En voi käsittää, miten normaalit ihmiset pariutuvat, raskautuvat, saavat hienoja töitä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nekään jolla on kulissit tosi hyvin pystyssä, välttämättä onnellisia ole. Se IG-elämä luksusmatkoineen on pääasiassa vain teatteria .

Terapeuttini vakiovastaus. Mutta ei paljon lohduta ihmistä, jolla ei ole edes sitä kulissia.

Ai terapeutti käyttää tuota. Itse en kuuntelisi terapeutilta tuollaista hölynpölyä. Jos olisin somessa, niin minun elämäni näyttäisi siellä juuri tuolta ap:n toivomalta. Eikä se mitään kulissia ole, vaan minun ihan reaalielmää. Ja suhteellisen helposti se on tullut. Parisuhde ei tullut ihan sillä aikataululla kuin toivoin, mutta ei sillä ole väliä enää jälkikäteen. Pieniä sairasteluja ja yksi ikävä työpaikka, mutta tuollaiset ovat vain elämää, eivät ne kokonaisuutta mihinkään heilauta.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n pitäisi harjoittaa itsereflektiota, jotta alkaisi käsittämään. Kyllä siihen eroon jokin selittävä tekijä on.

Meistä moni tietää niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät, kun eivät pariudu, vaikka nyhjää kaiken vapaa-ajan kotona neuloen ja telkkaria katsellen. Joskus tällaiselta kysyin, niin oli sitä mieltä, että mukavinta olisi, jos puolisoehdokas tulisi soittamaan ovikelloa.

Samanlaista realismin puutetta voi olla myös siinä itsensä vertaamisesta normaaleihin. On ällistyttävää miten epärealistinen käsitys ihmisellä voi olla itsestään. Näistä täälläkin paljon puhutaan, että mies kuvittelee olevansa kovakin saalis, kun ei lyö ja pesee hampaansa illalla. Jos kuvittelee tuon riittävän naisille, niin käsitys maailmasta on selvästikin varsin epärealistinen.

Hyvä olisi, jos olisi joku sellainen tuttu, joka jostain syystä haluaisi häpeilemättä kertoa suorasanaisesti, että mistä se sinkkuus ja muiden tavoitteiden saamattomuus johtuu. Minun näkemykseni on, että tuo realismin puute ulottuu helposti kaikkeen muuhunkin. Kuvitellaan, että työt tulevat hakemaan kotoa, kuvitellaan, että koulutuksella ja kokemuksella ei ole merkitystä työnsaannissa. Kuvitellaan, että talot ilmestyvät neulomalla ja telkkaria katsomalla. Edes ne lapset eivät usein tule ihan vain pökkäämällä, vaan siinäkin pitää tietää jotain siementämisestä. Epärealistisen haaveilun sijaan tarvitaan ongelmanratkaisukykyä.

Mutta kun ongelmanratkaisu on niin työlästä. On helpompaa vain unelmoida ja odottaa.

Vaikka se näyttää hienolta ulospäin, osalla ihmisistä on "luurankoja kaapissa", niistä ei vain puhuta. Jonkun miehen ex-nainen voi tietää taustat paremmin, esimerkiksi miehellä oli aiemmin alkoholin liikakulutusta, seksisuhteita, pelimies ja narsisti. Et haluaisi tuota miestä, ehkä jonkun fiksun mieluummin. Ja mikä ilmapiiri oikeasti on työpaikoilla ja aikataulut. Kun katsoo asioita syvemmälle, näkee jotain uutta.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n pitäisi harjoittaa itsereflektiota, jotta alkaisi käsittämään. Kyllä siihen eroon jokin selittävä tekijä on.

Meistä moni tietää niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät, kun eivät pariudu, vaikka nyhjää kaiken vapaa-ajan kotona neuloen ja telkkaria katsellen. Joskus tällaiselta kysyin, niin oli sitä mieltä, että mukavinta olisi, jos puolisoehdokas tulisi soittamaan ovikelloa.

