Pakko-oireinen häiriö OCD

Tuo, ettei tue läheisen oireita menemällä mukaan on vaikea toteuttaa. Nuori vaatii sitä ja keksii tehokkaita painostuskeinoja, jolloin on pakko auttaa hänen haluamallaan tavalla, vaikka se on vahingollista, muuten hän tekee jotain,mistä tulee vielä isompia ongelmia, koska ahdistus kasvaa, jollei hän saa toista mukaan.

Asuinalueilla on kuitenkin tietyt säännöt eikä haluta häiritä naapureita.

Vierailija kirjoitti:

Tuo, ettei tue läheisen oireita menemällä mukaan on vaikea toteuttaa. Nuori vaatii sitä ja keksii tehokkaita painostuskeinoja, jolloin on pakko auttaa hänen haluamallaan tavalla, vaikka se on vahingollista, muuten hän tekee jotain,mistä tulee vielä isompia ongelmia, koska ahdistus kasvaa, jollei hän saa toista mukaan.

Asuinalueilla on kuitenkin tietyt säännöt eikä haluta häiritä naapureita.

Ei meillä kyllä ahdistus pahene, päinvastoin helpottaa kun olen vierellä tuen, mutta en tue pakkotoimintoa. Niitä ei saa keskeyttää muttei mahdollistaakaan.

Mulla kestää reissuun tai lomalle lähtiessä tunnin pari. Tarkistan ja tarkistan. Kuvaan myös hellan ja sähköjohdot että varmasti on off-tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Taidetaan kokeilla tuota 5 laskemista.

Meilläkin oireet tuskastuttaa, sekoittaa arjen.

Onko teillä lääkitys serotoniinin takaisinottajia eli SSRI:tä? Toimiiko hyvin vai onko sivuoireita? Meillä ole ei lääkitystä.

Kävi nuorisopolilla ja sai lähetteen lyhytterapeutti-sairaanhoitajalle, joka erikoistunut ocd:hen.

Tämä jututti pari kuukautta, ei aloittanut mitään terapiaa, ei johtanut mihinkään.

Menittekö yksityiselle psykiatrille?

Meille väitettiin, että alle 18 v hoidetaan vaan julkisella puolella.

Kaikkea hyvää teille, että terapia onnistuu. Olisi kiva kuulla jatkossakin.

Meillä suunnitteilla uusi yritys hakea hoitoa.

HUS:ssa on meneillään kokeilu Bergenin mallin intensiiviterapiasta, joka Norjassa on toiminut hyvin. Viikon hoidolla monet päässeet oireettomiksi.

Laajenee jossain vaiheessa muuallekin.

Oin lokakuussa nuorisoasemalle yhteyttä ja sairaanhoitajalle aika viikon päästä soitosta, lääkäri siitä parin vkon. Sertralin aluksi 25 mg josta nosto hiljalleen 150mg. Ei sivuoireita, ahdiistus helpottanut ja pakko oireet lyhytkestoisempia/helpommin käsiteltäviä. Sieltä myös aika psykiatrian erik. lääkärille, ilmaiseksi. Saatiin B lausunto kelan tukemaan kognitiiviseen terapiaan joka EI lyhyt terapiaa vaan kerrallaan vuoden jopa kolmeen vuoteen. Onnen kaupalla löytyi ihana psykoterapeutti ja aloitus toukokuussa. Nuorisoasemalla hoitosuhde jatkuu 18 vuotiaaksi saakka. Lyhytterapia voi olla jopa kuulema haitallista ja kognitiivinen on avainsana, se on oikea hoito. Olen niin onnellinen että me saatiin pian apua ja oikeaa sellaista. Vaadi oikeata hoittoa ja itse en pidä lääkityksistä mutta olen nyt huomannut, että se todella helpottaa lapsen oloa eikä mitään sivuoireita ole ollut. Nuorisoaseman lääkärit/sh hoito on julkista terveyden hoitoa. Oikea osoite näihinkin sairauksiin. Nyt voin suositella lääkitystä, kun tajusin etttä se on joskus paikallaan jos sairaus siitä helpottaa. Pelkkkä lääkitys ei riitä, se ja pitkäaikainen kognitiivinen psykoterapia ovat hyvä alku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidetaan kokeilla tuota 5 laskemista.

