vanhempaa, jos tilanne on silloin vielä tämä. Seksi on harvoin tavatessa loistavaa, ja väliajoista huolehtii satisfyer :)
B) Vanhemmat ovat eronneet. Jätetty osapuoli on katkera, jättäjä kokee syyllisyyttä. Molemmat tuntevat epäonnistuneensa. Lapsia käytetään pelinappuloina aikuisten riidoissa. Herkässä vaiheessa olevat nuoret kärsivät ja oireilevat. Tapaamisista sopiminen aiheuttaa riitoja, kiusantekoa ja kiukuttelua. Uusia puolisoehdokkaita tulee, ja teineillä menee näiden kanssa sukset ristiin.
Miksi avioero nähdään hienona mahdollisuutena voimaantua ja ottaa oma elämä haltuun, etäsuhde taas tuhoon tuomittuna?
Yhteiset lapset? Miten (tai millainen) aikuinen voi jättää omat lapsensa?