Sinä, joka olet kaunis. Missä iässä ja miten tulit itse tietoiseksi kauneudestasi?

Olin nuorena kaunis, nyt olen jo vanhempi. En tiedostanut mitään, ennen kuin noin 14-vuotiaana kaverit alkoivat sanoa, että olen kaunis. En silloin vielä uskonut, mutta sitten alkoi tulla tälläistä, että ulkomaalainen kuvaaja pysäytti kadulla ja antoi korttinsa ja kun olin ulkomailla, mallitoimiston johtaja lähestyi yms.

Väitteeseesi en ota kantaa. Pikemminkin näyttävän ihmisen pitää puurtaa enemmän kuin taviksen, koska ei haluta uskoa, että kaunis osaa jotain.

Muistan että ulkonäkööni kiinnitettiin aika paljon huomiota jo kun olin varsin pieni tyttö. Äitini aina kehui, kuinka nätti olen, ja samanlaista palautetta tuli myös ties miltä naapurin tädeiltä ja papoilta. Otin siis jotenkin itsestäänselvyytenä, että näin asia on, eikä mikään kokemus elämässä ole saanut minua kyseenalaistamaan sitä. 

Muistan, että pojat olivat minuun ihastuneita jo esikoulussa. Kohta kolmikymppisenä saan yhä paljon miehistä huomiota.

Vaikea tietysti arvioida ihan täysin realistisesti, mitä etua tästä on ollut, kun ei minulla ole mitään vertailukohtaa, mutta kyllä minä varmaan olen tästä hyötynyt.

16-vuotiaana alkoi avautua, 19-vuotiaana ehkä vielä selkeämmin.

Juu, allekirjoitan kyllä, ja siksi vanheneminen on aina minua pelottanutkin. Onneksi omaan myös siltä osin hyvät geenit kun katsoo sukua. Ja itseäkin, onhan sitä ikää jo yli 30 ja kolme lasta, mutta peilikuva yhä huomattavasti ikäistä miellyttävämmän näköinen. Silti pelottaa koska se rupsahdus käy, ei siihen kovin montaa vuotta enää voi olla...

Huomasin asian kun tulin murrosikään, pojat katsoivat pitkään. Poikakavereita riitti kun olin nuorempi. Olivat minusta kiinnostuneita. Pojathan tunnetusti viehättyvät kauniista tytöistä. Ei siinä sen kummempaa, en kuitenkaan osannut nauttia tuosta kauneudesta silloin, olisi pitänyt. Olin kuitenkin ujo ja minua ahdisti poikien tuijotukset tietyssä vaiheessa.

Huomasin töitä hakiessani, että kun mies haastatteli pääsin aina suoraan töihin, oli hakijoita kuinka paljon vaan. Siinä on kauneuteni auttanut.

Omasta kaineudestani en tiedä, mutta parhaan kaverini kauneus realisoitui kun vanhempani puhuin kuinka nätti hän on. Kuulin siis asian sivusta. Ooimme ehkä varhaismurrosiässä.

Varmaan kuoruudesa olin hänelle kateellinen, mutta ei se kauneus ole elämästä helpompaa tehnyt.

Kauneus ei estä sairauksia tai varmista toimeentuloa.

En ole varma olenko muiden objektiivisissa silmissä erityisen kaunis vai ihan perusnätti. Mutta äitimme valoi meihin lapsiin kehuillaan vahvasti sellaisen tunteen, että olemme kauniita, joten olen lapsesta saakka pitänyt itseäni kauniina. Ehkä joskus 10-vuotiaana se alkoi tietoisesti tuntumaan siltä?

Ja olen siis pitänyt kauniina kasvonpiirteitäni, tyylikäs ja sitä myöten näyttävä en ole kaikkina aikakausina ollut (omastakaan mielestäni).

Toinen asia on sitten, että äiti kehui kauniiksi meitä myös hoikkuuden vuoksi, ja syömishäiriön olemme siskon kanssa myös molemmat läpikäyneet. Siitä ei voi äitiä syyttää suoraan missään nimessä, mutta joku vaikutus kuitenkin. Oh well, aina ei mee putkeen!

