”Ylikokeneen” työnhaku, miten olette toimineet?

Kirjoittelin varsinaisesta aiheesta tuolla ketjun alkupäässä. Nyt avaudun ajankulukseni hieman asian vierestä.

Vastoin todellista luonnettani minä annan ulkonäölläni itsestäni kuvan ylimielisenä, itsetietoisena ja kylmänä ihmisenä. Pituuteni vuoksi katson useimpia ihmisiä automaattisesti alaspäin, ja kasvonpiirteeni vain korostavat nenänvartta pitkin katsomisen vaikutelmaa. Hymyileminen ei auta, koska hymyni näyttää sarkastiselta, jollei peräti v*ttumaiselta. 

Työpaikkahaastattelujen pönöttävässä ilmapiirissä ei ehdi tehdä muuta kuin ensivaikutelman. Saavun pelottavan ylimielisenä ja lähden v*ttumaisesti hymyillen, vaikka todellisuudessa olen ystävällinen ja avulias huumoriveikko. Ja töitä pitäisi löytää  alalta, jossa ihmisiä ei saisi pelotella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä, mikä siinä iässä työnantajaa pelottaa vielä senkin jälkeen, jos on valmis tinkimään palkkatasosta. Huonojen kokemusten takia itseäni rekrytoivana esihenkilönä epäilyttää iäkkäissä työnhakijoissa kaksi asiaa: 1) ovatko vielä kykeneviä oppimaan uutta ja 2) sopeutuvatko työpaikan toimintatapoihin vai vaativatko jääräpäisesti, että pitää voida toimia siten kuin on tottunut aiemmissa työpaikoissa toimimaan. Joustavuus ja uuden oppimiskyky, näitä kannattaa korostaa haastattelussa.

Olet varmaan juuri ketjussa kuvattu parikymppinen rekrytoija.

Olen itse yli 50v muutosjohtaja, joten mitäpä luulet että olenko muutoskykyinen, oppimiskykyinen ja sopeutuva uuteen? :)

Juuri olin tulossa sanomaan, että nytpä rekrytoiva esihenkilö paljastikin kaikki ennakkoluulonsa ja sterotypiansa. Ihan oikeasti, viisikymppinen ei ole mikään vanha koira, joka ei kykene oppimaan uutta saati vänkää uudelle työpaikalleen jotain entisen työpaikkansa käytäntöjä. Haloo!! Ärsyttää aivan kamalasti, että rekrytoijat OIKEASTI ajattelevat näin.

Ei se älli viisikymppisen suorittajan päästä valahda pois vain sen takia, että on yt-neuvotteluissa potkittu pihalle. Ne vanhat jäärät istuvat vanhusten asumispalveluyksiköissä vänkäämässä, kyllä viisikymppiset on ihan työelämän kärkeä. Lisäksi ei ole enää taaperoita hoidettavana ja kokemusta kertynyt.

Valitettavasti eivät ole stereotypioita, vaan perustuvat puhtaasti huonoihin kokemuksiin. Olen itsekin noin viisikymppinen, joten todellakin toivoisin, että edes omat kokemukseni olisivat positiivisempia. Olen siis itse rekrytoinut ennakkoluulottomasti myös viisikymppisiä. Pieleen meni, valitettavasti. Perhevapaat eivät sen sijaan ole oman kokemuksen mukaan mikään ongelma. Päteviä nuoria saadaan kyllä sijaisiksi ja heistä kasvatettua uusia osaajia alalle. Nuoria naisia rekrytoin erittäin mielelläni.

Tarkoitat siis, että koska sinulla on pari (?) huonoa kokemusta niin leimaat koko ikäluokkasi menneisyyteen jämähtäneiksi dementikoiksi? Ja yhtään huonoa kokemusta ei ole nuorempien rekrytoinneista?

Ehkä sinun kannattaa tarkastella asenteitasi.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun parhaat neuvot ovat mielestäni olleet;

- ikä pois näkyvistä

- yli 15v vanha työkokemus pois näkyvistä

- johtoryhmökokemus piiloon ja pois CVstä

- korostaa oppimiskykyä ja muutoshalua

Ja sitten vaan alemman tasoisiin paikkoihin hakemuksia.

+ Palkkatoive sopivaksi alemman tason paikkoihin nähden.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittelin varsinaisesta aiheesta tuolla ketjun alkupäässä. Nyt avaudun ajankulukseni hieman asian vierestä.

Vastoin todellista luonnettani minä annan ulkonäölläni itsestäni kuvan ylimielisenä, itsetietoisena ja kylmänä ihmisenä. Pituuteni vuoksi katson useimpia ihmisiä automaattisesti alaspäin, ja kasvonpiirteeni vain korostavat nenänvartta pitkin katsomisen vaikutelmaa. Hymyileminen ei auta, koska hymyni näyttää sarkastiselta, jollei peräti v*ttumaiselta. 

Työpaikkahaastattelujen pönöttävässä ilmapiirissä ei ehdi tehdä muuta kuin ensivaikutelman. Saavun pelottavan ylimielisenä ja lähden v*ttumaisesti hymyillen, vaikka todellisuudessa olen ystävällinen ja avulias huumoriveikko. Ja töitä pitäisi löytää  alalta, jossa ihmisiä ei saisi pelotella.

Anteeksi, tuli nauru :D Todella toivon, että työllistyt <3 

Vierailija kirjoitti:

Ei toimi. Toimi vielä 10v sitten mutta nykyään kukaan ei vastaa puhelineen - ei edes tj - ja kukaan ei tykkää noista kylmäsoitoista.