Meilläkin oireet tuskastuttaa, sekoittaa arjen.

Onko teillä lääkitys serotoniinin takaisinottajia eli SSRI:tä? Toimiiko hyvin vai onko sivuoireita? Meillä ole ei lääkitystä.

Kävi nuorisopolilla ja sai lähetteen lyhytterapeutti-sairaanhoitajalle, joka erikoistunut ocd:hen.

Tämä jututti pari kuukautta, ei aloittanut mitään terapiaa, ei johtanut mihinkään.

Menittekö yksityiselle psykiatrille?

Meille väitettiin, että alle 18 v hoidetaan vaan julkisella puolella.

Kaikkea hyvää teille, että terapia onnistuu. Olisi kiva kuulla jatkossakin.

Meillä suunnitteilla uusi yritys hakea hoitoa.

HUS:ssa on meneillään kokeilu Bergenin mallin intensiiviterapiasta, joka Norjassa on toiminut hyvin. Viikon hoidolla monet päässeet oireettomiksi.

Laajenee jossain vaiheessa muuallekin.

Oin lokakuussa nuorisoasemalle yhteyttä ja sairaanhoitajalle aika viikon päästä soitosta, lääkäri siitä parin vkon. Sertralin aluksi 25 mg josta nosto hiljalleen 150mg. Ei sivuoireita, ahdiistus helpottanut ja pakko oireet lyhytkestoisempia/helpommin käsiteltäviä. Sieltä myös aika psykiatrian erik. lääkärille, ilmaiseksi. Saatiin B lausunto kelan tukemaan kognitiiviseen terapiaan joka EI lyhyt terapiaa vaan kerrallaan vuoden jopa kolmeen vuoteen. Onnen kaupalla löytyi ihana psykoterapeutti ja aloitus toukokuussa. Nuorisoasemalla hoitosuhde jatkuu 18 vuotiaaksi saakka. Lyhytterapia voi olla jopa kuulema haitallista ja kognitiivinen on avainsana, se on oikea hoito. Olen niin onnellinen että me saatiin pian apua ja oikeaa sellaista. Vaadi oikeata hoittoa ja itse en pidä lääkityksistä mutta olen nyt huomannut, että se todella helpottaa lapsen oloa eikä mitään sivuoireita ole ollut. Nuorisoaseman lääkärit/sh hoito on julkista terveyden hoitoa. Oikea osoite näihinkin sairauksiin. Nyt voin suositella lääkitystä, kun tajusin etttä se on joskus paikallaan jos sairaus siitä helpottaa. Pelkkkä lääkitys ei riitä, se ja pitkäaikainen kognitiivinen psykoterapia ovat hyvä alku.

Tarkennan vielä että otin yhteyttä nuorisoasemalle, en sairaalaan. Meitä ei ohjattu nuoriso psykiatrian polille vaan suoraan psykiatri ja hakuun terapia. Ei masennusta tms niin psyk. poli vaan kuulema pitkittää oikeaa hoitoa, sieltä olisi ohjattu tähän samaan terapiaan. Oikean terapeutin löytö on vaikeaa. Tämä on mehiläisen terapeutti joka tekee kelan tukemana myös. Oli suuri onnen potku että hän pystyi ottamaan, ilmoitti ettei uusia kela asiakkaita mutta otin silti yhteytttä ja käytiin tutustumassa ja päästiinkin asiakkaiksi kun juuri vapautumassa asiakkuus paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidetaan kokeilla tuota 5 laskemista.

Meilläkin oireet tuskastuttaa, sekoittaa arjen.

