Millaisia jälkiä lapsena nähty perheväkivalta on jättänyt sinuun?

mun äitini hakkas miestään ja heitteli sitä mm. kukkaruukuilla yms. Öisin sit saatto tuolitkin lentää. Pelotti aivan helvetisti, noin lyhyesti sanottuna.



Miehen on pakko ymmärtää ettei voi tehdä noin lapsen läsnäollessa (eikä myöskään kuuloetäisyydellä) muuten sun on jätettävä miehes :/

Meillä vanhemmat riitelivät paljon, kun olin lapsi. Erosivat sitten mun ollessa 12-vuotias, eli riidat loppui siihen. Väkivaltaa oli - ja se oli molemminpuolista. Äidillä oli suhde toiseen mieheen, ja muistan pelänneeni, että isä tappaa äidin. Nämä pelon tunteet olivat ehkä niitä kaikkein pahimpia vammoja, joita itselleni jäi; tunnen meneväni "sekaisin", jos joku läheiseni on kokemassa välitöntä väkivallaan uhkaa, mulle tulee ikäänkuin paniikkireaktio.



Pahinta oli juuri se useus, jolla meillä riideltiin. Kerta tai kaksi olisi ehkä unohtunutkin vuosien varrella, mutta ne toistuvat riitelyn äänet, jotka raikasivat kodissamme iltaisin ja öisin... ne olivat kammottavia.



Äiti heitti joskus isää kohti jotakin, sai aikaan haavan, ja toisen kerran hakkasi isää esineellä. Isän en koskaan nähnyt äitiä mukiloivan, mutta tiedän, että sellaista kävi. Hämärä muistikuva on veljistäni keskeyttämässä tilanteen, jossa isä löi äitiä. Tästä en ole aivan varma kuitenkaan.



Omille lapsilleni haluan nimenomaan tarjota riidattoman lapsuuden. Siihen päästäkseni piti lasten isä lennättää kodista pihalle, sillä meillä oli meno toisinaan samaa luokkaa kuin omassa lapsuudenkodissani. Ja edelleen samaa toistan, että riita tai kaksi olisi ollut ok, mutta meillä riideltiin tyyliin kerran tai kaksi viikossa. Se ei ole kenellekään hyväksi, ei lapsille eikä meille aikuisille. Mitään apua tilanteeseen ei löytynyt - ainoastaan ero lopetti riitelyn, kuten omien vanhempienikin osalta kävi.

menee hermo. Enemmänkin koitan lopettaa riitelyn, etten saa turpaa.

riitelivät vuosikausia. Äiti jäkätti, nalkutti ja syytti isää ties mistä. Isä löi ja kuristi äitiä, sotki paikkoja ja rikkoi tavaroita.



Vihasin kumpaakin ja inhosin kuunnella riitelyä ja huutoa iltaisin. Pelkäsin koko riidan ajan mitä tapahtuu, ja halveksuin äitiäni kun ei ymmärtänyt jättää isääni. Halveksuin isääni kun löi äitiäni. Monen vuoden ajan toivoin että he eroaisivat, ja kun he lopulta ilmoittivat erostaan olisin voinut tanssia onnesta.



Kumpikin oli heti eron jälkeen paljon rennompi ja iloisempi, ja nyt olikin jo suht mukavaa viettää aikaa äidin tai isän kanssa, kun aiemmin se oli vain ahdistavaa. Isääkin näki enemmän kun saattoi mennä hänen kotiinsa, aiemmin oli vältellyt yhteiseen kotiin tuloa riitojen takia ja oli illat yleensä poissa.



Vieläkään emme ole järin läheisiä, enkä voi arvostaa tai kunnioittaa vanhempiani järin paljoa kun tekivät lapsuusvuosistamme helvettiä. Pahimmillaan viiltelin itseäni kun en kestänyt kuunnella riitoja, se auttoi keskittymään niin että saatoin sulkea huudot ajatusten ulkopuolelle. Tai sitten löin nyrkkiä seinään kunnes rystyset vuotivat verta.



Ja olin noiden riitavuosien aikana noin 8-15-vuotias

että minullekin jäi pysyvämpiä ongelmia tuosta. Vasta viime vuosina olen oppinut riitelemään sivistyneemmin, tai olemaan asioista eri mieltä. Aiemmin minäkin heitin tavaroita, paiskin ovia, huusin ja raivosin kun olin vihainen. Ja olin vihainen usein. Ei ihmekään että liitto ex-miehen kanssa kariutui. Hän ei sentään ollut väkivaltainen joten itse en joutunut äitini kohtaloa jakamaan.



