Lue keskustelun säännöt.
Millaisia jälkiä lapsena nähty perheväkivalta on jättänyt sinuun?
17.11.2009 |
Löytyykö täältä ketään lapsena äidin ja isän välistä väkivaltaista riitelyä nähneitä? Miten se on muovannut elämäänne?
Minun pitäisi varmaan jättää mieheni. Vajaan vuoden vanha lapseni joutui tänään todistamaan isin räjähdyksen. Ei lyönyt, mutta tarttui kiinni, paiskoi tavaroita ja huusi. Lapsi säikähti kamalasti. :(
En välttämättä kaipaa kommentteja tyyliin että ymmärräthän että tuo vain toistuu ja jätä se heti, sillä tiedän kyllä valitettavasti tuon kaiken. Nyt kiinnostaa siis lähinnä lapsen näkökulma.
Kommentit (111)
Inhoan sieluni syvyyksiä myöten humalaisia ihmisiä. Te alapeukuttajat ette tiedä kuinka järkyttävistä ja rankoista asioista mielipiteeni on muodostunut ja toivon ettei teidän koskaan tarvitse mennä läpi samoja tragedioita. Ol3n niin " herkillä" että viinan hajukin inhottaa ja saa puistatukset kulkemaan pitkin selkärankaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Korostunut varovaisuus miesten kanssa.
Päädyn herkästi toksisiin parisuhteisiin ja alistun huomaamatta kaltoinkohtelulle, ja koen ansaitsevani sen vaikka tiedän että se on väärin.
Jos taas näen tai kuulen että jollekin toiselle tehdään kotiväkivaltaa, näen punaista ja puolustan uhria apinan raivolla.
Jos olen todella stressaantunut, alan kuulemaan tappelun ääniä ikäänkuin ne tulisi jostain naapurista ja jos yritän selvittää mistä asunnosta äänet tulee, äänen lähde vaihtaa seinää tai loppuu. Lääkärin mukaan äänien kuuleminen on tavallinen masennusoire ja kaikuja oman lapsuuden ääniympäristöstä.
Diagnoosit vaikea masennus (12v asti), ahdistuneisuushäiriö ja PTSD.
Kysyttiin vain silmin todistetun perheväkivallan vaikutuksia, ei fyysisesti koetun, joten jätän sen pois.
Isäpuoli tönäisi äitiä eteisessä taaksepäin äidin pää osui wc oven saranaan ja takaraivo auki sitten kerran yritti lyödä äitiä pullolla äiti kerkesi nostaa jalan eteen siitä johtuen jalka kipsiin ja sattui kerran näinkin että kaatoi äidin keittiön lattialle selälleen ja meni istumaan äidin päälle repi paidan pois päältänsä ja kietoi sen äidin kaulan ympäri ja yritti kuristaa siihen paikkaan
toinen isäpuoli mustasukkaisena viskeli tavaroita ja joskus tuli jonkinlaisia otteluita äidin kanssa kerran sattui käymään niin että ottelun aikana meni keittiön ikkuna rikki siitä johtuen kunnon viiltohaava seuraavana päivänä 8v velipuoleni laitettiin pyyhkimään keittiön lattia verestä lupaamalla hänelle siitä 20€
tenavana tällaisen jotenkin ymmärsi norm. elämäksi mutta näin vanhempana sen ymmärtää että se oli kaikkea muuta kuin normaalia.
Tämä tulee olemaan epäsuosittu mielipide, mutta lapsuus opetti mulle, ettei pidä toisesta ihmisestä olla henkisesti niin riippuvainen, ettei pysty pitämään puoliaan. Ja nyt en tarkoita fyysisesti, vaan asettaa rajat. Miksi ottaa ensin vastaan kaltoinkohtelua, seuraavan päivän osoittaa mieltään ja kolmantena sitten kehrätä tyytyväisenä kainalossa kun toinen hyvittelee tekojaan. Ja samaa tanssia jatkuu vuosia välillä lyhyemmällä ja välillä pidemmällä syklillä. Keskinäinen kunnioitushan näiltä puuttui tyystin. Kunnioitusta ei vaadita vaan se ansaitaan.
Ihan outoja pelkotiloja 40 vuoden jälkeenkin. Pelkään esim., että joku käy kimppuun julkisella paikalla. Järki sanoo, ettei sellaista tapahdu. Silti tunnen kauhua. Isäni siis kävi äitini kimppuun aina yht' äkkiä. Veljeni hakkaa vaimoaan, eikä isäni ole sitä koskaan tuominnut. Nuorena oli väkivaltaisia poikaystäviä. Luulin, että parisuhteen kuuluu olla sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä tulee olemaan epäsuosittu mielipide, mutta lapsuus opetti mulle, ettei pidä toisesta ihmisestä olla henkisesti niin riippuvainen, ettei pysty pitämään puoliaan. Ja nyt en tarkoita fyysisesti, vaan asettaa rajat. Miksi ottaa ensin vastaan kaltoinkohtelua, seuraavan päivän osoittaa mieltään ja kolmantena sitten kehrätä tyytyväisenä kainalossa kun toinen hyvittelee tekojaan. Ja samaa tanssia jatkuu vuosia välillä lyhyemmällä ja välillä pidemmällä syklillä. Keskinäinen kunnioitushan näiltä puuttui tyystin. Kunnioitusta ei vaadita vaan se ansaitaan.