Onko teillä lääkitys serotoniinin takaisinottajia eli SSRI:tä? Toimiiko hyvin vai onko sivuoireita? Meillä ole ei lääkitystä.

Kävi nuorisopolilla ja sai lähetteen lyhytterapeutti-sairaanhoitajalle, joka erikoistunut ocd:hen.

Tämä jututti pari kuukautta, ei aloittanut mitään terapiaa, ei johtanut mihinkään.

Menittekö yksityiselle psykiatrille?

Meille väitettiin, että alle 18 v hoidetaan vaan julkisella puolella.

Kaikkea hyvää teille, että terapia onnistuu. Olisi kiva kuulla jatkossakin.

Meillä suunnitteilla uusi yritys hakea hoitoa.

HUS:ssa on meneillään kokeilu Bergenin mallin intensiiviterapiasta, joka Norjassa on toiminut hyvin. Viikon hoidolla monet päässeet oireettomiksi.

Laajenee jossain vaiheessa muuallekin.

Oin lokakuussa nuorisoasemalle yhteyttä ja sairaanhoitajalle aika viikon päästä soitosta, lääkäri siitä parin vkon. Sertralin aluksi 25 mg josta nosto hiljalleen 150mg. Ei sivuoireita, ahdiistus helpottanut ja pakko oireet lyhytkestoisempia/helpommin käsiteltäviä. Sieltä myös aika psykiatrian erik. lääkärille, ilmaiseksi. Saatiin B lausunto kelan tukemaan kognitiiviseen terapiaan joka EI lyhyt terapiaa vaan kerrallaan vuoden jopa kolmeen vuoteen. Onnen kaupalla löytyi ihana psykoterapeutti ja aloitus toukokuussa. Nuorisoasemalla hoitosuhde jatkuu 18 vuotiaaksi saakka. Lyhytterapia voi olla jopa kuulema haitallista ja kognitiivinen on avainsana, se on oikea hoito. Olen niin onnellinen että me saatiin pian apua ja oikeaa sellaista. Vaadi oikeata hoittoa ja itse en pidä lääkityksistä mutta olen nyt huomannut, että se todella helpottaa lapsen oloa eikä mitään sivuoireita ole ollut. Nuorisoaseman lääkärit/sh hoito on julkista terveyden hoitoa. Oikea osoite näihinkin sairauksiin. Nyt voin suositella lääkitystä, kun tajusin etttä se on joskus paikallaan jos sairaus siitä helpottaa. Pelkkkä lääkitys ei riitä, se ja pitkäaikainen kognitiivinen psykoterapia ovat hyvä alku.

Tarkennan vielä että otin yhteyttä nuorisoasemalle, en sairaalaan. Meitä ei ohjattu nuoriso psykiatrian polille vaan suoraan psykiatri ja hakuun terapia. Ei masennusta tms niin psyk. poli vaan kuulema pitkittää oikeaa hoitoa, sieltä olisi ohjattu tähän samaan terapiaan. Oikean terapeutin löytö on vaikeaa. Tämä on mehiläisen terapeutti joka tekee kelan tukemana myös. Oli suuri onnen potku että hän pystyi ottamaan, ilmoitti ettei uusia kela asiakkaita mutta otin silti yhteytttä ja käytiin tutustumassa ja päästiinkin asiakkaiksi kun juuri vapautumassa asiakkuus paikka.

ja tosiaan julkista terveydenhoitoa. Toki yksityiselle pääsee kuka vaan, allekin 18v jos on varaa maksaa satoja euroja/kerta, meillä ei ole... Täällä on vaikea keskusteella mutta toki olisi kiva kuullla teidänkin tarinaa jatkossa ja kaikkea hyvää teillekin ja voimia, niitä tarviitaan😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo, ettei tue läheisen oireita menemällä mukaan on vaikea toteuttaa. Nuori vaatii sitä ja keksii tehokkaita painostuskeinoja, jolloin on pakko auttaa hänen haluamallaan tavalla, vaikka se on vahingollista, muuten hän tekee jotain,mistä tulee vielä isompia ongelmia, koska ahdistus kasvaa, jollei hän saa toista mukaan.

