Rakkaan lemmikin lopetus käsillä ja olen aivan murskana :(

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:30"]Jos sulla on itsetuhoisia ajatuksia niin koita miettiä mikä muu tässä vaikuttaa kuin lemmikin kuolema. Yksinäisyys? Opinnot/työtilanne?
Mikä voisi piristää? Toisten auttaminen? Taiteen tekeminen (luovuus ja kädenjäljen tekeminen)? Musiikki ja kuntoilu (fyysinen rasitus)?

Älä väheksy tunteitasi. Mutta sinä elät; mieti tapoja joilla surra. Kuolema kuuluu elämään ja vaikka tiedetään että kuollaan niin se tunne ei ole tieto. Mutta muista että nyt puhutaan sinun elämästä, olet kokenut menetyksen ja elämä kantaa surussa. Tee asioita joista saat voimaa
[/quote]

Menetys on siis käsillä, ei vielä tapahtunut :(
Koen, että olen polttanut itseni aivan loppuun lemmikistä huolehtiessani. Olen aina sysännyt syrjään omat tarpeeni, koska en olisi voinut elää itseni kanssa tietäen, etten auttanut tarpeeksi eläintä, joka tarvitsi minua. Mutta siitä on seurannut se, etten ole "voinut" elää. En todellakaan lähde kotoa ja jätä sairasta eläintä yksin vaivojensa kanssa. Onneksi viihdyn kotona muutenkin, mutta kun mikään ei tuota iloa, kun rakkalla lemmikilläni ei ole kaikki ok. Se on vain totta :( En todellakaan kykene sysäämään eläintä syrjään ja nauttimaan elämästä, koska minä pystyn ja minulla ei ole vaivoja. Olen voinut huonosti, ollut vihainen elämälle (!! En ikinä lemmikille), äärettömän väsynyt... mutta olen ajatellut, että ansaitsen sen, koska eläimelläkin on paha olla. Siis samalla olen tietenkin seuraillut, että auttavatko hoidot jne, en siis vain huvikseni kasellut että siinähän se voi huonosti, minkäs teet.
Mutta olen kokenut, että minäkin ansaitsen kärsiä, koska pieni eläinkin käy läpi niin vaikeita asioita ja minä sentään olen ihminen ja minlla on enemmän mahdollisuuksia ja elinvuosia (todennäköisesti.)

Itse vein hiljattain 10v elämässäni olleen kissan piikille, pidin kiinni vielä siinä vaiheessa kun eläinlääkäri vahvisti että sydän ei enää lyö. Pakkasin ja hautasin itse ja maksoin eutanasia ja hautauskulut. Yhtään kyyneltä ei tarvinnut vääntää, ei edes vaikka olen raskaana. Totesimme eläinlääkärin kanssa että rauhallisesti lähti. Vaikutat hieman teennäiseltä vollotuksesi kanssa. Nainen 26v

Ootko sinä ihan tosissasi :D :D minussa tämä aloitus aiheutti hilpeyttä. Vai että ihan elämä ohi lemmikin kuollessa.. toivottavasti et saa koskaan lapsia :D niiden menettämisen pelko varmaan laukaisisi sinussa jonkin psykoosin tms.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:29"]Surullista että lemmikkisi on sairas ja olet selkeästi masentunut jo muutenkin, toivottavasti haet apua ja puhut ainakin äitillesi. Kaikkea hyvää sinnepäin :)
[/quote]

Kiitos. Välillä ymmärrän, etteivät synkät ajatukseni ole normaaleita mutta välillä tuntuu, että ne ovat täysin luonnollisia koska minä olen niin tuskissani ja surullinen. En oikein erota enää todellisuutta. Tuolla se syö hyvällä ruokahalulla :( Tekisi mieli vain kokeilla lääkitystä. Ymmärrän, ettei eläimeen kuulu pumpata paljon lääkkeitä. Yksi tai kaksi lääkitystä on ehkä ok, mutta vielä kolmas... Silti mietin vain että jos kuitenkin... Huoh :( Tulen vain niin onnelliseksi kun näen, että se syö. Olen onnellinen kun ajattelen, että vanhuudesta huolimatta se tajuaa aina mennä tarpeille omaan laatikkoon<3 Olen niin onnellinen, ettei se ole riutunut ja aivan sekaisin. Ja ehkä siksi tämä sattuu vielä pahemmin. Se näyttää päällisin puolin voivan ihan OK. Kuvia katsoessa ei koskaan arvaisi, että se ei voi hyvin. Välillä se voikin. Sitten pian tulee taas takapakkia :(