Kokeile, saatat yllättyä. 99% työnhakijoista keskittyy agressiiviseen odottamiseen, aktiivisella tekemisellä on helppo erottua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittelin varsinaisesta aiheesta tuolla ketjun alkupäässä. Nyt avaudun ajankulukseni hieman asian vierestä.

Vastoin todellista luonnettani minä annan ulkonäölläni itsestäni kuvan ylimielisenä, itsetietoisena ja kylmänä ihmisenä. Pituuteni vuoksi katson useimpia ihmisiä automaattisesti alaspäin, ja kasvonpiirteeni vain korostavat nenänvartta pitkin katsomisen vaikutelmaa. Hymyileminen ei auta, koska hymyni näyttää sarkastiselta, jollei peräti v*ttumaiselta. 

Työpaikkahaastattelujen pönöttävässä ilmapiirissä ei ehdi tehdä muuta kuin ensivaikutelman. Saavun pelottavan ylimielisenä ja lähden v*ttumaisesti hymyillen, vaikka todellisuudessa olen ystävällinen ja avulias huumoriveikko. Ja töitä pitäisi löytää  alalta, jossa ihmisiä ei saisi pelotella.

Anteeksi, tuli nauru :D Todella toivon, että työllistyt <3 

Kiitos. Niin minäkin. :)

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittelin varsinaisesta aiheesta tuolla ketjun alkupäässä. Nyt avaudun ajankulukseni hieman asian vierestä.

Vastoin todellista luonnettani minä annan ulkonäölläni itsestäni kuvan ylimielisenä, itsetietoisena ja kylmänä ihmisenä. Pituuteni vuoksi katson useimpia ihmisiä automaattisesti alaspäin, ja kasvonpiirteeni vain korostavat nenänvartta pitkin katsomisen vaikutelmaa. Hymyileminen ei auta, koska hymyni näyttää sarkastiselta, jollei peräti v*ttumaiselta. 

Työpaikkahaastattelujen pönöttävässä ilmapiirissä ei ehdi tehdä muuta kuin ensivaikutelman. Saavun pelottavan ylimielisenä ja lähden v*ttumaisesti hymyillen, vaikka todellisuudessa olen ystävällinen ja avulias huumoriveikko. Ja töitä pitäisi löytää  alalta, jossa ihmisiä ei saisi pelotella.

Ymmärrän, ja mulla on vähän sama ongelma. Olen aidosti positiivinen ja iloinen ihminen, ja yritän ajatella aina kaiken positiivisen kautta, olen myös hymyileväinen ja hyväntuulinen.

Tästä ominaisuudesta on työpaikoilla pidetty ja eritoten esimiehenä olen ollut pidetty aina, koska mulle uskaltaa kertoa mitä vaan ja pyrin suhtautumaan silti positiivisesti.

Mutta työhaastatteluissa tätä mun persoonaa VIHATAAN. On ihan suoraan sanottu että olen epäilyttävä, kerran yksi kysyi että onko mulla mt-lääkitys ja muutama muu on suhtautunut epäluuloisesti.

En tiedä luullaanko että olen feikki? Tai jotenkin hullu?

Olen silti tällainen aidosti, mulla on ollut tosi vaikea lapsuus ja paljon todella pahoja vastoinkäymisiä, ja ehkä siksi pyrin olemaan positiinen ja kaikessa pyrkimään iloiseen ja valoisaan näkökulmaan.

Tätä nyt sitten vihataan, ei siis siellä työpaikalla mutta haastatteluissa.

Aina sanotaan että ole oma itsesi. Se ei vaan pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, näkisin rekrytoinnin ammattilaisena (director tasoa minäkin) että sinulla on kaksi ongelmaa:

1. Ikäsi. Valitettavasti on yhä näin. Olen itsekin vajaa 50v ja on todella karmivaa todeta että yli 45v nainen on ihan roskiskamaa rekrytiimillä esihenkilöille. Puskemme heitä eteenpäin prosessissa mutta 9/10 heidät tiputetaan pois ”ei sopivina” (oikeasti sopivuus on 100% match, ainoa ongelma on ikä). Miehille annetaan vähän enemmän armoa. Ovat roskiskamaa vasta päälle viisikymppisinä. Eli ensiksi CV:stä kaikki ikään viittaavat asiat pois: syntymäaika tietenkin pois jos se nyt CV:ssä on, koulutuksista vain viimeisestä maksimissaan valmistumisvuosi. Ei mitään ylioppilaaksitulovuosia yms opintojen aloitusvuosia joista voi arvioida iän helposti.

2. Liian korkea uratasosi. Tätä saa tuunattua CV:ssä helposti. Esihenkilökokemuksen voi mainita muttei että suoria alaisia oli 10 ja heidän allaan 200 ihmistä tai mitään josta saa kuvan että olet hyvin hyvin isojen alueiden johtaja. Eikä tosiaan kannata mainita johtoryhmätyöskentelyä ellet tosiaan ole hakemassa työtä johon se on 100% vaatimus jne. Omaat vankkaa monivuotista kokemusta asioista xyz, et ole ollut Director asioissa xyz. Naurettavaa mutta näin usein on.

Mutta oikeasti isoin ongelmasi on ongelma 1. Ikäsi. Sen kun piilotat pääset kyllä jatkoon ja haastatteluihin yrityksiin. Tsemppiä!

Hakemukseen ei tarvitse liittää kuvaa, mutta haastattelussa naama näkyy ja ikä paljastuu. Jollei siis CV ole sitä jo pakon edessä paljastanut.