Samanlaista realismin puutetta voi olla myös siinä itsensä vertaamisesta normaaleihin. On ällistyttävää miten epärealistinen käsitys ihmisellä voi olla itsestään. Näistä täälläkin paljon puhutaan, että mies kuvittelee olevansa kovakin saalis, kun ei lyö ja pesee hampaansa illalla. Jos kuvittelee tuon riittävän naisille, niin käsitys maailmasta on selvästikin varsin epärealistinen.

Hyvä olisi, jos olisi joku sellainen tuttu, joka jostain syystä haluaisi häpeilemättä kertoa suorasanaisesti, että mistä se sinkkuus ja muiden tavoitteiden saamattomuus johtuu. Minun näkemykseni on, että tuo realismin puute ulottuu helposti kaikkeen muuhunkin. Kuvitellaan, että työt tulevat hakemaan kotoa, kuvitellaan, että koulutuksella ja kokemuksella ei ole merkitystä työnsaannissa. Kuvitellaan, että talot ilmestyvät neulomalla ja telkkaria katsomalla. Edes ne lapset eivät usein tule ihan vain pökkäämällä, vaan siinäkin pitää tietää jotain siementämisestä. Epärealistisen haaveilun sijaan tarvitaan ongelmanratkaisukykyä.

Onpas syyllistävää tekstiä. Missä kohtaa olen sanonut, että haluan jonkun hakevan minut kotoa? Tai että en olisi kouluttautunut? Tai että en hakisi töitä koko ajan? Olen ihan aktiivisesti treffipalstoilla, harrastuksissa, laitan hakemuksia, viimeiset 10 vuotta olen kouluttautunut. Silti tuntuu, että elämä vain jumittaa paikallaan ja mistään mitä teen, ei ole hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Joillekin asioita alkaa tapahtumaan, kun eivät yritä.

Toisille taas asioita alkaa tapahtua, tekivätpä mitä vain.

Minulla on kaveri, joka kuvittelee itse kuuluvansa myös noihin normaaleihin ihmisiin, jotka tuosta vain, hups heijaa, pariutuvat, perustavat perheen ja rakentavat talon. Hän ei näe sitä, että koko lapsuutensa jatkunut kaltoinkohtelu on vaikuttanut häneen ihmisenä niin voimakkaasti, että ei kukaan täyspäinen eikä edes vähän vikapäinen uskalla alkaa hänen kanssaan mihinkään elämänmittaiseen projektiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n pitäisi harjoittaa itsereflektiota, jotta alkaisi käsittämään. Kyllä siihen eroon jokin selittävä tekijä on.

Meistä moni tietää niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät, kun eivät pariudu, vaikka nyhjää kaiken vapaa-ajan kotona neuloen ja telkkaria katsellen. Joskus tällaiselta kysyin, niin oli sitä mieltä, että mukavinta olisi, jos puolisoehdokas tulisi soittamaan ovikelloa.

Samanlaista realismin puutetta voi olla myös siinä itsensä vertaamisesta normaaleihin. On ällistyttävää miten epärealistinen käsitys ihmisellä voi olla itsestään. Näistä täälläkin paljon puhutaan, että mies kuvittelee olevansa kovakin saalis, kun ei lyö ja pesee hampaansa illalla. Jos kuvittelee tuon riittävän naisille, niin käsitys maailmasta on selvästikin varsin epärealistinen.

Hyvä olisi, jos olisi joku sellainen tuttu, joka jostain syystä haluaisi häpeilemättä kertoa suorasanaisesti, että mistä se sinkkuus ja muiden tavoitteiden saamattomuus johtuu. Minun näkemykseni on, että tuo realismin puute ulottuu helposti kaikkeen muuhunkin. Kuvitellaan, että työt tulevat hakemaan kotoa, kuvitellaan, että koulutuksella ja kokemuksella ei ole merkitystä työnsaannissa. Kuvitellaan, että talot ilmestyvät neulomalla ja telkkaria katsomalla. Edes ne lapset eivät usein tule ihan vain pökkäämällä, vaan siinäkin pitää tietää jotain siementämisestä. Epärealistisen haaveilun sijaan tarvitaan ongelmanratkaisukykyä.