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:41"]Itse vein hiljattain 10v elämässäni olleen kissan piikille, pidin kiinni vielä siinä vaiheessa kun eläinlääkäri vahvisti että sydän ei enää lyö. Pakkasin ja hautasin itse ja maksoin eutanasia ja hautauskulut. Yhtään kyyneltä ei tarvinnut vääntää, ei edes vaikka olen raskaana. Totesimme eläinlääkärin kanssa että rauhallisesti lähti. Vaikutat hieman teennäiseltä vollotuksesi kanssa. Nainen 26v
[/quote]

Teennäiseltä... Toiset ihmiset ovat herkempiä, yllättävää mutta totta. Rakkaudessani ei ole mitään teennäistä. Ikinä en ole lemmikistä luopunut, koska tämä on ihkaensimmäiseni. Sen kanssa kasvoin pikkutytöstä aikuisen ikään. Se on ollut minulle aivan erityinen oman erityisen luonteensa kanssa. Kaukana teennäisestä.

mä olen niin pahoillani :(

paljon voimia <3

Tulet kyllä selviämään.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:42"]Ootko sinä ihan tosissasi :D :D minussa tämä aloitus aiheutti hilpeyttä. Vai että ihan elämä ohi lemmikin kuollessa.. toivottavasti et saa koskaan lapsia :D niiden menettämisen pelko varmaan laukaisisi sinussa jonkin psykoosin tms.
[/quote]

Jep. Tahattoman lapsettomuuden jälkeen täytyy sanoa että alussa on raskaudessa kova menetyksen pelko, mutta siitäkin tokenee. Jos se lapsen kuolema sattuu kohdalle niin se kuuluu elämään. Itse asiassa kissaa piikille viedessäni mietin että mitä jos olisin tässä kissan sijasta hyvästelemässä lastani, olisihan niinkin voinut käydä. Sydän ei olisi enää sykkinyt, joku komplikaatio napanuoran kanssa tai muuta. Totesin mielessäni, etten olisi vollottanut sen kummemmin, sitten sen kuuluu mennä niin. Elämään kuuluu myös luopuminen. Nainen 26v

Toivon sinulle paljon voimia ja lähetän ison kasan halauksia!

Minulta kuoli rakkain lemmikkini juuri eilen, vain yhden päivän sairastelun jälkeen, niin kauhean yllättäen. Yhteistä eloa oli takana 10 vuotta.

Rakastin sitä pientä eläintä niin tajuttoman paljon, etten itsekään tiennyt. Nyt sattuu niin, että voisin kuolla - tai olisin kuollut lemmikkini puolesta koska tahansa, vaikka nytkin, jos se toisi sen elämän kaikkine iloineen takaisin ja sillä olisi hyvä olla. Mutta ei, mikään ei enää tuo tuotta pientä rakastani enää takaisin. Ei mikään mitä teen tai jätän tekemättä.

Ja ne loputtomat kysymykset, jotka pyörivät päässäni: olisinko voinut tehdä jotain paremmin tai toisin, olisinko voinut auttaa, olisinko voinut syöttää sitä tai tätä, tai nesteyttää, olisivatko ne auttaneet? Tai olisiko jokin lievittänyt eläimen tuskaa viime metreillä? Yhteenkään kysymykseen en saa vastausta, mutta en saa kytkettyä niitä pois päästäni, vaikkei tällainen negatiivisten ajatusten kehän kiertäminen ole lainkaan tapaistani.

Eläimen rakkaus on niin pyyteetöntä ja siksi niin kaunista. Kun vain olet olemassa eläimelle, rakastaa eläin sinua niin paljon, kuin osaa. Ihmiseltä saa harvoin samanlaista rakkautta, vaikka se kovin ideaalia olisikin myös ihmissuhteissa.

Viimeisillä voimillani marssin eilen illalla kauppaan ja ostin ison äärettömän pehmeän pörröfleecepeiton ja sain kassalta vielä mukaani ison pahvilaatikonkin. Nostin rakkaan, jo kylmenneen, ystäväni ensin sen ikioman pyyhkeen sisälle ja silittelin sitä vielä parin tunnin ajan kuiskaillen hiljaa, että "nuku hyvin". Sitten käärin hänet isoon pehmeään peittoon ja laskin äärettömän varovasti pahvilaatikon sisälle. Kannoin laatikon ulos terassille viileään ja tunsin kantaessani, että laatikon sisällä on jotain niin tavattoman arvokasta. Kannoin hitaasti ja asettelin niin hellästi. Nyt, kun se on jo liian myöhäistä tuon niin tärkeän eläimen enää tuntea. Mutta laatikko painoi käsissäni ja minun oli mahdotonta unohtaa, mitä sen sisällä oli: puhdasta kultaa, arvokkainta, mitä omistin.