Nro 19

Miten tuon iän siis muka oikeasti VOI piilottaa? (Olen siis ap). Kaikissa työhakemuksissa (siis sähköinen pohja) kysytään tutkinnon valmistumisvuosi ja kaikki koulutuksen ajankohdat ja töiden ajankohdat. Eikö CVstä tule outo jos siitä piilottelee asioita?

Naamakuva mulla on ”nuoren” näköinen joten en usko että se aiheuttaa hylkimistä. Sen on siis oltava ikä.

Mutta MIKSi? Olen loistokunnossa, oppiva ja osaava, hyvä työssäni. Nyt en saa mahdollisuutta näyttää osaamistani haastattelussakaan kun heti on hakemus silppurissa…

En ole minkään sortin asiantuntija tässä ja itsekin olen työtön. Mutta jos asioista oikeasti tietävä ihminen on sanonut, että ikä on sinulla pahin, niin silloin kyllä sinuna skippaisin kaikki rekryprosessit, jotka menevät tällaisen kuvion kautta, että täytetään tietoja johonkin sähköiseen järjestelmään, missä pahimmillaan joku robotti tai parhaimmassa tapauksessa esikarsintaa tekevä henkilö seuloo pois kaikki, jotka ovat liian vanhoja. 

Palstalta luin tapauksesta, jossa rekrytoiva esimies etsi sähkömiehiä. Häneen otti yhteyttä pari lupaavan tuntuista ja ammattitaitoista kaveria ja hän pyysi näitä laittamaan hakemusta vetämään. Jonkin aikaa odoteltuaan hän ihmetteli, kun näiden miesten hakemuksia ei hänelle tullut. Ja hän otti yhteyttä HR-osastoon, että eikö tällaisten kavereiden hakemuksia ole tullut ollenkaan. Siellä joku bimbo sanoi auttaneensa ja karsineensa pois kaikkien yli 40-vuotiaiden hakemukset ja lähetti vain nuorempien hakemukset tälle rekrytoivalle esimiehelle! Hakemukset oli siellä kuitenkin tallessa ja mies sai rekryttyä kaksi rautaista ammattilaista, joihin oli todella tyytyväinen. Tällaista idioottimaisuutta yrityksissä tapahtuu!

Yhdeksi vaihtoehdoksi ehdottaisin hallitustyöskentelyä. Kun johtotehtävistä on osaamista, voisi olla myös annettavaa hallitustyöskentelyn kautta. Esimerkiksi Hallituspartnerit järjestää koulutuksia hallitustyöskentelyyn. Ap:llä on johtamiskokemuksen pohjalla kuitenkin varmaan jonkun alan syvällinen substanssiosaaminen, jota voisi hyödyntää hallitustyöskentelyssä. Ammattimaisia hallitustyöskentelijöitä käyttävät mm. perheyritykset ja start-upit, kun huomaavat että oma osaaminen ei riitä ja kaipaavat vähän ulkopuolista näkemystä ja kokemusta yrityksen eteenpäin viemiseen. Tämä voi olla myös väylä takaisin niihin oman alan töihin.

Yksi pörssiyhtiön henkilöstöjohtajan paikalta vähän alle 50-vuotiaana tipahtanut tuttu pääsi tätä kautta takaisin HR-hommiin. En edes tiedä tekikö hän varsinaista hallitustyötä, mutta oli kuitenkin tyrkyllä sivustolla, joka näitä ammattilaisia markkinoi. Nyt on HR-johtajana pienemmässä yrityksessä, jossa ilmeisesti arvostettiin hänen alkuperäistä koulutusta ja sitä kautta tulevaa ymmärrystä yrityksen toimialaa kohtaan. Yritys toimii alalla, jonka tuotteet menevät tavalliselta kansalta reippaasti yli hilseen ja tällainen henkilö, jolla on vahvaa osaamista HR-puolelta ja toisaalta myös pohjakoulutus, jonka kautta pystyy ymmärtämään yrityksen tuotteet ja niitä propellipäitä, jotka tuotekehitystä tekevät, on nähdäkseni suoranainen lottovoitto tuolle yritykselle. 

Viisikymppisellä johtotehtävissä toimineella ammattilaisella luulisi pinkka olevan sen verran kunnossa, että on varaa palkata ihan henkilökohtainen uravalmentajakin. Tai joku muu coach, joka auttaa löytämään sen oman polun, sellaisen työn tai yritysidean, jossa pääsee käyttämään omaa osaamistaan, vahvuuksiaan ja työskentelemään niiden asioiden parissa, joista on intohimoisen kiinnostunut. Joskus sitä työtehtävää ei ole olemassa ja se pitää luoda itse. Mutta sen työn voi luoda myös toisen yrityksen sisälle, jos näkee ulkoapäin jonkun ongelman yrityksessä, jonka pystyy ratkaisemaan. Tai jos pystyy näkemään itselleen roolin/työtehtävän yrityksen sisällä, joka tuo yritykselle lisäarvoa. Tämä vaatii tietenkin enemmän työtä, mutta jos tällaisen kuvion löytää ja tarjoaa siihen itseään, niin silloinhan on ainoa hakija ja kilpailijoita ei ole. Silloin pitää myydä itsensä vain yhden kerran. Jos tätä lähtee toteuttamaan yrittäjänä, silloin pitää myydä se oma osaaminen jokaiselle asiakkaalle erikseen. 

