Millaisia jälkiä lapsena nähty perheväkivalta on jättänyt sinuun?

Meillä isä hakkasi lapsia äidin säestäessä vieressä ja puolustaessa sitä väkivaltaa. Voi kun se isi on niin vahva ja kun se on ollut niin huolissaan, ettei osaa hillitä itseään. Muutin pois kotoa heti kun sain ensimmäisen työpaikan. 

Itselleni kehittyi sitten melkoinen ahdistushäiriö. Pystyn käymään töissä, mutta ahdistus haittaa pahasti kyllä jokapäiväistä elämää. En vieläkään tiedä syytä sille väkivallalle. Omia lapsiani en koskaan ole lyönyt, mutta tunnen silti syyllisyyttä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivokuvissa on todettu, että lähisuhdeväkivallan todistaminen lapsena jättää täysin samanalaiset jäljet kuin niille lapsille jotka ovat itse joutuneet väkivallan uhreiksi. Neurokuvantamistekniikalla on löydetty kummastakin ryhmästä samanlaisia muutoksia hippokampuksessa ja amyhdalassa.

Moni lähisuhde tekevää tai kokeva vanhempi ei ymmärrä kuinka traumatisoivaa elämä väkivallan varjossa on lapselle, vaikka lapsi itse ei olisi suoraa väkivallan kohteena.

Suomi on maailman kärkimaita perheväkivaltatilastoissa. Miksiköhän? Mikä täällä on pielessä???

Mene nyt jonnekin muualle analysoimaan eri kansallisuuksien tapoja 

Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta äidin käytös oli ajoittain todella kaoottista. Hän huusi ja ennen kaikkea oli kausia, jolloin oli täysin sekaisin. Lapsena luuli, että asiat oli oikeasti vakavia eli sen metelin arvoisia. Pieni vastoinkäyminen johti kuukausien huutamiseen, itkemiseen, itsemurhauhkailuihin, rikosilmoituksiin ties kenestä jne. Sitten tilanne rauhoittui. Saattoi mennä 2-3 vuotta ihan rauhassa, kun jotain pientä tapahtui ja taas se tilanne kotona kesti kuukausia. 

Minä vihaan konflikteja ja en koskaan pidä puoliani. Yritän aina silitellä ikävät tilanteet pois. Pelkään riitoja ja pelkään sitä, että minulle suututaan. En ilmaise pahaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta äidin käytös oli ajoittain todella kaoottista. Hän huusi ja ennen kaikkea oli kausia, jolloin oli täysin sekaisin. Lapsena luuli, että asiat oli oikeasti vakavia eli sen metelin arvoisia. Pieni vastoinkäyminen johti kuukausien huutamiseen, itkemiseen, itsemurhauhkailuihin, rikosilmoituksiin ties kenestä jne. Sitten tilanne rauhoittui. Saattoi mennä 2-3 vuotta ihan rauhassa, kun jotain pientä tapahtui ja taas se tilanne kotona kesti kuukausia. 

Minä vihaan konflikteja ja en koskaan pidä puoliani. Yritän aina silitellä ikävät tilanteet pois. Pelkään riitoja ja pelkään sitä, että minulle suututaan. En ilmaise pahaa mieltä.

Sellaisilla huutaja/draamahakuisilla naisilla on todistetusti pahat pms- oireet. Ne kannattaa tiedostaa ja niitå voi hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta äidin käytös oli ajoittain todella kaoottista. Hän huusi ja ennen kaikkea oli kausia, jolloin oli täysin sekaisin. Lapsena luuli, että asiat oli oikeasti vakavia eli sen metelin arvoisia. Pieni vastoinkäyminen johti kuukausien huutamiseen, itkemiseen, itsemurhauhkailuihin, rikosilmoituksiin ties kenestä jne. Sitten tilanne rauhoittui. Saattoi mennä 2-3 vuotta ihan rauhassa, kun jotain pientä tapahtui ja taas se tilanne kotona kesti kuukausia. 