Nyt olen päässyt jo tuon yli, eli en enää raivoa kuin mikäkin hullu jos suutun tai olen eri mieltä asioista. Mutta vieläkään en kestä sitä jos joku toinen korottaa ääntään, vaikka kyseessä ei olisi mikään riita tai paha tilanne niin säikähdän ja lamaannun. Odotan koko ajan että milloin se lyönti lähtee, sillä yhdistän kovan äänen ja väkivallan toisiinsa, vaikka tilanne olisi kuinka turvallinen

jatkuvaa väkivaltaa henkistä ja fyysistä.Ihan tavallinen perhe oltiín ja kulissit pystyssä. Olen kärsinyt tosí kovasti ja terapian avulla kasvoin tasapainoiseksi ihmiseksi, jolla hyvä työ, ihana avioliitto ja omat lapset. Väkivalta ja sen salaaminen tekee tosi pahaa jälkeä. Vanhempani ovat vieläkin naimisissa.

lapsuuden kodissa väkivaltaa. Isä hakkasi äitiä humalapäissään mustasukkaisuussyistä.

Pelko oli kamalaa ja tyttönä tunsin myös syyllisyyttä siitä, että en uskaltanut puolustaa äitiä. Pelkäsin, että isä tappaa äidin eikä se aina niin kaukana ollutkaan.

Päätin 10-vuotiaana, että mua ei koskaan kukaan lyö ja päätös on pysynyt. Mulla on mies ehjästä terveestä kodista ja olen onnellinen.

Edelleenkin vielä joskus näen unia, että isä käy äidin kimppuun ja mä en uskalla tehdä mitään... älä anna lapsesi kokea pelkoa sinun turvallisuutesi vuoksi, lapsilla on kummallinen tapa syytellä asioista itseään.

Ja nyt hän pahoinpitelee minua. Eikä näe asiassa oikeastaan mitään väärää; opittu käyttäytymismalli. Viimeisin kerta niin että vauva oli minulla sylissä hänen hakatessaan minua päähän ja kuristaessaan minua. Ja lähden kyllä heti kun saan asunnon, turvakotiin en enää halua, olin siellä jo keväällä pari kuukautta.

Mutta väkivalta kotona vaikuttaa siis syvästi lapseen ja hänen tulevaisuuteensa, jotkut selviävät siitä paremmin kuin toiset :-(

"Mutta vieläkään en kestä sitä jos joku toinen korottaa ääntään, vaikka kyseessä ei olisi mikään riita tai paha tilanne niin säikähdän ja lamaannun."



Mulla on aivan sama juttu. en kestä ollenkaan äänen korottamista. Pettymykseni vaan huomaan joskus itse korottavani pojalleni ääntä! Onneksi noin käy harvoin ja pyydän anteeksi sitä heti..



Välit äitiin on ihan ok, kivaa yhdessä, mutta ei olla erityisen läheisiä kuitenkaan.Ja on hyvä mummo pojalleni, nykyään uuden miehen kanssa ja aivan muuttunut ihminen. Huutaa kyllä vieläkin, mutta ei lyö..



Ja joku tuuolla kirjoitti, että koittaa lopettaa riidan ettei tuu turpaan. Siis täh. Kyllä mä saan ärsyttää mun miestä maailman ääriin asti, eikä varmasti lyö. ei varmasti.

isä kävi ääidin kimppuun, retuutti ja uhkaili. Kasvoin liian nopeasti, en uskaltanut nukkua tai mennä ulos leikkimään, vahdin vain koko ajan tunnelmaa kodissa ja olin valmiina vaihtamaan puheenaihetta jos äänensävyt kävivät agressiivisiksi. Iltaisin en uskaltanut nukkua, kirjoittelin pienille paperinpaloille mahdollisimman iloisia ja isää kiinnostavia puheenaiheita joita voin ottaa esiin tosipaikan tullen.



Tottakai kärsin. Minusta tuli ihminen joka vaistoaa pienetkin tunnetilojen muutokset ihmisissä. Minusta tuli itsestä agressiivinen :(. En voi sietää mieheltäni pienintähään ärähdystä tai tunnetta että hän yrittää jollain tavalla alistaa ja ohjailla minua. Tulee vanhat muistot mieleen tyranni-isästä ja saan kauheita raivokohtauksia että mua ei miehet pompottele. Valitettavasti olen agressiivinen myös lapsille. Olen aivan raivoissani ravistellut heitä ja raahannut jäähylle. Olen varmasti myös kauhean pelottava ja näytän siltä että sekoan ihan just. Mikään ei tunnu auttavan :(.