Vierailija kirjoitti:

Jossain lehdessä oli taannoin juttu siitä että työelämässä on hirveä epäreiluus meneillään siksi, että säännöt ja koko peli on muuttunut niin rajusti. Siinä oli hyvä esimerkki että ”työnhakijat taistelevat samassa altaassa, ja nopeat milleniaalit suhahtelevat ees taas ja hitaat iäkkäämmät vaan ihmettelee silmät pyöreinä”

Niin tota. Ei me nelikymppiset osata kehua itseämme koska se omakehu ja arvo nujerrettiin jo lapsuudessa. Emme osaa tehdä ja editoida hienoja videoita, emme tyrkyttää itseämme ja emme suuna päänä päteä Linkedinissä.

Silti uskallan sanoa että olemme todella hyviä työntekijöitä. Emme saikuttele motivaation puutteen takia, on resilienssiä kestää vaikka mitä, työmme teemme (yli)tunnollisesti.

En oikein ymmärrä miksi se nuoruus on ykkösasia rekrytoinnissa?

Olipa hyvä kuvaus nykytilanteesta. Mitään videohakemuksia en lähtisi tekemään.

N47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan täällä taannoin ketjun jossa moni viisikymppinen leuhki että saa joka työpaikan mitä hakee ja on onnistunut vaihtamaan 50+ iässä useammankin kerran työtä.

Vähän kuulostaa urbaanilegendalta.

Onnistuu ehkä korkeintaan helsingissä mutta ei missään maakunnissa…

Onhan näitäkin olemassa. Heitä yhdistää laaja ja tiheä kontaktien verkko. Ilman toimivia sulle-mulle-suhteita ei nykyisin pärjää.

Sepä se. Mä en ole osannut tuollaista verkkoa rakentaa ja inhoan linkediniä jossa ihmiset pätee ja kehuu itseään. Nyt työnhakijana huomaan että olisi pitänyt luoda verkosto väkisin. Mulla ei ole nyt oikein mitään verkostoa, lukuunottamatta paria suosittelijaa jotka nekin asuu eri kaupungissa (entisessä kotikaupungissa).

Minun suosittelijaverkostoni on jo muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle, mikä on pitkälti myös työttömyyteni syy. He suosittelisivat minua mielellään edelleen, mutta eipä kukaan ole kysellyt. Organisaatioissa ovat ihmiset vaihtuneet, enkä suurin surminkaan rupea soittelemaan 6-7 vuoden takaisille yhteistyökumppaneilleni siinä toivossa, että työtä irtoaisi.

Tyrkyttäytyminen on minulle hyvin vastenmielistä, joten LinkedInissä minulla on vain kontakteja, jotka ovat itse lähettäneet minulle "kaveripyynnön". Viidestäkymmenestä kontaktista puolet on ihmisiä, joita en muista koskaan edes tavanneeni. LinkedInin kehuttu teho työllistymisessä olisi minulle mysteeri siinäkin tapauksessa, että kontaktieni määrä olisi viisisataa.

Sama juttu, paitsi mulla on 500 kontaktia. Mun ongelma on se että muutin olosuhteiden pakosta (en jaksa selittää koko tarinaa, mutta perhesyitä yms) uuteen ”vieraaseen” kaupunkiin. Edellisellä paikkakunnalla olin tunnettu ja paikkakunnan kermaa, täällä olen aivan nobody. Ja kun ne suosittelijat ja kontaktit on vanhasta asuinpaikasta, ne ei ole mitään täällä nykyisessä.

Mullakin loistava asiantuntijaura, esimiehenä 15v, aina pidetty esimies ja olen todella hyvä työssäni. Ihan järkyttävä huomata että 47v leimataan jo vanhukseksi ja ikäraakiksi….

Ei Suomi niin iso maa ole, etteikö se riittäisi, että suosittelijat ovat toiselta paikkakunnalta. Ja niillä sinun kontakteilla on todennäköisesti hyviä kontakteja myös muilta paikkakunnilta. Rohkeasti kyselemään vain kaikilta keitä tunnet!

Tässä on ero miesten ja naisten välillä. Ei se ole mikään häpeä jutella näistä asioista tuttujen kanssa ja kysellä vinkkejä mahdollisista "piilo"työpaikoista. Miehet tekevät tätä koko ajan eikä se ole mitään nöyristelyä tai tyrkyttämistä.

Olen itse rekrynnyt ihmisiä näin (jopa niitä viisikymppisiä) ja itse saanut kaksi työpaikkaa kun olen vaihtanut ihan vain ottamalla suoraan yhteyttä ihmisiin ja kysynyt.

Tää on totta. Naiset ei kehtaa niin helposti tai kokee tuollaisen kyselyn röyhkeäksi ja omahyväiseksi. Miehet kokee sen normaaliksi koska hehän ovat omasta mielestään universumin keskipisteitä muutenkin.

Mutta ei se ole äkkiseltään naiselle niin helppoa omaksua uudet ”röyhkeät” tavat.

Eikä se röyhkeys auta naista. Koska se, mikä miehessä nähdään johtajaominaisuutena, nähdään naisessa päsmäröintinä: "kauhea akka". Suomessa oletukset naisen hyväksytyistä käyttäytymismalleista ovat erittäin tiukat, jopa tiukemmat kuin monessa Välimeren maassa. Se on myös osasyy, miksi meillä on niin voimakkaasti sukupuolen mukaan jakautuneet työmarkkinat. Paljon rakenteisiin piilotettua naisvihaa.