Valvoin koko yön itkien ja miettien, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Niin turhaa miettiä moista enää. Mutta haluaisin vain niin kovasti pystyä kääntämään kelloa taaksepäin.

Minä, normaalisti niin kovin rationaalinen järki-ihminen. Ei tietoakaan järjestä nyt.

Aivan kaikki mahdolliset sympatiani sinulle!

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:32"]Sinulla on eläinsuojelullinen vastuu viedä piikille kun lemmikki on huonossa kunnossa. Jos pitkität tätä, syyllistyt rikokseen ja eläinlääkäri on velvollinen tekemään sinusta ilmoituksen. Jos märehdit vain omaa napaasi etkä välitä eläimen kärsimyksistä niin rääkkääjä olet. Nainen 26v
[/quote]

ELL ehdotti itse erään lääkkeen kokeilemista. Itse harkitsin asiaa parisen viikkoa ja ihan itse päätin, että ei siinä ole järkeä, ei enää. Välillä puhun asiasta tyynenrauhallisesti, järkeillen. Sitten purskahdan huutoitkuun. Silmät turvonneina syön buranaa ja olen hiljaa paikoillani. Annan elukan nukkua, en turhaan höpöttele ja häiritse. Välillä elättelen toivoa, sitten palaan järkiini. Suunnittelen, miten toimin, ettei suru saa minua sekoamaan. Kaiken pitää olla valmiiksi järkeiltyä. Että minä en tässä muuta teekään kuin ajattelen eläimen parasta! Samalla yritän pitää itseni kasassa.

Jos todella rakastaa lemmikkiään, ei todellakaaan pitkitä lemmikin tuskaa yhtään enempää kuin pakko, vaan vie sen piikille nopeasti. Se rakas lemmikki arvostaa tätä eelettä enemmän kuin väkisin hengissä pitoa. Suurinta rakkautta on osata luopua. Väkisin hengissä pitäminen oman hyvän olon vuoksi ei ole rakkautta vaan itsekkyyttä.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:49"]mä olen niin pahoillani :(

paljon voimia <3
[/quote]

Kiitos...

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:50"]Tulet kyllä selviämään.
[/quote]

En jaksa uskoa siihen, ihan oikeasti :( En vain tiedä, miten elämää jatketaan sellaisen tuskan kanssa.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:50"][quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:42"]Ootko sinä ihan tosissasi :D :D minussa tämä aloitus aiheutti hilpeyttä. Vai että ihan elämä ohi lemmikin kuollessa.. toivottavasti et saa koskaan lapsia :D niiden menettämisen pelko varmaan laukaisisi sinussa jonkin psykoosin tms.
[/quote]

Jep. Tahattoman lapsettomuuden jälkeen täytyy sanoa että alussa on raskaudessa kova menetyksen pelko, mutta siitäkin tokenee. Jos se lapsen kuolema sattuu kohdalle niin se kuuluu elämään. Itse asiassa kissaa piikille viedessäni mietin että mitä jos olisin tässä kissan sijasta hyvästelemässä lastani, olisihan niinkin voinut käydä. Sydän ei olisi enää sykkinyt, joku komplikaatio napanuoran kanssa tai muuta. Totesin mielessäni, etten olisi vollottanut sen kummemmin, sitten sen kuuluu mennä niin. Elämään kuuluu myös luopuminen. Nainen 26v
[/quote]

No ihan hyvä ettet lapsia voi saada, kerta pystyt sanomaan noin. Huh huh.. pysy vain niissä kissoissa.

Nro 30 jatkaa vielä, mitä omalta itkultaan pystyy - minä mokomakin järki-ihminen.

- Voitko Ap kertoa, mikä eläin sinulla on lemmikkinä? Kiitos todella paljon, jos voit.

Kenties olemme nimittäin lähes samassa tilanteessa. Jotenkin niin kuulostaa siltä, kun luen kertomaasi lemmikistäsi ja siitä, mitä se tekee ja on saanut tehdä. Eli tuntuu, että eläinlaji on sama. Minulla menetys on kuitenkin jo takana, sinulla vasta edessä. Kumpikaan ei ole toista helpompi paikka, molemmissa sattuu ja paljon.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:51"]Toivon sinulle paljon voimia ja lähetän ison kasan halauksia!

Minulta kuoli rakkain lemmikkini juuri eilen, vain yhden päivän sairastelun jälkeen, niin kauhean yllättäen. Yhteistä eloa oli takana 10 vuotta.