Asuinalueilla on kuitenkin tietyt säännöt eikä haluta häiritä naapureita.

Ei meillä kyllä ahdistus pahene, päinvastoin helpottaa kun olen vierellä tuen, mutta en tue pakkotoimintoa. Niitä ei saa keskeyttää muttei mahdollistaakaan.

lisäys vielä, meillä tyttö kyllä haluaa oireista eroon, ei vaadi että niitä mahdollistetaan. Ahdistus helpottaa kun lempeästi ja avoimesti olen vierellä ja olen poistanut näkyviltä tietyt pesuaineet ettei tule otettua niitä ahdistuneena ja käytettyä liikaa mm. Avoin suvaitseva suhtautuminen on kaiken A ja O. Mutta pakkotoimintoja ei saa tukea eikä ns hyväksyä.

Hei te, joiden nuoret ovat sairastuneet hiljattain. Halusin tulla kertomaan oman kokemukseni siitä, että vaikka sairaus on usein elinikäinen puhjettuaan, hyvällä hoidolla se ei rajoita elämää. Sairastuin itse alakouluikäisenä 90-luvulla, ja vanhemmat hakivat tuolloin apua jatkuvaan käsien pesuun ja tautipelkoon, mutta sairaus oli vielä aika lailla tuntematon. Oireet helpottivat kuitenkin terapialla jonkun verran, ja kunnollista kognitiivista psykoterapiaa sekä SSRI-lääkityksen olen saanut vasta aikuisena. Tauti on enemmän tai vähemmän mukana läpi elämän, mutta se ei ole estänyt minua kouluttautumaan akateemisesti, perustamaan perhettä ja työskentelemään vaativassa asiantuntijatyössä - siis elämään ihan normaalia, hyvää elämää. Minua on aina auttanut ajatus siitä, että kaikkien aivot tuottavat joskus pakkoajatuksia (jäiköhän kahvinkeitin päälle), mutta OCD:ssä aivokemia vaan tuottaa niitä enemmän ja isommalla intensiteetillä. Tsemppiä teille paljon, tämä ei ole maailmanloppu.

Jos tulee mieli tsekata jotain, pysähdypä hetkeksi, anna tulenpalavan kiireen sulaa pois. Älä tsekkaa sitä siltikään. Anna kämpän palaa vaikka ja ilahdu kun levy ei sittenkään jäänyt kutoselle.

VAI JÄIKÖ VOI SAAKELI NYT ON PAKKO MENNÄ KATTOON

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidetaan kokeilla tuota 5 laskemista.

Meilläkin oireet tuskastuttaa, sekoittaa arjen.

Onko teillä lääkitys serotoniinin takaisinottajia eli SSRI:tä? Toimiiko hyvin vai onko sivuoireita? Meillä ole ei lääkitystä.

Kävi nuorisopolilla ja sai lähetteen lyhytterapeutti-sairaanhoitajalle, joka erikoistunut ocd:hen.

Tämä jututti pari kuukautta, ei aloittanut mitään terapiaa, ei johtanut mihinkään.

Menittekö yksityiselle psykiatrille?

Meille väitettiin, että alle 18 v hoidetaan vaan julkisella puolella.

Kaikkea hyvää teille, että terapia onnistuu. Olisi kiva kuulla jatkossakin.

Meillä suunnitteilla uusi yritys hakea hoitoa.

HUS:ssa on meneillään kokeilu Bergenin mallin intensiiviterapiasta, joka Norjassa on toiminut hyvin. Viikon hoidolla monet päässeet oireettomiksi.

Laajenee jossain vaiheessa muuallekin.