Odotin kunnes verkostosta joku pyysi töihin. Meni 5kk.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä, mikä siinä iässä työnantajaa pelottaa vielä senkin jälkeen, jos on valmis tinkimään palkkatasosta. Huonojen kokemusten takia itseäni rekrytoivana esihenkilönä epäilyttää iäkkäissä työnhakijoissa kaksi asiaa: 1) ovatko vielä kykeneviä oppimaan uutta ja 2) sopeutuvatko työpaikan toimintatapoihin vai vaativatko jääräpäisesti, että pitää voida toimia siten kuin on tottunut aiemmissa työpaikoissa toimimaan. Joustavuus ja uuden oppimiskyky, näitä kannattaa korostaa haastattelussa.

Olet varmaan juuri ketjussa kuvattu parikymppinen rekrytoija.

Olen itse yli 50v muutosjohtaja, joten mitäpä luulet että olenko muutoskykyinen, oppimiskykyinen ja sopeutuva uuteen? :)

Juuri olin tulossa sanomaan, että nytpä rekrytoiva esihenkilö paljastikin kaikki ennakkoluulonsa ja sterotypiansa. Ihan oikeasti, viisikymppinen ei ole mikään vanha koira, joka ei kykene oppimaan uutta saati vänkää uudelle työpaikalleen jotain entisen työpaikkansa käytäntöjä. Haloo!! Ärsyttää aivan kamalasti, että rekrytoijat OIKEASTI ajattelevat näin.

Ei se älli viisikymppisen suorittajan päästä valahda pois vain sen takia, että on yt-neuvotteluissa potkittu pihalle. Ne vanhat jäärät istuvat vanhusten asumispalveluyksiköissä vänkäämässä, kyllä viisikymppiset on ihan työelämän kärkeä. Lisäksi ei ole enää taaperoita hoidettavana ja kokemusta kertynyt.

Valitettavasti eivät ole stereotypioita, vaan perustuvat puhtaasti huonoihin kokemuksiin. Olen itsekin noin viisikymppinen, joten todellakin toivoisin, että edes omat kokemukseni olisivat positiivisempia. Olen siis itse rekrytoinut ennakkoluulottomasti myös viisikymppisiä. Pieleen meni, valitettavasti. Perhevapaat eivät sen sijaan ole oman kokemuksen mukaan mikään ongelma. Päteviä nuoria saadaan kyllä sijaisiksi ja heistä kasvatettua uusia osaajia alalle. Nuoria naisia rekrytoin erittäin mielelläni.

Tarkoitat siis, että koska sinulla on pari (?) huonoa kokemusta niin leimaat koko ikäluokkasi menneisyyteen jämähtäneiksi dementikoiksi? Ja yhtään huonoa kokemusta ei ole nuorempien rekrytoinneista?

Ehkä sinun kannattaa tarkastella asenteitasi.

Ei se ole pelkkää ennakkoluuloa, että nuoret on nälkäisempiä ja helpommin johdettavia, ja vanhoilla tulee niitä kremppoja. Kun vertaan itseäni vastavalmistuneena ja nyt viisikymppisenä, niin ihan taatusti itse palkkaisin sen vastavalmistuneen version itsestäni.

Ei ole mitään dementiaa, mutta kyllä käsitys elämän lyhyydestä ja siitä, mihin se loppuelämä kannattaa käyttää. Joka ei suinkaan ole työ ja siinä joustaminen ja firman etu, vaan vapaa-aika ja halu ehtiä nauttia elämästä kun vielä voi. Ja löytyy kremppaakin leikkauksineen ja sairaslomineen, nykyversiota minusta ei kukaan palkkaa kun nimikirjanotteella näkyy kaksi isoa saikkua (selkäleikkaukset). Onneksi olen tajunnut ajoissa hakeutua julkiselle puolelle, jossa  he eivät minusta eroon pääse ellen saa sairaseläkettä suoraan. 

Mun vinkkini olisi, että kannattaa miettiä ajoissa, se valtion pitkä vaikka kapea leipä on ihan juhlaa verrattuna 15 työttömyysputkeen. Harva yli 50 v on mikään ihannetyöntekijä.

eli tyrkytät pakolla väärää paikkaa kaikkien ajan kuluksi ja sitten se viekin juuri sinua kuin pässii narusta vastaillen mitä huvittaa..

Onko kellään kokemusta ammattiliittojen uraneuvonnasta? Onko ne osaavia? Vai kannattaako satsata reilusti omaa rahaa ammattimaiseen coachiin? Jotain apua tässä nyt tarvitsee kun 50v iässä tipahdin työelämästä huonon tuurin takia (yksikkö lakkautettiin, kaikki sai kenkää).

Mä tein sen virheen että kirjoitin hakemuksiin totuuden, eli olen ”empaattinen, lämminsydäminen ja ihmisiä tukeva”. Tästä ei selvästi tykätä. Pitäisi olla piinkova ja tulosorientoitunut. Nyt pääsin sentään haastatteluun kun vaihdoin kovemmat määrittelyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä, mikä siinä iässä työnantajaa pelottaa vielä senkin jälkeen, jos on valmis tinkimään palkkatasosta. Huonojen kokemusten takia itseäni rekrytoivana esihenkilönä epäilyttää iäkkäissä työnhakijoissa kaksi asiaa: 1) ovatko vielä kykeneviä oppimaan uutta ja 2) sopeutuvatko työpaikan toimintatapoihin vai vaativatko jääräpäisesti, että pitää voida toimia siten kuin on tottunut aiemmissa työpaikoissa toimimaan. Joustavuus ja uuden oppimiskyky, näitä kannattaa korostaa haastattelussa.

Olet varmaan juuri ketjussa kuvattu parikymppinen rekrytoija.