Minä vihaan konflikteja ja en koskaan pidä puoliani. Yritän aina silitellä ikävät tilanteet pois. Pelkään riitoja ja pelkään sitä, että minulle suututaan. En ilmaise pahaa mieltä.

Sellaisilla huutaja/draamahakuisilla naisilla on todistetusti pahat pms- oireet. Ne kannattaa tiedostaa ja niitå voi hoitaa.

Tunnistan itsestäni tämän. Kerran kuukaudessa paloi käämit villien lasten kanssa. Hain apua. En koskaan käyttänyt väkivaltaa lapsiin mutta se huutaminen ja raivokohtaukset olivat kamalia. Sain apua lääkkeistä sekä tiedostamisesta. B- vitamiinia vedin kourakaupalla, tämä auttoi ystävääni ja ehkä se auttoi minuakin. 

Kokemusta on liikaakin tuosta oman iskän räjähdysherkkyydestä. Pelossa kasvaaneena olen nuoren aikuisikäni joutunut kursimaan itseäni kasaan terapeutin avulla. Elämä olisi paljon helpompaa, jos ei olisi mennyt luottamus siihen tärkeään aikuiseen jonka tehtävä olisi tukea ja olla turvana minun ja maailman välissä. 

Äitini oli kiltti ja alistuva. Häntä rakastin paljon. Aikuisena kuitenkin ajattelen, että äitini olisi pitänyt pitää minusta parempaa huolta ja lähteä siitä suhteesta. Mielestäni hän on osasyyllinen minun rikkinäisyyteen. Minulla ei ollut lapsena mahdollisuutta päättää ympäristöstäni, äidilläni olisi ollut. Hän jätti sen käyttämättä. 

Rakastan silti äitiäni, hänellä on omat haavansa. Mutta lapsesi vuoksi pyydän, älä tee sitä lapsellesi että hän joutuu pelkäämään siellä missä pitäisi olla turvallisinta. Sen vaikutus elämään on kauaskantoinen. Vaikuttaa mielenterveyteen merkittävästi, kaverisuhteisiin, opiskeluun, työelämään...kaikkeen. 

Vain ja ainoastaan traumoja.

up

En tiedä koskeeko tämä minua, koska olen itse myös perheväkivallan uhri. 

Ihan hirveäsi en muista lapsuudestani, mutta muistan sen jatkuvan painon ja väsymyksen. Sain "ostettua" äitini ja siskoni turvaan antamalla isäni kohdistaa väkivaltaa minuun. Mikään kokemani ei kuitenkaan tuntunut niin hirveältä kuin se, kun näin isäni olevan väkivaltainen siskoani kohtaan. Vaikka suurin osa asioista on hämärän peitossa, tuo tapaus on täysin valokuvan kirkkaana edelleen mielessäni. Muistan sen totaalisen avuttomuuden ja pelon ja tietenkin itsesyytökset ja -inhon kun epäonnistuin täydellisesti.

Nykyään asiani ovat ihan hyvin ja elämä ihan mielekästä. Ei nuo asiat varmasti silti koskaan rauhaan jätä. Ihan tolkuttoman pitkään meni ennen kuin aloin uskomaan siihen, että elämä voi olla rauhallista ikään kuin oletusasetuksena, eikä vain tyyntä myrskyn edellä. Silti edelleen kaiken alla on sellainen epämääräinen pohjavire, että on vain ajan kysymys kun kaikki taas leviää käsiin.

Yhteiskunnalle tulee hyvin kalliiksi "hoitamaton" perheväkivalta. Ongelma on se että sitä piilotellaan. Olen ikuisesti katkera omalle äidilleni joka ei suojellut meitä lapsia.

Itselleni jätti myös tuon ajattelun, että hyvää ja seesteistä ei vaan voi olla. Vasta päälle kolmikymmpisenä ymmärsin, että minun ei tarvitse ajaa riidatonta parisuhdetta kaaokseen vain sen takia, että se on ainoa tapa minkä kuvittelin olevan. Aika kauan raatorehellistä itsereflektiota tuon ymmärtäminen kyllä vaati.