Oin lokakuussa nuorisoasemalle yhteyttä ja sairaanhoitajalle aika viikon päästä soitosta, lääkäri siitä parin vkon. Sertralin aluksi 25 mg josta nosto hiljalleen 150mg. Ei sivuoireita, ahdiistus helpottanut ja pakko oireet lyhytkestoisempia/helpommin käsiteltäviä. Sieltä myös aika psykiatrian erik. lääkärille, ilmaiseksi. Saatiin B lausunto kelan tukemaan kognitiiviseen terapiaan joka EI lyhyt terapiaa vaan kerrallaan vuoden jopa kolmeen vuoteen. Onnen kaupalla löytyi ihana psykoterapeutti ja aloitus toukokuussa. Nuorisoasemalla hoitosuhde jatkuu 18 vuotiaaksi saakka. Lyhytterapia voi olla jopa kuulema haitallista ja kognitiivinen on avainsana, se on oikea hoito. Olen niin onnellinen että me saatiin pian apua ja oikeaa sellaista. Vaadi oikeata hoittoa ja itse en pidä lääkityksistä mutta olen nyt huomannut, että se todella helpottaa lapsen oloa eikä mitään sivuoireita ole ollut. Nuorisoaseman lääkärit/sh hoito on julkista terveyden hoitoa. Oikea osoite näihinkin sairauksiin. Nyt voin suositella lääkitystä, kun tajusin etttä se on joskus paikallaan jos sairaus siitä helpottaa. Pelkkkä lääkitys ei riitä, se ja pitkäaikainen kognitiivinen psykoterapia ovat hyvä alku.

Tarkennan vielä että otin yhteyttä nuorisoasemalle, en sairaalaan. Meitä ei ohjattu nuoriso psykiatrian polille vaan suoraan psykiatri ja hakuun terapia. Ei masennusta tms niin psyk. poli vaan kuulema pitkittää oikeaa hoitoa, sieltä olisi ohjattu tähän samaan terapiaan. Oikean terapeutin löytö on vaikeaa. Tämä on mehiläisen terapeutti joka tekee kelan tukemana myös. Oli suuri onnen potku että hän pystyi ottamaan, ilmoitti ettei uusia kela asiakkaita mutta otin silti yhteytttä ja käytiin tutustumassa ja päästiinkin asiakkaiksi kun juuri vapautumassa asiakkuus paikka.

ja tosiaan julkista terveydenhoitoa. Toki yksityiselle pääsee kuka vaan, allekin 18v jos on varaa maksaa satoja euroja/kerta, meillä ei ole... Täällä on vaikea keskusteella mutta toki olisi kiva kuullla teidänkin tarinaa jatkossa ja kaikkea hyvää teillekin ja voimia, niitä tarviitaan😔

Meillä ainaki täällä KEUSOTEN alueella on nuorisoasemia, joihin on helppo ottaa yhteys ja apua saatiin!

Meditaatio. Antho de mello. Tämän ukkelin luennot pelastivat elämäni. Näitä on transskriptattu ja suomennettu kirjoiksikin.

Relatkaa.

Siedätyshoito on paras. Ihan vaan itse komennat itseäsi lopettamaan typeröinnin. Testattu on.

Ylipäätään elämä pitää ottaa rennommin. Ei kaikki ole niin vakavaa. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Vähempikin riittää.

Kaikilla on enemmän tai vähemmän ajatuksia ja tarve tarkistella asioita. Lapsilla on erilaisia tic-oireita lähes kaikilla. Monilla ei ole mitään traumaa, ei syytä mistä nämä johtuu. Pakko-oireet liittyvät moniin neurologisiin kirjoihin, kuten vaikka touretteen tai adhd:hen.

Vierailija kirjoitti:

Relatkaa.

Siedätyshoito on paras. Ihan vaan itse komennat itseäsi lopettamaan typeröinnin. Testattu on.

Ylipäätään elämä pitää ottaa rennommin. Ei kaikki ole niin vakavaa. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Vähempikin riittää.

Ei kyllä itseä komentamalla lopu OCD. Saatko itseä komentamalla myös vaikka diabeteksen häipymään?

