Hyvästä miehestä eronneet, oletteko löytäneet paremman?

Vaihtamalla paranee - saan syövän näistä teidän kommenteistanne. Toivottavasti vammaudutte ja saatte kehitysvammaisia lapsia.

En ole etsinytkään. Rakkauselämä on nyt koettu ja haluan olla yksin.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1429504501795.html

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:36"]

Miten määritellään "hyvä mies"? Onko se korkeastikouluttautunut, älykäs, kiltti, hyväpalkkainen, lapsista huolehtiva...  Mutta entä jos tämä "hyvä" on tylsä, ajatusmaailmaltaan rajoittunut tosikko? Joka on vaimonsa kanssa lähinnä velvollisuudentunnosta. Onko hän silloin hyvä? Kenelle? Ei ainakaan innostava kumppani. Puoliso kuolee henkisesti, vaikka kuinka yrittäisi leikkiä onnellista kotia.

[/quote] Olen kanssasi samaa mieltä. Ennen nykyistäni minulla oli ulospäin kolme ns. hyvää miestä kumppanina. En onneksi erehtynyt naimisiin, vaan avoliittoon. Tajusin ajoissa. Ensimmäinen oli rehellinen, kiltti, kunnollinen, mutta yrittäjä, työnarkomaani ja mukana vahvasti järjestötoiminnassa. Ei koskaan kotona. Ymmärrän kyllä yrittäjän kovan työnteon, mutta se useissa järjestöissä mukana olo.....vapaaillat oli harvinaisia. Pidemmän päälle ajateltuna ei sille voi perhettä perustaa, jos toinen ei käy kotona kuin nukkumassa. En halunnut pyykkihuoltajan virkaa. Sen verran elämästään tiedän, että ei se minun jälkeenikään tullut sitä kestänyt, vaan tuli avioero. Olemme yhä kavereita facessa.

Nro kaksi oli kiltti, yliopistossa opiskeli kielenkääntäjäksi, hyvä rakastaja, rakasti mua varmasti ihan aidosti, mutta ajatusmaailmaltaan rajoittunut, klassisen musiikin fani, jolle kaikki muu oli roskaa "mutta saathan sinä toki sitä kuunnella". Yliopistosta valmistautumisen esteenä oli se, että olisi pitänyt opiskella toistakin kieltä pätevyyden saadakseen. Se ei häntä kiinnostanut. Näin silmissäni tulevaisuuden, jossa autossa ei saa hoilata täysillä dirlandaata ja elätän ikuista opiskelijaa. Jätin hänet aika vikkelästi.

Nro kolme oli taas kiltti, (oikein korosti sitä miten on) kunnollinen, älykäs, eronnut hyväpalkkainen mies, mutta vähän sellainen saamaton arkiasioissa, sottapytty, tosikko ja raivoraitis. Niin raivoraitis, että minä en saanut ottaa saunan jälkeen tavanomaista yhtä olutta/lonkeroani tulematta arvostelluksi juopoksi. En jaksanut niin mustavalkoista maailmaa.

Olen ollut 17 v. naimisissa miehen kanssa, joka saa minut välillä raivon partaalle nuukuudellaan ja pässinpäisyydellään, jotka välillä sokaisee hänen järkensä. Karjumme välillä toisillemme. Onneksi siitä ei seuraa kuin paukkuvia ovia ja säkätystä. Mutta riita ei kestä vuorokautta pitempään, koska emme pysty olemaan puhumatta toisillemme. Ilma puhdistuu ja osaamme pyytää anteeksi ja joustaa. Rakastamme aidosti toisiamme. Hän on ihan tavallinen tylsän työn duunari, ei kovin kunnianhimoinen, paiskii ylitöitä kylläkin jos tarvitaan, välittää lapsistaan, ottaa joskus kuppia kun velipoikansa tulee yöksi, saa minut nauramaan ja sanoo päin naamaa kun vituttaa. On siellä missä sanoo olevansa. Hoitaa lapsiaan ja tekee osuutensa kotitöistä, siivoaa jälkensä. Hän on paras kaverini ja saa himoni hyrisemään ja terveellä tavalla mustankipeäkin minusta. Ylpeä minusta, kun opiskelen lisää. Ei nimittele rumilla sanoilla, ja kyllä, saan ihan rauhassa vetäistä sen saunakaljani ja lauletaan yhdessä tangoja. Emme ole tyystin samanlaisia, enkä tajua ihan kaikkia hänen kiinnostuksen kohteitaan. Mutta:  Saan olla minä ja hän saa olla hän. Emme rajoita toisiamme.

Kyllä tunnetta pitää olla. Pelkkään kaverillisuuteen ei voi suhdetta perustaa.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 18:57"]

Oletteko te hyvästä miehestä eronneet löytäneet vielä paremman? Kuinka vanhoja olette?