Rakastin sitä pientä eläintä niin tajuttoman paljon, etten itsekään tiennyt. Nyt sattuu niin, että voisin kuolla - tai olisin kuollut lemmikkini puolesta koska tahansa, vaikka nytkin, jos se toisi sen elämän kaikkine iloineen takaisin ja sillä olisi hyvä olla. Mutta ei, mikään ei enää tuo tuotta pientä rakastani enää takaisin. Ei mikään mitä teen tai jätän tekemättä.

Ja ne loputtomat kysymykset, jotka pyörivät päässäni: olisinko voinut tehdä jotain paremmin tai toisin, olisinko voinut auttaa, olisinko voinut syöttää sitä tai tätä, tai nesteyttää, olisivatko ne auttaneet? Tai olisiko jokin lievittänyt eläimen tuskaa viime metreillä? Yhteenkään kysymykseen en saa vastausta, mutta en saa kytkettyä niitä pois päästäni, vaikkei tällainen negatiivisten ajatusten kehän kiertäminen ole lainkaan tapaistani.

Eläimen rakkaus on niin pyyteetöntä ja siksi niin kaunista. Kun vain olet olemassa eläimelle, rakastaa eläin sinua niin paljon, kuin osaa. Ihmiseltä saa harvoin samanlaista rakkautta, vaikka se kovin ideaalia olisikin myös ihmissuhteissa.

Viimeisillä voimillani marssin eilen illalla kauppaan ja ostin ison äärettömän pehmeän pörröfleecepeiton ja sain kassalta vielä mukaani ison pahvilaatikonkin. Nostin rakkaan, jo kylmenneen, ystäväni ensin sen ikioman pyyhkeen sisälle ja silittelin sitä vielä parin tunnin ajan kuiskaillen hiljaa, että "nuku hyvin". Sitten käärin hänet isoon pehmeään peittoon ja laskin äärettömän varovasti pahvilaatikon sisälle. Kannoin laatikon ulos terassille viileään ja tunsin kantaessani, että laatikon sisällä on jotain niin tavattoman arvokasta. Kannoin hitaasti ja asettelin niin hellästi. Nyt, kun se on jo liian myöhäistä tuon niin tärkeän eläimen enää tuntea. Mutta laatikko painoi käsissäni ja minun oli mahdotonta unohtaa, mitä sen sisällä oli: puhdasta kultaa, arvokkainta, mitä omistin.

Valvoin koko yön itkien ja miettien, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Niin turhaa miettiä moista enää. Mutta haluaisin vain niin kovasti pystyä kääntämään kelloa taaksepäin.

Minä, normaalisti niin kovin rationaalinen järki-ihminen. Ei tietoakaan järjestä nyt.

Aivan kaikki mahdolliset sympatiani sinulle!
[/quote]

Ymmärrän niin tuon tunteen :( "vain" eläin mutta kummasti se menee omankin jaksamisen edelle. Ei eläimelle voi olla vihainen eikä katkera. Ja minä otin vuosia sitten tavaksi aina kertoa sille, kuinka paljon sitä rakastan. Ei se sitä ymmärrä, mutta minä halusin kertoa, etten kadu sitten joskus. Aloin aina kertoilla asioita sille rauhallisella äänellä, ihan vain siksi että se saisi rauhallisen tunteen. Sitten aina jätin sen nukkumaan ja menin iloisena puuhastelemaan omiani. Aina minulle on ollut tärkeintä, että se saa nukkua rauhassa ja syödä paljon. Ja jos tietäisin, että se voisi elää vaikka viisi vuotta onnellisena jos minä kuolisin, niin varmasti kuolisin...

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:41"]Itse vein hiljattain 10v elämässäni olleen kissan piikille, pidin kiinni vielä siinä vaiheessa kun eläinlääkäri vahvisti että sydän ei enää lyö. Pakkasin ja hautasin itse ja maksoin eutanasia ja hautauskulut. Yhtään kyyneltä ei tarvinnut vääntää, ei edes vaikka olen raskaana. Totesimme eläinlääkärin kanssa että rauhallisesti lähti. Vaikutat hieman teennäiseltä vollotuksesi kanssa. Nainen 26v
[/quote]

Ei pidä paikkaansa! Itse et vain sattunut sitten olemaan niin eläinrakas kuin jotkut. Itse luovuin pari kesää sitten juuri samalla tavalla rakkaasta 14-vuotiaasta kissastani. Sen kanssa koin oikeastaan kaiken, sain sen kun olin 7v. Se muutti kanssani ensimmäiseen asuntooni aikoinaan ja aina kun olin surullinen niin oikeasti oli lohduttavaa kun kissa kömpi syliin, puski ja kehräsi. Minäkin olin raskaana kun jouduimme viemään rakkaan viimeiselle matkalleen, jonne se sai lähteä minun sylissäni. Itkin vuolaasti oikeastaan 2kk koko ajan, kunnes onneksi esikoisemme syntyi ja toi helpotusta suruun. Vielä tänä päivänäkin silmäni kostuvat kun eksyn ajattelemaan rakasta perheenjäsentäni, jota en saa enää koskaan takaisin. Tsemppiä ap!