Vierailija kirjoitti:

Hei te, joiden nuoret ovat sairastuneet hiljattain. Halusin tulla kertomaan oman kokemukseni siitä, että vaikka sairaus on usein elinikäinen puhjettuaan, hyvällä hoidolla se ei rajoita elämää. Sairastuin itse alakouluikäisenä 90-luvulla, ja vanhemmat hakivat tuolloin apua jatkuvaan käsien pesuun ja tautipelkoon, mutta sairaus oli vielä aika lailla tuntematon. Oireet helpottivat kuitenkin terapialla jonkun verran, ja kunnollista kognitiivista psykoterapiaa sekä SSRI-lääkityksen olen saanut vasta aikuisena. Tauti on enemmän tai vähemmän mukana läpi elämän, mutta se ei ole estänyt minua kouluttautumaan akateemisesti, perustamaan perhettä ja työskentelemään vaativassa asiantuntijatyössä - siis elämään ihan normaalia, hyvää elämää. Minua on aina auttanut ajatus siitä, että kaikkien aivot tuottavat joskus pakkoajatuksia (jäiköhän kahvinkeitin päälle), mutta OCD:ssä aivokemia vaan tuottaa niitä enemmän ja isommalla intensiteetillä. Tsemppiä teille paljon, tämä ei ole maailmanloppu.

Ihana kuulla, juuri tuossa kerroin meidän tarinaa. Ollut peko että älykäs tyttö tämän vuoksi ei saakaan hyvää koulutusta jota haluaa, että sairaus estäisi. Me onneksi ollaan nyt oikean hoidon piirissä. Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos, kertomasi rauhoitti mieltä.

Tuttua meikäläiselle. Rasittavaa. Kuuluu ahdistusneurooseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Relatkaa.

Siedätyshoito on paras. Ihan vaan itse komennat itseäsi lopettamaan typeröinnin. Testattu on.

Ylipäätään elämä pitää ottaa rennommin. Ei kaikki ole niin vakavaa. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Vähempikin riittää.

Ei kyllä itseä komentamalla lopu OCD. Saatko itseä komentamalla myös vaikka diabeteksen häipymään?

Ocd on psyykkinen ongelma, ei elimellinen kuten diabetes joten kyllä, oma komentaminen toimii siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te, joiden nuoret ovat sairastuneet hiljattain. Halusin tulla kertomaan oman kokemukseni siitä, että vaikka sairaus on usein elinikäinen puhjettuaan, hyvällä hoidolla se ei rajoita elämää. Sairastuin itse alakouluikäisenä 90-luvulla, ja vanhemmat hakivat tuolloin apua jatkuvaan käsien pesuun ja tautipelkoon, mutta sairaus oli vielä aika lailla tuntematon. Oireet helpottivat kuitenkin terapialla jonkun verran, ja kunnollista kognitiivista psykoterapiaa sekä SSRI-lääkityksen olen saanut vasta aikuisena. Tauti on enemmän tai vähemmän mukana läpi elämän, mutta se ei ole estänyt minua kouluttautumaan akateemisesti, perustamaan perhettä ja työskentelemään vaativassa asiantuntijatyössä - siis elämään ihan normaalia, hyvää elämää. Minua on aina auttanut ajatus siitä, että kaikkien aivot tuottavat joskus pakkoajatuksia (jäiköhän kahvinkeitin päälle), mutta OCD:ssä aivokemia vaan tuottaa niitä enemmän ja isommalla intensiteetillä. Tsemppiä teille paljon, tämä ei ole maailmanloppu.

Ihana kuulla, juuri tuossa kerroin meidän tarinaa. Ollut peko että älykäs tyttö tämän vuoksi ei saakaan hyvää koulutusta jota haluaa, että sairaus estäisi. Me onneksi ollaan nyt oikean hoidon piirissä. Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos, kertomasi rauhoitti mieltä.