Minulla on se tilanne, että kaikki toimii, mutta tunnetta ei ole, ei ollut oikein suhteen alussakaan. Tuntuu vain vaikealta lähteä etsimään akateemista miestä yli kolmikymppisenä, etenkin, kun tunne-elämä ei enää auta niin kuin nuorempana. Nykyään ei oikein ihastuksia tule.

[/quote]

kuulostat roikkujalta joka ei osaa olla yksin

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:28"]En ole löytänyt, nyt ikää jo 40 enkä enää jaksa etsiäkään. Olen jo tottunut olemaan vanhapiika.

Jätin miehen jonka kanssa menin naimisiin 26-vuotiaana, kun olin 32. Mies oli ihan jees mutta sellainen aika sulkeutunut eikä yhtään romanttinen. Tuntui että vaikkei ole mitään riitoja ja arki sujuu, niin kaipaisin jotain tunnetta ja säpinää. Seksiä meillä oli, mutta sekin oli sellaista rutiininomaista ja kiihkotonta. Kuvittelin että jossain tuolla odottaisi minua todellinen elämäni mies, joten minun ei kannata tuhlata aikaa enempää tuollaiseen suhteeseen. Mutta eipä odottanut ei, muuta kuin yksinäisyys.
[/quote]

Miten sun ex-miehellä menee nykyään? Oletteko väleissä vielä? Haluaisitko palata takaisin yhteen exän kanssa? Mitä mieltä exä olisi tästä mahdollisuudesta? Tsemppiä ja voimia sulle!

Mulla oli teoriassa hyvä mies, mutta se ei rakastanut minua itseäni. Mentiin nuorina yhteen, mä olin rikki ja tunneriippuvainen, mies huoli mut ulkonäön takia ja olinhan aika vauhdikas niihin aikoihin. Sen jälkeen olen tavannut erilaisia renttuja ja yhden vielä pahemman ripustautujan kuin itse. Nykyään elän yksin, hyvä niin. Mielenrauha on tärkeintä.

Olen löytänyt. Pahinta entiseni jättämisessä oli se, kun piti satuttaa hienoa ihmistä joka ei todellakaan ansainnut mitään pahaa. Mutta en vain myöskään oikein missään vaiheessa rakastunut häneen. Nyt olen ollut jo vuosia miehen kanssa, joka on yhtä lailla upea mies ja ihminen, mutta rakastuin nopeasti ja olen sitä edelleen. Tietysti vähän paha jos on taipuvainen rakastumaan pahoihin poikiin, itse onneksi älykkäisiin ja kunnioittaviin.

Jätin miehen pitkän 6v kestäneen avoliiton jälkeen. Hän vastusti eroa. Olen ollut pääosin yksin eron jälkeen. Mies löysi muutaman kuukauden päästä uuden ja meni tämän kanssa vuoden sisällä tapaamisesta naimisiin. Ovat hyvin onnellisia, joten kaikella on tarkoituksensa. Ei tosin se tarkoitus, mitä itse toivoin. Mies on kuitenkin onnellinen, seestynyt ja syvästi rakastunut. He ovat aivan loistava pari rehellisesti sanottuna.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 21:41"]

Mutta onko siinäkään järkeä että tuhlaa kummankin elämää suhteessa jossa toisen tunteet on kaverillisia? Onko se oikein kumpaakaan kohtaan, vaikka olisi kuinka kiltti ja hyvä mies...

[/quote]

Arvaas mitä? Paras elämänkumppani on se, kenen kanssa ollaan parhaita kavereita. Ne intohimo -suhteet on aivan järjetöntä säätämistä ja tunteiden vuoristorataa. Tämä valitettavasti tulee huomattua vasta siinä vaiheessa kun on sen hyvän miehen jättänyt sen pahan pojan vuoksi. Nuorena on niin helppo vaan luottaa siihen että kyllä ne kaikki miehet on loppujen lopuksi hyviä tai että niitä hyviä miehiä riittää loputtomasti....

N55

ahaa, täällä siis on joku joka miettii edellistään vielä kymmenen vuoden jälkeen. kiintoisaa.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:10"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 19:03"]Kyllä. 1 mieheni oli kiltti, komea ja kunnollinen kaikin puolin. Ei vain osannut rakastaa ja arvostaa minua. Erosimme 14 ok vuoden jälkeen ja vasta silloin ymmärsin miten paljon kaipasin rakkautta. 3v myöh tapasin nuoremman miehen joko kelpasin lasten kanssa. Sain ihanan miehen jonka kanssa olen ollut jo 20 v.
[/quote]

Miksi miinuspeukut??
[/quote] ne on kateellisia sun nuoresta miehestä

Löysin paremman, tai ainakin sopivamman. Ensimmäinen mieheni oli oikein kelpo mies, mutta hänestä ei ollut minulle riittävästi vastusta. Tajusin vasta jälkeenpäin tarvitsevani miehen, joka ei anna minun hyppiä silmille. Nyt minulla on sellainen ja olen erittäin tyytyväinen. Myös ex-mieheni löysi itselleen paremman, tai ainakin sopivamman vaimon, jonka kanssa on ollut jo parisenkymmentä vuotta naimisissa.