Nuoremmasta siskostani taas tuli tosi hiljainen ja arka aikuinen. Hän pelkää miehiä ja pelkää kuollakseen jos vaikka bussiin tulee jostain kiisteleviä ihmisiä ja hänen on heti jäätävä kyydistä pois. Onneksi hän löysi ihanan miehen ja perusti perheen.

Niin kauan kuin asuin kotona sain pelätä. Milloin isä herää, olenko siivonnut tarpeeksi hyvin ja miten voin olla näkymätön.



Pahat muistot pysyvät elämässä mukana, ei ne katoa. Olen ollut tiettävästi 2, josta asti minulla on näitä huonoja muistoja.



En uskaltanut purkaa omaa pahaa oloa kotona vaan piti näyttää veljenkin takia, että jaksan ja kyllä se tästä... Koulussa sitten sain kiusaajan roolin.



Yksi lyönti riittää mun kohdalla, mä en jää katsoo et muuttuuko toinen. Minä myös tavallaan halveksin ja säälin omaa äitiäni kun ei ottanut eroa isästä. Olis sen tarvinnu tajuta, et jos ei pysty edes lapsia suojaamaan, niin mitä se siinä odottaa. Nykyäänkin aina kun oon ottanu asian esiin sanoo, et isä on niin hyvä ollu puhuu ympäri.



Mä en välitä mun isästä. Se on nyt vanha ja sairas. Kyllä mä isäinpäivänä kävin, mut ei mulla mitään puhuttavaa oo sen kans.



Ehkä toi turvattomuuden tunne on kans yks mikä tuli esiin. Sitä vaan koittaa kantaa koko paskaa omassa niskassa.



Mua on kerran lyöty parisuhteessa, mutta se oli itsepuolustus. Inhottava huomata liika samanlaisuutta isän kanssa näin jälkeen päin.

Meillä väkivalta oli suht lievää ja kohdistui fyysisenä vain lapsiin. Henkistä väkivaltaa isä käytti äitiin ja käyttää yhä. Jos henkisen väkivallan jatkuva läsnäolo oli pelottavaa ja on jättänyt jälkensä. Muistan lapsena toivoneeni, että isä kuolisi niin olisimme onnellisempia.

Vannoin etten IKINÄ ole väkivaltainen lapsilleni. Kuitenkin sorrun huutamaan ja retuttamaan arestiin raivon vallassa joskus. Koen siitä suunnatonta syyllisyyttä ja huono-äiti fiilistä. =(

Pyydän kyllä aina anteeksi ja yritän selittää tilannetta. Huomaan että lapset pelkäävät kun kunnolla suutun. Kuitenkin uskaltavat inttää vastaan ja olla tottelemattomia normi oloissa. Meillä isän toiminta oli niin pelottavaa ettei koskaan olisi tullut edes mieleen sanoa yhtään pikkipuolista sanaa. Juostiin sänkyjen alle piiloon kun isä suuttui ja toivottiin ettei satuttaisi äitiä. Surullista!

Miehen kanssa emme koskaan ole käyneet toisiimme käsiksi, emmekä ole tainneet huutakkaan toisillemme. Riitely on kiistelyä, eikä sitäkään kyllä usein.

Isä oli räjähdysherkkä ja sekä äiti että me lapset saatiin nyrkistä.



Edelleen säikähdän jänniä asioita esim. oma mies on minun lähellä ja hän rupeaa haromaan hiuksiaan. Luulen sitä käden nostoa lyönniksi ja teen väistöliikkeen vaistomaisesti. Minun mies ei ole koskaan ollut väkivaltainen, joten tuo refleksi on jäänyt lapsuudesta.



Kun asuimme kerrostalossa ja kuulin yäkerrasta tappelun ääniä tai nopeita askelia, taannuin ihan lapsen tasolle, enkä voinut toimia ollenkaan. Sydän hakkasi ja tuskin uskalsin hengittää.



Muistan lapsuudesta sen että isän käytöstä piti koko ajan tarkkailla ja muiden perheenjäsenten piti olla koko ajan varpaillaan. Piti yrittää olla mahdollisimman huomaamaton, ettei vahingossakaan ärsyttäisi isää.



