Millaisia jälkiä lapsena nähty perheväkivalta on jättänyt sinuun?

Lähtisin kysymään sellaista, millä tavalla te samankaltaista kokeneet olette päässeet lapsuuden traumoista? Olen 47-vuotias nainen, jolla on edelleen vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, suhteessa humalaisiin ja suhteessa jatkuvaan pelkäämiseen.

Psykoterapiaan ei juuri nyt ole aikaa eikä rahaa. Olisiko apua rosen-terapiasta, hypnoosista tai muusta luhytkestoisemmasta? Onko traumaterapiasta ollut selkeää hyötyä? (EMDR-silmänliike-terapia)

En haluaisi velloa menneisyydessä, haluaisin päästä eteenpäin.

.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunnalle tulee hyvin kalliiksi "hoitamaton" perheväkivalta. Ongelma on se että sitä piilotellaan. Olen ikuisesti katkera omalle äidilleni joka ei suojellut meitä lapsia.

Äitisi pelkäsi. Eikä halunnut kulissien paljastuvan. Näin omassa lapsuudenkodissani toimittiin.  Enkä oppinut ilmaisemaan aitoja tunteitani. Tukahdutin ne ja pelot ja ahdistus hallitsivat minua. Kunnes opin tuntemaan ja rehellisesti kokemaan niitä.

.

Fetissit näyttää olevan yleisin yksittäinen trauma mitä väkivaltaa kokeneilla ihmisillä on. Pitää saada kaikenlaista spänkiä hallitakseen sitä ympäristöä, mihin oli lapsena alistettu. 

Eip voi tietää kun ei ole verrokkina samoja kokematonta itseä. 

Ja sen verran edes tajuan ettei kaikesta voi vetää suoria yhtäläisyysviivoja-tai voi, mutta metsään menee.

Hulluna raivoava äiti on muuten lapselle ihan yhtä pelottava kokemus.

Jälki jäi äidin "munattomuudesta" kun isäpuoli oli hullu ja joskus löi meitä lapsia. Äiti menetti lopulta huoltajuuden ja kiusasi meidän biologista isää ja meitä lapsia sen jälkeen niin kauan kunnes oltiin täysi- ikäisiä. 

Vaikeaa ymmärtää mitä sellainen äiti sisimmässään tuntee kun ei rakasta omia lapsiaan ja suojele heitä! Vaikka miten parisuhde olisi huono tai ongelmia, lapsia ei pitäisi koskaan hylätä. Ei miehen takia eikä muustakaan syystä. Mutta tuollaisella äidillä ei ole sydäntä!!! 

Itse en ole biologisen äitini kanssa missään tekemisissä enää. Isämme kuoli yllättäen aika nuorena, hän kuitenkin piti meistä huolen niin kauan kuin eli ja saavutimme täysi- ikäisyyden. Ny minulla on vain veljeni, jonka kanssa olemme läheisiä. Muuten ei ole isoa sukua.

Omat lapseni ovat niin rakkaita etten koskaan voisi heitä kohdella samalla julmuudella ja kylmyydellä ja välinpitämättömästi kuin mitä meidän biologinen äiti meille.

Jäi sellainen ylivirittyneisyys. Ja pelkoja. Miksi ei äiti heittänyt sitä hullua miestään pihalle ja suojellut omia lapsiaan. Äiti jäi yksin meidän kanssa kun isä kuoli. Äkkiä tuli isäpuoli taloon ja sen jälkeen elämä oli vaikeeta.

Vanhempani riitelivät jatkuvasti niin kauan kun jaksan muistaa. Äiti mäkätti ja nalkutti ja suhtautui isään halveksivasti. Isä vastasi samalla lailla. Sitä jatkuvaa huutoa ja raivoamista olen saanut kuulla tarpeeksi. Ei tarvinnut paljoa kun oli ilmiriita päällä. Ei väliä oliko meillä vieraita vai oma väki kotona. Häpesin vanhempiani enkä koskaan voinut pyytää kavereita meille. Kärsin niin paljon kotioloista että sairastuin paniikkihäiriöön alta kolmekymppisenä. Jouduin syömään lääkkeitä monta vuotta. Naapurit kuittailivat meille lapsille melusta joka kuului rappukäytävään. Eräs naapurin nainen sanoi kerran että - äitis huutaa niin että käytävä raikuu-. Häpesin vaikka olin syytön. Äiti oli usein se joka aloitti riidan. Nyt on isä kuollut. Äiti elää mutta en pysty käydä hänen luonaan vaikka hän on jo vanha. Syvät traumat jätti lapsuus minuun.

Kestoahdistus, paniikkihäiriö, masennusta....  terapiaa jatkunut vuosia, ei tunnu auttavan.  Älkää s...na hyväksykö minkäänlaista väkivaltaa!!! Ja aina poliisille ilmoitus jos sellaista ilmenee. 112.