Olen itse yli 50v muutosjohtaja, joten mitäpä luulet että olenko muutoskykyinen, oppimiskykyinen ja sopeutuva uuteen? :)

Juuri olin tulossa sanomaan, että nytpä rekrytoiva esihenkilö paljastikin kaikki ennakkoluulonsa ja sterotypiansa. Ihan oikeasti, viisikymppinen ei ole mikään vanha koira, joka ei kykene oppimaan uutta saati vänkää uudelle työpaikalleen jotain entisen työpaikkansa käytäntöjä. Haloo!! Ärsyttää aivan kamalasti, että rekrytoijat OIKEASTI ajattelevat näin.

Ei se älli viisikymppisen suorittajan päästä valahda pois vain sen takia, että on yt-neuvotteluissa potkittu pihalle. Ne vanhat jäärät istuvat vanhusten asumispalveluyksiköissä vänkäämässä, kyllä viisikymppiset on ihan työelämän kärkeä. Lisäksi ei ole enää taaperoita hoidettavana ja kokemusta kertynyt.

Valitettavasti eivät ole stereotypioita, vaan perustuvat puhtaasti huonoihin kokemuksiin. Olen itsekin noin viisikymppinen, joten todellakin toivoisin, että edes omat kokemukseni olisivat positiivisempia. Olen siis itse rekrytoinut ennakkoluulottomasti myös viisikymppisiä. Pieleen meni, valitettavasti. Perhevapaat eivät sen sijaan ole oman kokemuksen mukaan mikään ongelma. Päteviä nuoria saadaan kyllä sijaisiksi ja heistä kasvatettua uusia osaajia alalle. Nuoria naisia rekrytoin erittäin mielelläni.

Tarkoitat siis, että koska sinulla on pari (?) huonoa kokemusta niin leimaat koko ikäluokkasi menneisyyteen jämähtäneiksi dementikoiksi? Ja yhtään huonoa kokemusta ei ole nuorempien rekrytoinneista?

Ehkä sinun kannattaa tarkastella asenteitasi.

Ei se ole pelkkää ennakkoluuloa, että nuoret on nälkäisempiä ja helpommin johdettavia, ja vanhoilla tulee niitä kremppoja. Kun vertaan itseäni vastavalmistuneena ja nyt viisikymppisenä, niin ihan taatusti itse palkkaisin sen vastavalmistuneen version itsestäni.

Ei ole mitään dementiaa, mutta kyllä käsitys elämän lyhyydestä ja siitä, mihin se loppuelämä kannattaa käyttää. Joka ei suinkaan ole työ ja siinä joustaminen ja firman etu, vaan vapaa-aika ja halu ehtiä nauttia elämästä kun vielä voi. Ja löytyy kremppaakin leikkauksineen ja sairaslomineen, nykyversiota minusta ei kukaan palkkaa kun nimikirjanotteella näkyy kaksi isoa saikkua (selkäleikkaukset). Onneksi olen tajunnut ajoissa hakeutua julkiselle puolelle, jossa  he eivät minusta eroon pääse ellen saa sairaseläkettä suoraan. 

Mun vinkkini olisi, että kannattaa miettiä ajoissa, se valtion pitkä vaikka kapea leipä on ihan juhlaa verrattuna 15 työttömyysputkeen. Harva yli 50 v on mikään ihannetyöntekijä.

Julkisen viroista on 99% ennakkoon jaettu. Juuri olin rekrytoinnissa missä paljon epäpätevämpk valittiin koska paikka oli sille luvattu jo. Oli siis useampi tätä ihmistä kovemman tasoinen hakija.

Valittaminen ei auta, se vie vaan maineen kun lehdissä lukee sun nimi että olet valittanut virantäytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt oman yrityksen perustamista?

En halua yrittäjäksi. En missään nimessä. Lähisuvussa olen nähnyt sen stressin ja ahdistuksen ja en vaan pysty siihen. Ap

Älä suhtaudu noin jyrkästi. Itsellänikin ensimmäinen reaktioni on sama. Etten ikinä pystyisi. Mutta ajattele sitä vaihtoehtoa pidemmällä tähtäimellä. Ansiosidonnaisen jälkeen sinulla on luvassa pelkkä työmarkkinatuki. Ja pitkäaikaistyötön on tässä yhteiskunnassa pohjasakkaa ja sylkykuppi. Työmarkkinatuki on jotain 740€ vai mitä se mahtaa olla.

Voisitko ajatella, että tilanteessa, jossa et mitenkään päin pääse takaisin töihin ja saat vain työmarkkinatukea, miettisit yritystä siltä pohjalta, että saisit sen kautta tuollaisen summan tienattua? Toki yrittäjä joutuu laskuttamaan paljon tuota enemmän, että pystyy maksamaan itselleen työmarkkinatuen verran palkkaa. Mutta jotenkin ajattelisin, että tuollaisen rahan tienaaminen ei tarkottaisi niin mahdotonta stressiä. Ja siihen voisi ympätä jotain ihan hanttihommaakin, jos aika käy pitkäksi ja tekee mieli puuhata edes jotain. Vaikka puutarhanhoitoa, jos sellaisesta tykkää, amatöörin laskutuksella. 