Onpas syyllistävää tekstiä. Missä kohtaa olen sanonut, että haluan jonkun hakevan minut kotoa? Tai että en olisi kouluttautunut? Tai että en hakisi töitä koko ajan? Olen ihan aktiivisesti treffipalstoilla, harrastuksissa, laitan hakemuksia, viimeiset 10 vuotta olen kouluttautunut. Silti tuntuu, että elämä vain jumittaa paikallaan ja mistään mitä teen, ei ole hyötyä.

Jos olisit lukenut tekstini, niin olisit huomannut, että puhuin hyvin yleisellä tasolla, en sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin asioita alkaa tapahtumaan, kun eivät yritä.

Toisille taas asioita alkaa tapahtua, tekivätpä mitä vain.

Nykyisin kumpikin muoto on oikein.

Mulle on käynyt nuo kaikki, mutta en osaa sanoa, mikä on "salaisuuteni". Törmäsin mieheeni sattumalta yksissä pirskeissä ja hän jäi rinnalle roikkumaan. Rakastuttiinkin. Esikoinen saatiin vahingossa ja seuraavat raskaudet sattui alkamaan kun annettiin mahdollisuus. Mies alkoi maagisesti edetä töissä jämäköityneen asenteen ja työmoraalin siivittämänä ja siitä tuli melkein vahingossa aika äveriäs kun alkoi vähän miettiä ja googlailla miten ylimääräistä rahaa käyttää. Rikkaan miehen ansiosta uskalsin itse lähteä opiskelemaan vasta viiveellä kirkastunutta unelma-alaani ja hain töitä ilman paineita mistä huvitti kunnes aloin yrittäjäksi. Syvällisesti kaiken hyvän lumipalloefekti lähti liikkeelle sattumalta kun olin tarpeeksi hyväntuulisessa kännissä hymyilläkseni sille rehdille, leveäharteiselle ja vähemmän itsekkäälle nuorelle miehelle. Jos en olisi sydänsuruissani jaksanut lähteä juuri niihin pippaloihin niin elämä olisi varmasti aika erilaista. Omaa ansiotani on oikeastaan aika vähän, kannattaa tarttua hyviin tilaisuuksiin jos elämä niitä tarjoaa.

No pitäiskö sitä antaa niille miehille ja naisille mahdollisuus lähestyä ja vaikka kertoilla oma tarinansa, antaa se mahdollisuus. Vuonna 2009 tutustuin Suomi24 treffeillä yhteen tytyyn ja käytiin romanttisilla abc kahveilla. Olin kyllä treffien jälkeen vahvasti sitä mieltä että en mä tätä halua, mutta tuossa se edelleen on. Ensin tuli vahinkolapsi ja sitten kihloihin, sitten lisää lapsia ja naimisiin, uusi koti. Kyllä se aika itsestään tapahtui... M36v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n pitäisi harjoittaa itsereflektiota, jotta alkaisi käsittämään. Kyllä siihen eroon jokin selittävä tekijä on.

Meistä moni tietää niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät, kun eivät pariudu, vaikka nyhjää kaiken vapaa-ajan kotona neuloen ja telkkaria katsellen. Joskus tällaiselta kysyin, niin oli sitä mieltä, että mukavinta olisi, jos puolisoehdokas tulisi soittamaan ovikelloa.

Samanlaista realismin puutetta voi olla myös siinä itsensä vertaamisesta normaaleihin. On ällistyttävää miten epärealistinen käsitys ihmisellä voi olla itsestään. Näistä täälläkin paljon puhutaan, että mies kuvittelee olevansa kovakin saalis, kun ei lyö ja pesee hampaansa illalla. Jos kuvittelee tuon riittävän naisille, niin käsitys maailmasta on selvästikin varsin epärealistinen.