Näinhän se on, mutta monet meistä on vaan niin rikottuja lapsuudessa, ettei asoita osaa tuolla tavalla rationaalistaa, vaan toistaa niitä tuttuja epäterveitä malleja. On vähän kuin joku pienestä häkistä pelastettu eläin, joka ei osaa kuin kiertää edelleen pientä kehää, vaikka aitaus ympärillä on iso.
Apua haettava ajoissa! Naapurit, älkää ummistako silmiänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haavat ovat ja pysyvät. Mutta niiden kanssa pärjää jo aika hyvin kun on yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivokuvissa on todettu, että lähisuhdeväkivallan todistaminen lapsena jättää täysin samanalaiset jäljet kuin niille lapsille jotka ovat itse joutuneet väkivallan uhreiksi. Neurokuvantamistekniikalla on löydetty kummastakin ryhmästä samanlaisia muutoksia hippokampuksessa ja amyhdalassa.
Moni lähisuhde tekevää tai kokeva vanhempi ei ymmärrä kuinka traumatisoivaa elämä väkivallan varjossa on lapselle, vaikka lapsi itse ei olisi suoraa väkivallan kohteena.
Suomi on maailman kärkimaita perheväkivaltatilastoissa. Miksiköhän? Mikä täällä on pielessä???
Suomessa joka kolmas nainen kohtaa lähisuhdeväkivaltaa. Siis kamalaa. Olen järkyttynyt. Kystävältä että vanha ystäväni hänkin on perheväkivallan uhri vaikka kulissit kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan asunut kenenkään kanssa, suhteita on yritetty moniakin,mutta kun oikeasti pitäs olla vakavaa ,yhteenmuuttoa yms. niin minä häivyn.
Kotona sai kunnella sekopäistä huutamista ja haukkumista melkeen joka ikinen ilta ,koko siellä olon ajan.
Ja lapsiakin haukuttiin + leluja hakattiin paskaksi jalkojen juureen,sai yrittää väistellä ettei osu .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketään lasta ei kannata miehen vuoksi uhrata!
Aamen!
En muista, että olisi ollut lyomistä, mutta pikkuveljeni mukaan sellaistakin oli. Asuttiin nelistään kaksiossa ja nukuttiin samassa huoneessa. Vanhemmat kävivät töissä suurimman osan lapsuuttani (isä pari vuotta työttömänä) ja joivat viikonloppuisin/vapaalla, en osaa sanoa kuinka usein mutta usein.
Isä usein huusi ja äiti kun yritti jostain isälle sanoa aloitti isä huutokonsertin. Jossain vaiheessa kun olin varhaisteini tms. aloitti isä äidin haukkumisen stanan lehmäksi tai mätäpaiseeksi. Isä saattoi myös tässä vaiheessa juoda kaikki illat ja sammua.
Viikonloppuisin meillä aina soi musiikki täysillä aamuneljään. Kävin iltaisin yksin ulkona jolloin kiusaajat huutelivat törkeyksiä omakotitaloista. Koulussa kiusattiin vuosia ja h***iteltiin, haukuttiin myös rumaksi.
Pahin oli kun kerran ruokapöydässä isä äkkiarvaamatta töytäisi äidin pään äidin edessä olleeseen ruokalautaseen. Äiti nosti päänsä ja päästä valui punajuurisalaattia. Veli itki.
Jälkikäteen kaikki on kielletty: äitini mielestä minulla on vilkas mielikuvitus ja olen keksinyt itse asioita päästäni.
Minulla on perhettä ja olen pari kertaa huutanut lapsen ollessa läsnä. Yritän ainakin mennä toiseen huoneeseen jos keittää yli. Jos en selviydy äitiydestä niin sitten aloitan jonkin hoidon. Minulla on myös outoja pelkoja siitä, että teen lapselleni "jotain" vaikka en tee, pakkoajatuksia tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin naapureiden elämässä vaikka mitä 70- luvun Helsinkiläisessä lähiössä. Alkoholismia, väkivaltaa, uskottomuutta, köyhyyttä jne. Silti oltiin lapset tosi onnellisia kun oli aina kavereita, ulkona oltiin aamusta iltaan ja kesällä monta viikkoa kesäleirillä tai mummolassa. Mutta kieltämättä uhkaavat väkivaltaiset ihmiset ahdistavat kauheasti. Aina vähän jännitti mitä naapurissa tapahtuu. Oli yksi vaimon surmakin.
Isäpuoleni, joka on ollut elämässäni 2-v lähtien muuttui väkivaltaiseksi hulluksi kun pikkusisko syntyi. Fyysinen väkivalta kohdistui vain minuun ja henkinen sekä minuun että äitiin.