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 09:04"]Nro 30 jatkaa vielä, mitä omalta itkultaan pystyy - minä mokomakin järki-ihminen.

- Voitko Ap kertoa, mikä eläin sinulla on lemmikkinä? Kiitos todella paljon, jos voit.

Kenties olemme nimittäin lähes samassa tilanteessa. Jotenkin niin kuulostaa siltä, kun luen kertomaasi lemmikistäsi ja siitä, mitä se tekee ja on saanut tehdä. Eli tuntuu, että eläinlaji on sama. Minulla menetys on kuitenkin jo takana, sinulla vasta edessä. Kumpikaan ei ole toista helpompi paikka, molemmissa sattuu ja paljon.
[/quote]

Kissa... Maailman rakkain sellainen...

Minullekin oma lemmikkini oli tärkeintä mitä minulla oli. En koskaan saanut lapsia ja koin, että lemmikkini oli tavallaan se oma lapseni. Se tärkeimpäni.

Te, joilla tilanne on toinen, ette ole siinä asemassa, että voisitte tai saisitte arvostella ketään toista. Tai vaikka tilanteenne olisi ihan mikä tahansa, niin meille ihmisille on annettu empatian kyky ja sitä saa oikeasti soveltaa myös käytäntöön, jos sellaisen itsestään löytää.

Te, jotka ette moista inhimillistä ominaisuutta tunnista sisältänne, olkaa hiljaa ja tunkekaa vaikka aamupalaa suuhunne sen sijaan, että seuraisitte tätä ketjua. Ihan varmasti nimittäin keksitte muutakin tekemistä, kuin toisten täysin todellisten tunnekokemusten haukunnan.

Voitte sitten vähitellen aloitella sen empatian taidon kehittämistä, kunhan ensin ymmärrätte, että se puuttuu teiltä.

T. 30 ja 36

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 09:07"][quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 08:41"]Itse vein hiljattain 10v elämässäni olleen kissan piikille, pidin kiinni vielä siinä vaiheessa kun eläinlääkäri vahvisti että sydän ei enää lyö. Pakkasin ja hautasin itse ja maksoin eutanasia ja hautauskulut. Yhtään kyyneltä ei tarvinnut vääntää, ei edes vaikka olen raskaana. Totesimme eläinlääkärin kanssa että rauhallisesti lähti. Vaikutat hieman teennäiseltä vollotuksesi kanssa. Nainen 26v
[/quote]

Ei pidä paikkaansa! Itse et vain sattunut sitten olemaan niin eläinrakas kuin jotkut. Itse luovuin pari kesää sitten juuri samalla tavalla rakkaasta 14-vuotiaasta kissastani. Sen kanssa koin oikeastaan kaiken, sain sen kun olin 7v. Se muutti kanssani ensimmäiseen asuntooni aikoinaan ja aina kun olin surullinen niin oikeasti oli lohduttavaa kun kissa kömpi syliin, puski ja kehräsi. Minäkin olin raskaana kun jouduimme viemään rakkaan viimeiselle matkalleen, jonne se sai lähteä minun sylissäni. Itkin vuolaasti oikeastaan 2kk koko ajan, kunnes onneksi esikoisemme syntyi ja toi helpotusta suruun. Vielä tänä päivänäkin silmäni kostuvat kun eksyn ajattelemaan rakasta perheenjäsentäni, jota en saa enää koskaan takaisin. Tsemppiä ap!
[/quote]

Kiitos... Niin, ei se eläin sattumoisin ole kiertotavara, joka siinä olla möllöttää ja on ihan kiva kaveri. Minun kissani on ollut niin monessa mukana, että se on ollut korvaamatonta. Aina kun näin sen pitkän ajan päästä purskahdin itkuun, koska se oli niin söpö ja rakas. Sitten sain sen onneksi luokseni asumaan. Oli ihanaa, kun ikävöinti loppui. Niin ihanaa kun se oli aina lähellä eikä tarvinnut itkeä ikävää. Niin rakas pikkuinen.