Keräisitkö sen rahan mieluummin pienistä puroista erilaisissa tehtävissä, määrittäen omat työaikasi ja sen mitä teet? Vai jäätkö mieluummin 15 vuodeksi TE-toimiston asiakkaaksi ja erilaisten toimenpiteiden kohteeksi? Työnhakukurssia ja CV-valmennusta. Työkokeilua (=oikeiden töiden ja ammattitaitoa vaativien tehtävien tekemistä, mutta saat vain päivärahan ja kulukorvauksen 9€/päivä) ja palkkatukitöitä. Työosoituksia tehtäviin, jotka eivät vastaa osaamistasi ja työpaikka on 50km päässä kotoa. Siinä kohtaa kun vaihtoehto on tällainen karu, syrjäytetyn pitkäaikaistyöttömän simputus ja pomputtelu, se pienimuotoinen yrittäjyys voi olla omalle mielenterveydelle parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla hakijoista paras, että saa paikan. Se on todella vaikeaa, jos lähettää sen sadanensimmäisen hakemuksen. Helpointa on olla paras olemalla ainoa.

Tee lista kiinnostavista yritystyksistä. Hanki päättääjälista, vaikka ostamalla. Ala soittamaan ja kysy onko tarvetta sun osaamiselle. Todennäköisesti ei ole, mutta sitten kun tarvetta on, niin ne palaa sulle, kenties ilman, että edes kysyvät muita.

Älä lannistu, pelin henkeen kuuluu, että lähes aina tulee turpiin, mutta viikossa sä soitat kuitenkin helposti satoja puheluita, jos yksi sadasta johtaa jonnekin, niin sulla on hyvä kontakti monta kertaa viikossa.

Ei toimi. Toimi vielä 10v sitten mutta nykyään kukaan ei vastaa puhelineen - ei edes tj - ja kukaan ei tykkää noista kylmäsoitoista.

Nämä ei toimi edes niihin (pikku)firmoihin, joilla lukee kotisivuilla "lähetä CV:si ja hakemuksesi Mikalle". Ei ne halua niitä viestejä, ellei niillä ole jotain auki. Noihin ei lähetetä edes vastausta "Kiitos viestistäsi, palailen, jos meiltä aukeaa jotain". Ei vastata mitään.

Mutta jotain voi olla auki, vaikkei julkisesti olisikaan. Ei avoimella hakemuksella mitään menetäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittelin varsinaisesta aiheesta tuolla ketjun alkupäässä. Nyt avaudun ajankulukseni hieman asian vierestä.

Vastoin todellista luonnettani minä annan ulkonäölläni itsestäni kuvan ylimielisenä, itsetietoisena ja kylmänä ihmisenä. Pituuteni vuoksi katson useimpia ihmisiä automaattisesti alaspäin, ja kasvonpiirteeni vain korostavat nenänvartta pitkin katsomisen vaikutelmaa. Hymyileminen ei auta, koska hymyni näyttää sarkastiselta, jollei peräti v*ttumaiselta. 

Työpaikkahaastattelujen pönöttävässä ilmapiirissä ei ehdi tehdä muuta kuin ensivaikutelman. Saavun pelottavan ylimielisenä ja lähden v*ttumaisesti hymyillen, vaikka todellisuudessa olen ystävällinen ja avulias huumoriveikko. Ja töitä pitäisi löytää  alalta, jossa ihmisiä ei saisi pelotella.

Ymmärrän, ja mulla on vähän sama ongelma. Olen aidosti positiivinen ja iloinen ihminen, ja yritän ajatella aina kaiken positiivisen kautta, olen myös hymyileväinen ja hyväntuulinen.

Tästä ominaisuudesta on työpaikoilla pidetty ja eritoten esimiehenä olen ollut pidetty aina, koska mulle uskaltaa kertoa mitä vaan ja pyrin suhtautumaan silti positiivisesti.

Mutta työhaastatteluissa tätä mun persoonaa VIHATAAN. On ihan suoraan sanottu että olen epäilyttävä, kerran yksi kysyi että onko mulla mt-lääkitys ja muutama muu on suhtautunut epäluuloisesti.

En tiedä luullaanko että olen feikki? Tai jotenkin hullu?

Olen silti tällainen aidosti, mulla on ollut tosi vaikea lapsuus ja paljon todella pahoja vastoinkäymisiä, ja ehkä siksi pyrin olemaan positiinen ja kaikessa pyrkimään iloiseen ja valoisaan näkökulmaan.

Tätä nyt sitten vihataan, ei siis siellä työpaikalla mutta haastatteluissa.

Aina sanotaan että ole oma itsesi. Se ei vaan pidä paikkaansa.

Ah, ihanaa vertaistukea! Olen itsekin koko ikäni kärsinyt siitä, etten ole mikään maailman lähestyttävin ihminen, eikä ensivaikutelma ole paras mahdollinen. Minulla tosin ongelma on ihan päinvastainen kuin sinulla – ääneni on naiseksi hyvin matala ja monotoninen, minkä vuoksi kuulostan tympiintyneeltä, eikä vakavanpuoleinen perusilme auta asiaa. Minulla on huonot hampaat, joita piilottaakseni hymyilen suu kiinni ja vältän kovaan ääneen nauramista. Kuitenkin töissä olen aina saanut kehuja ahkeruudesta, ratkaisukeskeisyydestä ja optimistisuudesta, eli en ole luonteeltani mitenkään pessimistinen tai negatiivinen, vaikka olemus antaa näin ymmärtää.

Jäin pari vuotta sitten työttömäksi, ja tuolloin eräs työkaverini (joka oli haastatellut minua silloiseen pestiini) sanoi, että olemukseni on turhan negatiivinen, eikä minua melkein palkattu sen vuoksi. Otin tämän kommentin todella raskaasti, joten aloin haastatteluissa feikata ihan erilaista ihmistä kuin mitä todellisuudessa olin. Näin jälkikäteen ajateltuna olen saattanut vaikuttaa puoliksi maaniselta, kun olen puhua höpötellyt ja nauranut joka välissä, vaikkei kukaan olisi sanonut mitään hauskaa. Varmasti olen vaikuttanut feikiltä, ja kun koko energiani meni roolin vetämiseen, jolloin varmasti tuli sanottua jotakin tyhmää.