Pelko. Se on tunne jota ei kenellekään lapselle soisi.

Tunnen myös äitiäni kohtaan jonkunlaista katkeruutta, että hän antoi sen kaiken tapahtua.

Mutta toisaalta ymmärrän ettei äitini uskaltanut lähteä, siinä hommassa olisi isän toimesta voinut lähteä henki niin äidiltä, kuin meiltä lapsilta.

ja en huomaa normaalissa arjessa sitä, että olen elänyt väkivaltaisessa perheessä. Huomaan kuitenkin, että olen löytänyt itselleni miehen, jonka kanssa emme riitele ja olen riitelylle täysin allerginen.



Lisäksi en voi käydä vanhempieni luona ilman "esiliinaa" eli haluan aina, että jos menen sinne, että minulla on todistajia paikalla, olivat ne sitten mieheni, lapseni tai muu sellainen, sillä tiedän, että silloin vanhempani eivät kehtaa tapella. Minun läsnäollessani he kohtelevat toisiaan niin epäkunnioittavasti etten pysty olemaan läsnä.



Onko muilla samanlaisia fiiliksiä?

Meillä oli kotona kovaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Isä löi äitiä ja alisti sitä henkisesti. Muistan olleeni n. 6-vuotias ko menin puolustamaan äitiäni heidän väliinsä. No siinä meinas tulla selkään minullekin mut juoksin vikkelänä karkuun.

Koko mun lapsuus ja nuoruus oli kamalaa aikaa, muistan vaan sen ahdistavan olon ja synkän ilmapiirin mikä meillä kotona vallitsi. Opin myös "haistelemaan" kodin ilmapiirin aina ko ulko-oven avasin. Meillä kans varottiin sanomisia ja tekemisiä ettei isä vaan suuttuisi. Yöt valvoin ja tärisin sängyssä ja sit ihmeteltiin kuin koulu menee niin huonosti.



Jo lapsena päätin ettei kukaan mies tule koskaan lyömään minua tai jos lyö ni se on ensimmäinen ja viimeinen kerta. Teini-ikäisenä jouduin "huonoille teille", join paljon ja miehiä riiti. En välittänyt mistään mitään ja koitin vaan pysyä kotoa poissa. Vanhemmat ei välittäny silloinkaan yhtään missä olin milloinkin.



Mulla on kans "tuntosarvet" näin aikuisenakin ja vaistoan heti misä mennään kenenkin ihmisen kanssa. Mulla on luotto menny miehiin(oikeastaan myös naisiin) täysin, lapsesta asti olen kokenut turvattomuutta. Tuntuu että olen täysin yksin tässä maailmassa. Olen ulospäin vahva mutta sisältä ihan rikki. Ja itsetuntoni on tosi huno, koska isä muisti aina ilmaista mitä mieltä naisista oli ja se on tuonut mulle paljon ongelmia näin aikuisenakin.



En arvosta äitiäni, joka ei vienyt meitä lapsia turvaan sieltä kamaluudesta ja isäni kanssa en ole enää kunnolla edes puheväleissä. Kotonani en käy juuri koskaan ja jos käyn niin ahdistus valtaa mut välittömästi.

Isä oli jatkuvasti psyykkisesti väkivaltainen äitiä ja lapsiaan kohtaan ja on sitä edelleenkin. Viimeksi viime jouluna olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa, muuten emme ole tekemisissä. Jos hän nyt kuolisi, olisin ainoastaan iloinen. Kaikki olisi paljon helpompaa ja perintökin saisi jo tulla.



Äiti taas ei edes yrittänyt pitää puoliaan. Lastensa puolia sentään yritti pitää, muttei siinä mitenkään onnistunut. Äidin kanssa olemme paljonkin tekemisissä, mutten luota häneen oikeastaan tippaakaan. Ei edelleenkään päälle kuusikymppisenä ole onnistunut ottamaan avioeroa, vaikka puhuu siitä lähes joka kuukausi. Tällöin vain hymähtelen katkerasti, kun joudun hänen marinaansa kuuntelemaan. Välejä en kuitenkaan halua katkaista. Lapsia en myöskään koskaan voi päästää hänelle yksin hoitoon, saattaisi kuitenkin altistaa ne kuuntelemaan riitojansa isäni kanssa. Rasittavaa kerta kaikkiaan!

isä kävi ääidin kimppuun, retuutti ja uhkaili. Kasvoin liian nopeasti, en uskaltanut nukkua tai mennä ulos leikkimään, vahdin vain koko ajan tunnelmaa kodissa ja olin valmiina vaihtamaan puheenaihetta jos äänensävyt kävivät agressiivisiksi. Iltaisin en uskaltanut nukkua, kirjoittelin pienille paperinpaloille mahdollisimman iloisia ja isää kiinnostavia puheenaiheita joita voin ottaa esiin tosipaikan tullen. Tottakai kärsin. Minusta tuli ihminen joka vaistoaa pienetkin tunnetilojen muutokset ihmisissä.