Hyvä olisi, jos olisi joku sellainen tuttu, joka jostain syystä haluaisi häpeilemättä kertoa suorasanaisesti, että mistä se sinkkuus ja muiden tavoitteiden saamattomuus johtuu. Minun näkemykseni on, että tuo realismin puute ulottuu helposti kaikkeen muuhunkin. Kuvitellaan, että työt tulevat hakemaan kotoa, kuvitellaan, että koulutuksella ja kokemuksella ei ole merkitystä työnsaannissa. Kuvitellaan, että talot ilmestyvät neulomalla ja telkkaria katsomalla. Edes ne lapset eivät usein tule ihan vain pökkäämällä, vaan siinäkin pitää tietää jotain siementämisestä. Epärealistisen haaveilun sijaan tarvitaan ongelmanratkaisukykyä.

Onpas syyllistävää tekstiä. Missä kohtaa olen sanonut, että haluan jonkun hakevan minut kotoa? Tai että en olisi kouluttautunut? Tai että en hakisi töitä koko ajan? Olen ihan aktiivisesti treffipalstoilla, harrastuksissa, laitan hakemuksia, viimeiset 10 vuotta olen kouluttautunut. Silti tuntuu, että elämä vain jumittaa paikallaan ja mistään mitä teen, ei ole hyötyä.

Tuo vastaus tuskin oli osoitettu sinulle henkilökohtaisesti vaan ihmisille yleisesti muistutuksena.

Ai kaikki tulee ilmaiseksi? Tietysti ulospäin on helppo nähdä vain työn hedelmät, eikä sitä miten paljon työtä kaiken saavuttamiseen menee.

Opiskelut, tutkinto, valmistuminen, työpaikka, virkakelpoisuus, titteli, vakityöt, omistusasunto, kiva koti, mukava kaunis kissa, kiva tasainen elämä, turvattu talous ja se koko roska. Ulkopuoliselle varmasti näyttää mukavalta.

Mitä ulkopuoliset ei nää on vaan se mitä kaiken tuon saavuttaminen vaati. Kymmenen vuoden tiristys, suunnitelmallisuus, säästäminen, epämukavuuden hyväksyminen, nuukailu, venyminen, pinnistely ja pitkäjänteisyys. Kolme kymppiä säästöön kuukausittain, viisikymppiä, satanen, parisataa, viisisataa. Lomarahat jemmaan, tilitulitilimeni (siis omalle säästötilille) -meininki. Ei lomia, iphoneja, osamaksuja, lihaa tai latteja, vaan tylsää hinkutuselämää ja palkkapäivänä kolmasosa nettotuloista jemmaan. Opiskeluaikana 70-80 tunnin viikot. Osa-aikatyöt, työkokemus, harjoittelut, suhteet, työpaikka, vapaa-ajan uhraus. Paljon tylsää suossa rämpimistä, mutta valopisteenä horisontissa aina se seuraava tutkinto/työpaikka/omistusasunto ja askeleet hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan päin.

Varmasti monella keski- tai alemman luokan perheestä ponnistavalla on sama tarina. On helppo olla kateellinen kaikesta saavutetusta, mutta kannattaa ymmärtää että manna ei myöskään ole monille tippunut ilmaiseksi taivaalta.

Tämä selittyy samalla tavoin kuin esim se miksi joku on kiusattuna. Jollekkin vain tulee se leima ja sitten kaikki alkavat kohdella sitä samoin. Kaikki siis ovat "ihmisiä".

Minun tilanteeni on niin vakava että vain ison sodan kautta voisi enää palauttaa ryöstetyn ihmisarvoni enkä ole enää edes varma kannattaisiko se.