Todella ristiriitaiset välit äidin kanssa. Tavallaan olen hänen kanssaan läheinen, mutta suuri katkeruus häntä kohtaan kun ei koskaan puolustanut. Nykyään on vielä isän kanssa yhdessä ja tavallaan käy sääliksi kun sanoissa sekoaa tuon tuosta, puhuu vähän erikoisesti ja tottakai isäpuoli aina nauraa näissä tilanteissa ja haukkuu tyhmäksi tms. Oikeasti syy tuohon on varmasti se vuosikymmenien narsistin uhrina eläminen. Voi olla että myöhemmin kuvioihin on astunut fyysinenkin väkivalta mutta ei ole sitä ainakaan myöntänyt mitenkään.
Itse olen masennusjaksoista koko elämäni kärsinyt, ahdistusta ptsd:tä ja suurta epävarmuutta ja itseinhoa potenut. Työelämä pätkittäistä kun ei vaan yhtään luota omiin kykyihin.
Minä olen aina ollut herkkä, mutta kyllä hermostoni tuhottiin lopullisesti lapsena. Nukuin lähes aina collegevaatteissa sukat jalassa, jotta olisin yöllä valmis lähtöön.
Nykyisin aina kun joku puhuu vähänkään tiukemmin, minut valtaa se pieni lapsi joka tärisi paniikissa peiton alla.
Aivan kauhee ketju, ja huomaamme, kuinka yleistä väkivalta on ollut ja on edelleen. Itsekin olen yksi vaikean lapsuuden uhreista. Ikää 60 v, muistot lapsuudesta painavat yhä.
Olen kokenut alkoholismia lapsuudessa, samoin henkistä väkivaltaa koulussa. Pelkään koko ajan ja aivan kaikkea. Suhtaudun erityisen pelokkaasti miehiin. Juopuneet miehet ovat kaikkein kauheimpia. Pelkään kulkea pimeän aikaan kaupungilla. En vapaahetoisesti mene koskaan baareihin, koska siellä on humalaisia.
Välttelen konfikteja ja riitoja viimeiseen saakka. Pelkään huutamista, kovaäänistä puhumista ja isoja, humaltuneista miesjoukkoja. Myös voimakkaasti humaltuneet naiset etovat minua.
Minussa on krooninen, valtava häpeä. Jos huomaan, että jossain ryhmässä ihmiset eivät pidä minusta, vetäydyn ryhmästä ennen aikojaan. En ole tajunnut, kuinka laajasti rikkinäinen lapsuus vaikuttaa, mutta nyt alan yhdistää jatkuvan pelon ja häpeän lapsuuteen. Vielä kun tästä pelosta pääsisi irti.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut alkoholismia lapsuudessa, samoin henkistä väkivaltaa koulussa. Pelkään koko ajan ja aivan kaikkea. Suhtaudun erityisen pelokkaasti miehiin. Juopuneet miehet ovat kaikkein kauheimpia. Pelkään kulkea pimeän aikaan kaupungilla. En vapaahetoisesti mene koskaan baareihin, koska siellä on humalaisia.
Välttelen konfikteja ja riitoja viimeiseen saakka. Pelkään huutamista, kovaäänistä puhumista ja isoja, humaltuneista miesjoukkoja. Myös voimakkaasti humaltuneet naiset etovat minua.
Minussa on krooninen, valtava häpeä. Jos huomaan, että jossain ryhmässä ihmiset eivät pidä minusta, vetäydyn ryhmästä ennen aikojaan. En ole tajunnut, kuinka laajasti rikkinäinen lapsuus vaikuttaa, mutta nyt alan yhdistää jatkuvan pelon ja häpeän lapsuuteen. Vielä kun tästä pelosta pääsisi irti.
Niin ja se häpeä ei ole edes sinun syytäsi.
Hyvä terapia voisi auttaa, mindfulness- harjoitteet yms.
Pikkuveljeni isä oli käytökseltään arvaamaton, helposti ja mitättömistä asioista hermostuva, uhkaili itsemurhalla, ei arvostanut ketään ja yritti syyllistää ja vastuuttaa lapsia asioista joita lasten ei todellakaan kuulu tehdä. Pelkäsin lapsena vuosia joutuvani perhesurman uhriksi, tai että tämän huolimattomuuden vuoksi tapahtuu jotain, ei koskaan voinut tietää millä tuulella tämä veljen isä sattui olemaan.
Asioista syyttäminen vaikutti siten, että tunsin olevani syyllinen tai vastuussa asioista mihin en edes voinut olla syyllinen tai vastuussa. Varmistelin asioita ihan hemmetisti ja syytin itseäni monista asioista mistä ei olisi tarvinut, olin hyvin kriittinen itseäni kohtaan.
Toisaalta minut ehkä pelasti se, että oman isäni luona elämä oli normaalia. Isä oli turvallinen, luotettava ja empaattinen.