Kun luin tuon kohdan jossa kerroi kirjoittaneesi viestejä isällesi henkeni salpautui ja minuun sattui niin paljon. Purskahdin itkuun, eikä tästä itkusta tule loppua :,(

kirjoittavat. Alituisesti sai pelätä milloin isä suuttuu. Ja muistan ensimmäisen kerran vieläkin. Olin silloin 6v. Äitini oli laittanut oven lukkoon koska oli luullut ettei isä tule kotiin juopottelu reissultaan. No tulihan se. Äiti oli vieläpä raskaana viimeisillään. Ensimmäinen reaktio oli mennä sängyn alle piiloon. Sen jälkeen jatkuikin perhe helvetti 14 vuotta, joka päivä, ennenkuin äiti muutti pois. Olin itsekin siihen mennessä ehtinyt lähteä kouluun toiselle paikkakunnalle. Josta sitten keskellä viikkoakin lähdin kotiin ihan vain äidin turvaksi.

Meillä oli nyrkkien lisäksi aseet mitä sai pelätä.

Nykyään minulla on hyvä mies joka ei ole kättään minua vastaan kohottanut, mutta kuten joku sanoi, miehen ei tarvitse kuin vieressä hiuksiaan haroa kun jo hyppään kauemmas säikähtäen.



En ole pystynyt isälleni antamaan anteeksi lapsuuden pilaamista, äidillenikin olen katkera kun ei vienyt lapsia turvaan. Vaan antoi isän riehua.



Sen sitten näki minunkin nuoruudessa, olin kova riehumaan ja tappelemaan.



Hirveä kokemus lapselle, siinä joutuu kasvamaan isoksi liian äkkiä. :(

kuinka paljon kotonani oli väkivaltaa tai alkoholin käyttöä. En muista, en pysty vaikka omallatavallaan haluaisin. Minulla ei ole muistoja, tiedän että äitini joi ja kännissä ärsytti isääni lopputuloksena isäni hakkasi äitiäni. En tiedä kuinka usein tätä tapahtui, luulen että usein.



Kamalin muistoni oli se, kun vanhempani tappelivat ja olivat molemmat humalassa. Makasin pirttipöydän penkillä ja tärisin kauhusta yöllä. Äitini tuli ja hyvä eleisesti läpsäytti/taputti minua takapuolelle. Luulin jotenkin, että minua lyötiin ja aloin itkeä ja huutaa ''älä hakkaa, älä hakkaa''. Isäni kuuli sen ja juoksi paikalle, heitteli äitiäni pitkin keittiötä ja huusi ja hakkasi. Äiti aneli isääni lopettamaan ja itki. Pahoinpiteli sairaalakuntoon. Jos en olisi peittänyt käsillä silmiäni olisin nähnyt sen kaiken.



Nyt aikuisena en osaa suhtautua asiaan. Tunnen syyllisyyttä vieläkin. Toisaalta tunnen vihaani isääni kohtaan, tuntuu että hän jotenkin käytti minua välineenä jotta sai syyn hakata äitini kunnolla. Olin ainoa lapsi ja olin tuollaisina hetkinä niin yksin.



Ennen pelästyin todella, jos mieheni korotti ääntään minulle. Käyttäydyin kuin pieni lapsi, aloin itkemään ja käperryin nurkkaan. Itkin hillittömästi ja anelin, ettei minua lyötäisi. Hätkähdin ja lamaannuin jos mieheni koski minuun kun pelkäsin nurkassa, vaikka mieheni tuli silittämään ja tyynnyttelemään minua. Sain todella pahoja paniikkikohtauksia ja luulen että ne ovat seuraus lapsuudestani. En osaa edelleenkään suhtautua riitaan tai äänen korotukseen ''oikein'' joko pelkään tai reagoin todella agressiivisesti.