Vierailija kirjoitti:

Ai kaikki tulee ilmaiseksi? Tietysti ulospäin on helppo nähdä vain työn hedelmät, eikä sitä miten paljon työtä kaiken saavuttamiseen menee.

Opiskelut, tutkinto, valmistuminen, työpaikka, virkakelpoisuus, titteli, vakityöt, omistusasunto, kiva koti, mukava kaunis kissa, kiva tasainen elämä, turvattu talous ja se koko roska. Ulkopuoliselle varmasti näyttää mukavalta.

Mitä ulkopuoliset ei nää on vaan se mitä kaiken tuon saavuttaminen vaati. Kymmenen vuoden tiristys, suunnitelmallisuus, säästäminen, epämukavuuden hyväksyminen, nuukailu, venyminen, pinnistely ja pitkäjänteisyys. Kolme kymppiä säästöön kuukausittain, viisikymppiä, satanen, parisataa, viisisataa. Lomarahat jemmaan, tilitulitilimeni (siis omalle säästötilille) -meininki. Ei lomia, iphoneja, osamaksuja, lihaa tai latteja, vaan tylsää hinkutuselämää ja palkkapäivänä kolmasosa nettotuloista jemmaan. Opiskeluaikana 70-80 tunnin viikot. Osa-aikatyöt, työkokemus, harjoittelut, suhteet, työpaikka, vapaa-ajan uhraus. Paljon tylsää suossa rämpimistä, mutta valopisteenä horisontissa aina se seuraava tutkinto/työpaikka/omistusasunto ja askeleet hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan päin.

Varmasti monella keski- tai alemman luokan perheestä ponnistavalla on sama tarina. On helppo olla kateellinen kaikesta saavutetusta, mutta kannattaa ymmärtää että manna ei myöskään ole monille tippunut ilmaiseksi taivaalta.

Hah, tää on niin totta. Ei se hyvä korkeakoulututkintoa vaativa työ ole tullut itsestään, vaan ensin on tahkottu lukio niin hyvin arvosanoin, että niillä pääsee opiskelemaan. Sitten on muutettu toiselle puolelle Suomea opiskelemaan viisi vuotta omaa alaa, mutta sisältäen myös kursseja, jotka eivät nappaa. On käyty ulkomaanharjoittelut ja kesätyöt ties missä ja aina muutettu niiden perässä. Että ei tullut ihan ilman ponnisteluja se hyvä työpaikka.

Ei noita asioita vain "tapahdu". Ihmiset ovat aktiivisia toimijoita omassa elämässään. Kumppani ei vain tupsahda elämään eikä pariskunta vain tupsahda omakotitaloon, eikä heille vain tupsahda lasta ja kultaista noutajaa. Varsinkaan hienot työpaikat eivät tuosta vain tupsahda kenellekään. Eli asioita ei tapahdu, asioita tehdään tapahtuvaksi.

Itse olen todennut, että minusta tuskin on tulevaisuudessakaan tuohon tavalliseen elämään kun en ole tähänkään mennessä yhtään ripettä siitä onnistunut saavuttamaan.

Ennen kuin käytetään ikää argumenttina, kyllä tähän ikään mennessä kaikkien niiden kokemusteni jälkeen pitäisi olla joku käsitys siitä, miten parisuhteeseen jne "normaalille" elämänuralle pitäisi päätyä. On ollut vapaaehtoistoimintaa, useampi ammatti, korkeakouluopinnot, monipuolisesti erilaisia harrastuksia ja sosiaalista aktiivisuutta, itsensä kehittämistä ja itserefklektointia. Ikää on tähän mennessä kertynyt 26 vuotta ja en vieläkään ymmärrä mistä ihmiset puolisonsa löytävät.