Lopulta pääsin haastatteluun paikkaan, joka oli kuin minulle tehty. Päätin, että tällä kertaa olen oma itseni, vaikka se kuinka maksaisi minulle työpaikan. Olin oma, tympeän asiallinen itseni, ja sain paikan. Vuoden tyttömyyden jälkeen työllistyin sijaisuuteen, josta minut myöhemmin vakinaistettiin.

Tsemppiä kaikille työnhakuun!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt oman yrityksen perustamista?

En halua yrittäjäksi. En missään nimessä. Lähisuvussa olen nähnyt sen stressin ja ahdistuksen ja en vaan pysty siihen. Ap

Älä suhtaudu noin jyrkästi. Itsellänikin ensimmäinen reaktioni on sama. Etten ikinä pystyisi. Mutta ajattele sitä vaihtoehtoa pidemmällä tähtäimellä. Ansiosidonnaisen jälkeen sinulla on luvassa pelkkä työmarkkinatuki. Ja pitkäaikaistyötön on tässä yhteiskunnassa pohjasakkaa ja sylkykuppi. Työmarkkinatuki on jotain 740€ vai mitä se mahtaa olla.

Voisitko ajatella, että tilanteessa, jossa et mitenkään päin pääse takaisin töihin ja saat vain työmarkkinatukea, miettisit yritystä siltä pohjalta, että saisit sen kautta tuollaisen summan tienattua? Toki yrittäjä joutuu laskuttamaan paljon tuota enemmän, että pystyy maksamaan itselleen työmarkkinatuen verran palkkaa. Mutta jotenkin ajattelisin, että tuollaisen rahan tienaaminen ei tarkottaisi niin mahdotonta stressiä. Ja siihen voisi ympätä jotain ihan hanttihommaakin, jos aika käy pitkäksi ja tekee mieli puuhata edes jotain. Vaikka puutarhanhoitoa, jos sellaisesta tykkää, amatöörin laskutuksella. 

Keräisitkö sen rahan mieluummin pienistä puroista erilaisissa tehtävissä, määrittäen omat työaikasi ja sen mitä teet? Vai jäätkö mieluummin 15 vuodeksi TE-toimiston asiakkaaksi ja erilaisten toimenpiteiden kohteeksi? Työnhakukurssia ja CV-valmennusta. Työkokeilua (=oikeiden töiden ja ammattitaitoa vaativien tehtävien tekemistä, mutta saat vain päivärahan ja kulukorvauksen 9€/päivä) ja palkkatukitöitä. Työosoituksia tehtäviin, jotka eivät vastaa osaamistasi ja työpaikka on 50km päässä kotoa. Siinä kohtaa kun vaihtoehto on tällainen karu, syrjäytetyn pitkäaikaistyöttömän simputus ja pomputtelu, se pienimuotoinen yrittäjyys voi olla omalle mielenterveydelle parempi vaihtoehto.

Mainittakoon vielä sellainenkin yksityiskohta, että yrittäjän YEL-maksut voi vähentää verotuksessa myös puolison tuloissa. Jos ap:llä on kovatuloinen puoliso, jonka veroprosentti on korkea, tämä YEL-maksun vähennys puolison tuloista lisää perheen käytettävissä olevia tuloja siihen verrattuna, että ap vähentäisi ne maksut omassa verotuksessaan. Itselläni tämä pieni nippelitieto lisäsi huomattavasti kiinnostusta yrityksen perustamista kohtaan. Minulla ei ole takana loistavaa uraa, CV on ankea ja pilalla ja ikää on 51v. Puoliso on porskuttanut työelämässä mukavasti ja viime vuosina saanut isoja bonuksia, jotka ovat nostaneet kokonaisansiot pilviin. Jo paljon pienemmilläkin tuloilla marginaalivero on helposti 50%, koska valtion tuloveroasteikossa ylin verotus alkaa jo 82900€:n kohdalla ja kaikesta tästä ylimenevästä menee valtiolle 31,25%. Kunta ottaa lisäksi 18-2X% joten helposti kokonaisverotus heilahtaa yli 50%, jos ei jää karvan verran alle. Jos ap maksaa YELiä vaikkapa 6000€ vuodessa, niin puolet tästä palautuu perheen kulutukseen miehen keventyvän verotuksen kautta. 

Yritystoimintaa voi kokeilla muutaman kuukauden, ennen kuin tehdään arvio, onko se sivutoimista vai laajamittaista. Sivutoimista yrittäjyyttä voi tehdä työttömyyden ohella ja ihan heti ne tuet ei lakkaa missään tapauksessa. Toisaalta taas jos kokeilee yrittäjyyttä pidempään ja onnistuu maksamaan asiallisia YEL-maksuja, yritystoiminnan lopettamisen jälkeen voi saada yrittäjän ansiopäivärahaa tai peruspäivärahaa Kelalta. Ansiopäiväraha tulee Yrittäjän Työttömyyskassasta ja molempiin näihin liittyy yrittäjän työssäoloehto. Ehdottomasti kannattaa tutustua tähän koko kuvioon, enää ei ole niin, että yrittäjä jää aivan tyhjän päälle, jos yritystoiminta lakkaa.