Up

Kiinnostaa miten tuollainen menneisyys näkyy ihmisten parisuhteissa. Voiko esim. joku joka on nähnyt omaa äitiään hakattavan, luottaa ettei omassa suhteessa ole koskaan väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa miten tuollainen menneisyys näkyy ihmisten parisuhteissa. Voiko esim. joku joka on nähnyt omaa äitiään hakattavan, luottaa ettei omassa suhteessa ole koskaan väkivaltaa.

Näkyy siinä mielessä että saattaa hakeutua ns. jännämiesten seuraan(jos kyse naisesta) kuten minä. Rakastuin sharmikkaaseen vähän machoon koulutettuun mieheen, joka ajan myötä osoittautui humalapäissään äkkipikaiseksi vaikka selvin päin oli pätevä hyväkäytöksinen ja myöskin kohtelias herrasmies(oli myös naistenmies, kävi asia ilmi). Erohan siitä tuli. En voinut arvostaa sellaista kumppania johon ei kyennyt luottamaan. Nykyinen mieheni on kiltti rakastava lempeä ja loistava isä. 

Isä oli väkivaltainen, olen perheen tyttölapsi-nainen. En luota miehiin, pelkään heitä.

Vierailija kirjoitti:

Isä oli väkivaltainen, olen perheen tyttölapsi-nainen. En luota miehiin, pelkään heitä.

Sama. 😕  En pysty sitoutumaan. Pinnallisia suhteita on mutta ei mitään syvempää.

Näiden vastausten perusteella väkivallan varjossa kasvaneet naiset joko pelkäävät miehiä tai päätyvät yhteen väkivaltaisen miehen kanssa. Mitenhän miehet? Tuleeko heistä sitten väkivallan eteen päin siirtäjiä?

Vierailija kirjoitti:

Näiden vastausten perusteella väkivallan varjossa kasvaneet naiset joko pelkäävät miehiä tai päätyvät yhteen väkivaltaisen miehen kanssa. Mitenhän miehet? Tuleeko heistä sitten väkivallan eteen päin siirtäjiä?

Ainakin siinä mielessä että ei osaa hakeutua tervepäisten kumppanien läheisyyteen. Kun kotona on ollut epäterveitä ilmiöitä ja ihmissuhteita. Kaveri rakastui hyvin vaikeaan naiseen joka osoittaitui manipuloivaksi kieroksi laskelmoivaksi ja lopulta vei miehen rahat ja mielenterveyden. Ja lapset!

Vierailija kirjoitti:

Näiden vastausten perusteella väkivallan varjossa kasvaneet naiset joko pelkäävät miehiä tai päätyvät yhteen väkivaltaisen miehen kanssa. Mitenhän miehet? Tuleeko heistä sitten väkivallan eteen päin siirtäjiä?

Ihan tilastollisestikin väkivaltaa kokeneet tai väkivallan piirissä kasvaneet miehet ovat itse useammin väkivaltaisia, kuin väkivallattoman lapsuuden eläneet.

Itse en ole siirtänyt väkivaltaa eteen päin. Kaikki väkivalta on minulle ihan ehdoton ei ja ajatuskin ahdistaa. En edes halua katsoa ohjelmia missä on väkivaltaa.

Hauskaa olen pitänyt, mutta koskaan en perustanut perhettä. Siinä kun katseli vuosikausia äidin ahdinkoa, ilman rahaa, ammattia, mitään koulutusta, pentuja useita, väkivaltainen juoppo miehenä, sen armoilla oleminen, niin kyllä se upposi kalloon - ikinä, ikinä et saata itseäsi samaan loukkuun. 

Juu, kouluttauduin ja hankin hyvät työpaikat, pelit ja vehkeet ja elin itsenäistä elämään. Välillä on yksinäistä, totta kai, mutta en sitä kyllä mihinkään vaihtaisi. Muutama hyvä ystävä, kohtalaiset välit sisaruksiin ja sukuun, ja pari karvakaveria tyydyttää hyvin hoivaamisvietin. Olen velaton ja huoleton, nautin elämästä.