Vierailija kirjoitti:

En ole varma olenko muiden objektiivisissa silmissä erityisen kaunis vai ihan perusnätti. Mutta äitimme valoi meihin lapsiin kehuillaan vahvasti sellaisen tunteen, että olemme kauniita, joten olen lapsesta saakka pitänyt itseäni kauniina. Ehkä joskus 10-vuotiaana se alkoi tietoisesti tuntumaan siltä?

Ja olen siis pitänyt kauniina kasvonpiirteitäni, tyylikäs ja sitä myöten näyttävä en ole kaikkina aikakausina ollut (omastakaan mielestäni).

Toinen asia on sitten, että äiti kehui kauniiksi meitä myös hoikkuuden vuoksi, ja syömishäiriön olemme siskon kanssa myös molemmat läpikäyneet. Siitä ei voi äitiä syyttää suoraan missään nimessä, mutta joku vaikutus kuitenkin. Oh well, aina ei mee putkeen!

Eikö?

Vierailija kirjoitti:

Huomasin töitä hakiessani, että kun mies haastatteli pääsin aina suoraan töihin, oli hakijoita kuinka paljon vaan. Siinä on kauneuteni auttanut.

Minä sain nuorena neitokaisena vuokra-asunnon, jonka näytössä oli monta kymmentä ihmistä, mm. selkeästi varakkaan oloinen keski-ikäinen pariskunta. Jättivät siis ihan hakemuksenkin, eli tiedän varmuudella, että he hakivat sitä asuntoa myös. Itse olin pennitön opiskelija, mutta välittäjä oli nuori mies, jonka kanssa juttelin mukavia, ja minulle tarjottiin asuntoa ensimmäisenä :D

Joskus teini-iässä, kun aloin saada pojilta viestejä. Mutta olin niin ujo, etten uskaltanut edes jutella pojille, koin sen ajan tosi ahdistavana. Omalla kohdalla en ole esim. saanut töitä paremmin ulkonäön takia. Ehkä kanssani jutellaan helpommin, mutta muuta en ole huomannut.

Tajusin asian kun pojat sanoivat minulle, vaikka olin ilman meikkiä että olen kaunis. Tuntuihan se kivalta. Kotona ei toitotettu kauniiksi, varmaan siksi että ei ylpistyisi.

Joskus nuorena huomasin oman kauneuden, muiden kehujen kautta. Minusta ulkonäöstäni oli myös harmia. Mun oli vaikea saada kontaktia muihin ja ystäviä. Kaverisuhteet olivat tosi pinnallisia ja useimmat tarvis naiset ilkeitä, vaikka itse olin muille mukava. Oli siitä se hyöty, että sain minulle täydellisen miehen 16 vuotiaana. Olemme edelleen yhdessä ja meillä on kolme lasta. Nyt olen "rupsahtanut" mutta myös onnellisempi kun koskaan ennen, minua lähestytään nykyään paljon helpommin. Ihmiset saattavat ihan kaupassa tai ohimennen jutella niitä näitä, tätä ei tapahtunut koskaan ennen. On ihanaa olla ihan vaan tarvis.

Vierailija kirjoitti:

16-vuotiaana alkoi avautua, 19-vuotiaana ehkä vielä selkeämmin.

Juu, allekirjoitan kyllä, ja siksi vanheneminen on aina minua pelottanutkin. Onneksi omaan myös siltä osin hyvät geenit kun katsoo sukua. Ja itseäkin, onhan sitä ikää jo yli 30 ja kolme lasta, mutta peilikuva yhä huomattavasti ikäistä miellyttävämmän näköinen. Silti pelottaa koska se rupsahdus käy, ei siihen kovin montaa vuotta enää voi olla...

