Miksi psyykkisen avun hakeminen on niin vaikeaa?

Minun olisi syytä käydä psykologilla ja haaveilen pääseväni joskus johonkin pitkä aikaisempaan terapiaan.

Mutta kaikki tuo tuntuu niin suurelta koetukselta ja samaan aikaan mietin että jos olen tähänkin asti pärjännyt näin, niin en kai mää mitään apua tarttee. Silti tuntuu että mää kohta tukehun psyykkisesti. Jatkuvasti voin vaan huonosti ja se pikku hiljaa vain pahenee. Pelkään että sairastun burn outtiin kuten isäni, joka luultavasti ei toivu siitä koskaan. En haluaisi itse päätyä niin pahaan jamaan.
Olen myös nähnyt mitä jatkuvaa taistelua masennuksista, paniikkihäiriöstä, ptsd:stä yms kärsivät muutamat läheiseni ovat joutuneet käymään, että ovat saaneet apua. Tai no, isäni ei vieläkään ole saanut apua. Tuntuu että ei ketään kiinnosta huonosti voivat ihmiset tässä maailmassa.
Miksi avun hakeminen ja sen saaminen tuntuu niin mahdottomalta. Välillä tuntuu helpommalta vaihtoehdolta vain jatkaa kituuttamista. En jaksaisi "tapella" avun saamisesta. Kenenkään ei pitäisi joutua tekemään niin.

Olen 26 vuotias ja muistan noin 8-9 vuotiaana ensimmäisiä kertoja toivoneeni kuolemaa. Välillä on ollut hyviä vuosia, mutta välillä palaan samaan vanhaan ajatukseen. Kukaan ei tiedä miten huonosti voin. Vaikutan päälle päin olevan tunnollinen, selviytyjä, iloinen ja ns. "kiltti tyttö", joten luulen että kukaan ei aavistakaan miten syvissä vesissä pohjimmiltani uin.

Työ on alkanut uuvuttamaan yksityiselämän lisäksi, olen alkanut erakoitumaan, en jaksa enää/ei ole mielenkiintoa tehdä asioita sillein kuin ennen jne...