Olen puoliksi ajatuksen tasolla jo luovuttanut, turha väittää, että olen nuori ja se siitä muuttuu paremmaksi vielä. No ei muutu, kun ei ole tähänkään mennessä muuttunut missään vaiheessa. Konkretialla ei ole mitään merkitystä siihen, miten koen elämäni ja kyse ei ole siitä, etten olisi kokeillut erilaisia vaihtoehtoja. Kaikille ei nähtävästi ole vain paikkaa tässä maailmassa. Pyrin olemaan nyt vain tyytyväinen siihen, että minulla on kohtuullisen hyvä elintaso ja ainakin ammatti (ja vapaa-ajallakin) jossa voin olla hyödyllinen muille, kun oman elämäni suhteen en kauheasti enää jaksa mistään välittää.

Kaveri alkoi säästämään taloa varten. Puolen vuoden päästä totesi, että se on niin hidasta, niin hänpä ostaa tässä odottaessa itselleen crossipyörän! Varmaan ihmettelee vielä kymmenen vuoden päästä, että miksi muut ovat "saaneet" uuden talon, ja hän ei. Kun kärsivällisyys on kuin koiranpennulla, niin silloin saa saman minkä koiranpentukin.

Kettumän kirjoitti:

Tämä selittyy samalla tavoin kuin esim se miksi joku on kiusattuna. Jollekkin vain tulee se leima ja sitten kaikki alkavat kohdella sitä samoin. Kaikki siis ovat "ihmisiä".

Minun tilanteeni on niin vakava että vain ison sodan kautta voisi enää palauttaa ryöstetyn ihmisarvoni enkä ole enää edes varma kannattaisiko se.

Ja näin syy on jonkun epämääräisen "ihmisten". Ja kun tällainen ihminen muuttaa toiselle paikkakunnalle, niin sama jatkuu, ja ilmeisesti syy on edelleen "ihmisten", jotka ovat jostain syystä liittoutuneet yhtä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei noita asioita vain "tapahdu". Ihmiset ovat aktiivisia toimijoita omassa elämässään. Kumppani ei vain tupsahda elämään eikä pariskunta vain tupsahda omakotitaloon, eikä heille vain tupsahda lasta ja kultaista noutajaa. Varsinkaan hienot työpaikat eivät tuosta vain tupsahda kenellekään. Eli asioita ei tapahdu, asioita tehdään tapahtuvaksi.

Kun ostin asuntoni, meni kokonainen vuosi unelmasta avainnippuun. Tuohon vuoteen mahtui keskustelut lainaneuvojan kanssa, kaiken ylimääräisen rahan säästäminen, 30+ yrittämääni kohdetta, miljoona sähköpostia ja puhelinsoittoa, 11 näyttöä eri puolilla kaupunkia, 6 epäonnistunutta tarjousta, 1 onnistunut tarjous, lainaneuvottelut, tuhannen eri dokumentin hankkiminen/hakeminen/kasaaminen lainan paperitöitä varten, ja sopimusten allekirjoitus, pari pikkuremppa/myyntivikavääntöä myyjän kanssa ja sitten vasta se muutto.

Eli ei tupsahtanut taivaasta ei. Jos  tuo olisi ollut vielä hitusenkin hankalampaa, niin olisin tupsauttanut kyllä kuulan kallooni. Nauratti kun opiskelijatuttu päivitteli minulle että olipa sinulla helppo asunnonhankinta kun asunto oli perusrempattu ostaessani!

"Samanlaista realismin puutetta voi olla myös siinä itsensä vertaamisesta normaaleihin. On ällistyttävää miten epärealistinen käsitys ihmisellä voi olla itsestään."

Entäs sitten jos onkin liiankin realistinen ja käsitys itsestään liiankin "alhainen" ja huono. Niin kuin minullakin. Tuskin sekään mikään plussa on jos sitä mietitään. Samalla minusta on aika tuomitsevaa miettiä kuka on "normaali". Minusta melkein jokainen on jo normaali jos sitä halutaan katsoa. Nykyisin on niin erilaisia ihmisiä, että jos haluaisi etsiä epänornaaleita niin joka toinen olisi sellainen jonkun syyn takia ja sitä erilaisuutta hakemalla haettaisiin.