Mä olen aina ajatellut, että ei mun tarvitse kilpailla mitään siloposkisia teinityttöjä vastaan, kun en minä enää sellainen ole. Riittää, että olen hyvännäköinen "omassa sarjassani". Itsestä huolehtiminen ja kuntoilu vie pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Joskus nuorena huomasin oman kauneuden, muiden kehujen kautta. Minusta ulkonäöstäni oli myös harmia. Mun oli vaikea saada kontaktia muihin ja ystäviä. Kaverisuhteet olivat tosi pinnallisia ja useimmat tarvis naiset ilkeitä, vaikka itse olin muille mukava. Oli siitä se hyöty, että sain minulle täydellisen miehen 16 vuotiaana. Olemme edelleen yhdessä ja meillä on kolme lasta. Nyt olen "rupsahtanut" mutta myös onnellisempi kun koskaan ennen, minua lähestytään nykyään paljon helpommin. Ihmiset saattavat ihan kaupassa tai ohimennen jutella niitä näitä, tätä ei tapahtunut koskaan ennen. On ihanaa olla ihan vaan tarvis.

On täysin mahdollista ellei peräti todennäköistä, että ihmissuhdevaikeuksiin on jokin ihan muu syy kuin liiallinen kauneus.

Sitten kun oli jo liian myöhäistä, eli jälkeenpäin vanhana katsoessa nuoruuskuvia.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin asian kun pojat sanoivat minulle, vaikka olin ilman meikkiä että olen kaunis. Tuntuihan se kivalta. Kotona ei toitotettu kauniiksi, varmaan siksi että ei ylpistyisi.

Tuota en muistanutkaan. Kuljin yhdessä vaiheessa aina saunapuhtaalla naamalla, ja silloinkin minulle sanottiin, että olen kaunis. Meilläkin oli kotona ihan eri arvot kuin kauneus. 1

Monelle kauniille käy huonosti koska mitään muuta ei ole kuin ikuinen kaunes pinnallisuus. En halauasii naisista sellaista uskoa mutta kun niitä on niin paljon? Hämmentävää.. Dorothy hale ei menny elämä niinkuin piti. Frida kahlo maalasi kuvan. Noita on paljon mutta ihmiset ei opi.

En ollut lapsena kaunis. Tiedostin tämän "rumuuteni" muistaakseni 2 tai 3 luokalta lähtien. Sitten kävikin niin että aikuistuessa kaunistuin siten, että lukioikäisenä olin jo kaunotar.

Kunnolla sen sisäistin n. 16-18 vuotiaana kun aloin saada jatkuvaa kommenttia ja huomiota miehiltä, ja kavereiltani tietysti kehuja.

Allekirjoitan että kauneus avaa ovia ja tekee elämän paljon helpommaksi. On helppo saada huomiota ja asioita kuin ilmaiseksi. Pari hyvää työpaikkaa olen saanut siten että ulkonäkö on ollut apuna.

Vierailija kirjoitti:

Joskus nuorena huomasin oman kauneuden, muiden kehujen kautta. Minusta ulkonäöstäni oli myös harmia. Mun oli vaikea saada kontaktia muihin ja ystäviä. Kaverisuhteet olivat tosi pinnallisia ja useimmat tarvis naiset ilkeitä, vaikka itse olin muille mukava. Oli siitä se hyöty, että sain minulle täydellisen miehen 16 vuotiaana. Olemme edelleen yhdessä ja meillä on kolme lasta. Nyt olen "rupsahtanut" mutta myös onnellisempi kun koskaan ennen, minua lähestytään nykyään paljon helpommin. Ihmiset saattavat ihan kaupassa tai ohimennen jutella niitä näitä, tätä ei tapahtunut koskaan ennen. On ihanaa olla ihan vaan tarvis.

Minäkin viihdyn iän tuoman näkymättömyyden suojissa tosi hyvin. 1

Vierailija kirjoitti:

Monelle kauniille käy huonosti koska mitään muuta ei ole kuin ikuinen kaunes pinnallisuus. En halauasii naisista sellaista uskoa mutta kun niitä on niin paljon? Hämmentävää.. Dorothy hale ei menny elämä niinkuin piti. Frida kahlo maalasi kuvan. Noita on paljon mutta ihmiset ei opi.

Huvittaa aina tämä kuvitelma siitä, että jos ihminen on kaunis, ei hänellä voi olla elämässään mitään muuta merkityksellistä kuin oman kauneuden palvonta. Jonkinlaista itsen lohduttelua tämä ajattelutapa kai on.