Minä olin keskenkasvuinen mennessäni naimisiin ensimmäisen kerran. Se vaikutti osaltaan siihen, että ylipäätään tulin menneeksi naimisiin ja eronneeksi. Vaikka kaduttaakin se, että satutin ensimmäistä miestäni niin paljon, niin lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:29"]

Löysin paremman, tai ainakin sopivamman. Ensimmäinen mieheni oli oikein kelpo mies, mutta hänestä ei ollut minulle riittävästi vastusta. Tajusin vasta jälkeenpäin tarvitsevani miehen, joka ei anna minun hyppiä silmille. Nyt minulla on sellainen ja olen erittäin tyytyväinen. Myös ex-mieheni löysi itselleen paremman, tai ainakin sopivamman vaimon, jonka kanssa on ollut jo parisenkymmentä vuotta naimisissa.

Minä olin keskenkasvuinen mennessäni naimisiin ensimmäisen kerran. Se vaikutti osaltaan siihen, että ylipäätään tulin menneeksi naimisiin ja eronneeksi. Vaikka kaduttaakin se, että satutin ensimmäistä miestäni niin paljon, niin lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi.

[/quote]

Ja olin siis 23-vuotias kun erosin ensimmäisestä miehestäni. Nykyisen mieheni kanssa menin naimisiin 29-vuotiaana ja nyt olen 45.

Miten määritellään "hyvä mies"? Onko se korkeastikouluttautunut, älykäs, kiltti, hyväpalkkainen, lapsista huolehtiva...  Mutta entä jos tämä "hyvä" on tylsä, ajatusmaailmaltaan rajoittunut tosikko? Joka on vaimonsa kanssa lähinnä velvollisuudentunnosta. Onko hän silloin hyvä? Kenelle? Ei ainakaan innostava kumppani. Puoliso kuolee henkisesti, vaikka kuinka yrittäisi leikkiä onnellista kotia.

Kyllä, erosin "hyvästä miehestä" 26-vuotiaana ja löysin elämäni miehen. Nyt yhdessä jo 15 vuotta, kaksi lastakin on, edelleen olemme onnellisia.

No kriteerit vaihtelevat. Jotkut naiset pitävät minua hyvänä miehenä ja jopa havittelevat omakseen vaikka hyvin vankka enemmistö lähettäisi mut ilomielin marssiin.

Opettakaa lapsillennekin totuuksia hyvästä kumppanista. Se voi estää meidän kilttien nuorten miesten yksinäisyyttä ja itsemurhia.
M19

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:29"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:10"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 19:03"]Kyllä. 1 mieheni oli kiltti, komea ja kunnollinen kaikin puolin. Ei vain osannut rakastaa ja arvostaa minua. Erosimme 14 ok vuoden jälkeen ja vasta silloin ymmärsin miten paljon kaipasin rakkautta. 3v myöh tapasin nuoremman miehen joko kelpasin lasten kanssa. Sain ihanan miehen jonka kanssa olen ollut jo 20 v. [/quote] Miksi miinuspeukut?? [/quote] ne on kateellisia sun nuoresta miehestä

[/quote]

No niinpä tietenkin;) Kannattaa ollakin! Mun bestis, ihana rakastajani ja arjen kumppanini:D

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:36"]

Miten määritellään "hyvä mies"? Onko se korkeastikouluttautunut, älykäs, kiltti, hyväpalkkainen, lapsista huolehtiva...  Mutta entä jos tämä "hyvä" on tylsä, ajatusmaailmaltaan rajoittunut tosikko? Joka on vaimonsa kanssa lähinnä velvollisuudentunnosta. Onko hän silloin hyvä? Kenelle? Ei ainakaan innostava kumppani. Puoliso kuolee henkisesti, vaikka kuinka yrittäisi leikkiä onnellista kotia.

[/quote]

No mulle tuo "hyvä" tarkoitti ja tarkoittaa sitä että mies kantaa velvollisuutensa, huolehtii perheestään, ei petä eikä hakkaa vaimoaan, ei ryyppää eikä rellestä kylillä vaan on mielummin esim poikansa pelikentän laidalla. Tuo tilin kotiin ja ajatteleen aina perheensä parasta.

Ja rakastaa ja arvostaa puolisoaan siten että molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Tuo viimeinen lause erottaa 1. ja 2. hyvän miehen mun elämässäni.

6/32