Ei tosiaan ole estänyt vaativalla (ja kilpailulla) alalla yliopistossa opiskelupaikan saamista, ja nyt aikuisena työskentelyä alalla, joka vaatii kovaa paineensietokykyä. Oireilu näin aikuisiälläkin on edelleen päivittäin jonkin verran läsnä, mutta kun OCD ei vaikuta todellisuudentajuun samalla tavoin kuin esim. psykoosisairaudet, niin pystyn toimimaan ihan normaalisti arjessa. Varsinkin nyt tukevasti aikuisena, kun iän myötä suurin osa varsinaisista ulospäin näkyvistä pakko-oireista (käsien pesu jne) on jäänyt pois, ja tilalle on tullut enemmän yleistä ahdistusluonteista oireilua. Yrittäkää valaa nuoreenne tsemppiä että tämä ei todellakaan ole maailmanloppu, ja lääkkeillä sekä terapialla suurin osa saa merkittävää apua. Yrittäkää välttää kurjimpien kauhukuvien maalailua ja menkää eteenpäin päivä kerrallaan, vaikka ihan varmasti huolestuneena vanhempana helpommin sanottu kuin tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Relatkaa.

Siedätyshoito on paras. Ihan vaan itse komennat itseäsi lopettamaan typeröinnin. Testattu on.

Ylipäätään elämä pitää ottaa rennommin. Ei kaikki ole niin vakavaa. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Vähempikin riittää.

Ei kyllä itseä komentamalla lopu OCD. Saatko itseä komentamalla myös vaikka diabeteksen häipymään?

Kokeilepa tätä. Tiedosta naamasi. Voitko tiedostaa naamaasi samaan aikaan kuin huolehdit asioista? Itse piehtaroin ties missä mielen sisäisissä skenaarioissa ja kauhukuvitelmissa mutta HETI kun äkkään tilanteen ja otankin tietoisuuden omaan naamaan, skenaariot pysähtyvät. Ne helvetin kauhuelokuvan näyttelijät jotka mielessäni näyttelevät, pysähtyvät. En olekaan enää kuvitelmissani vaan tässä. Naamani on tässä ja kuvitelmani toisaalla. Sain tämän naamakikan jostain ja aina kun käytän sitä on kuin mielen sisäiselle myllerrykselle laitettaisiin pause-nappi päälle. En voi olla ahdistunut samaan aikaan jos tiedostan kasvoni. Tämä kikka hakkasi kymmenen vuotta terapiaa kertaheitolla. Jos ahdistaa, tunnista naamasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te, joiden nuoret ovat sairastuneet hiljattain. Halusin tulla kertomaan oman kokemukseni siitä, että vaikka sairaus on usein elinikäinen puhjettuaan, hyvällä hoidolla se ei rajoita elämää. Sairastuin itse alakouluikäisenä 90-luvulla, ja vanhemmat hakivat tuolloin apua jatkuvaan käsien pesuun ja tautipelkoon, mutta sairaus oli vielä aika lailla tuntematon. Oireet helpottivat kuitenkin terapialla jonkun verran, ja kunnollista kognitiivista psykoterapiaa sekä SSRI-lääkityksen olen saanut vasta aikuisena. Tauti on enemmän tai vähemmän mukana läpi elämän, mutta se ei ole estänyt minua kouluttautumaan akateemisesti, perustamaan perhettä ja työskentelemään vaativassa asiantuntijatyössä - siis elämään ihan normaalia, hyvää elämää. Minua on aina auttanut ajatus siitä, että kaikkien aivot tuottavat joskus pakkoajatuksia (jäiköhän kahvinkeitin päälle), mutta OCD:ssä aivokemia vaan tuottaa niitä enemmän ja isommalla intensiteetillä. Tsemppiä teille paljon, tämä ei ole maailmanloppu.

Ihana kuulla, juuri tuossa kerroin meidän tarinaa. Ollut peko että älykäs tyttö tämän vuoksi ei saakaan hyvää koulutusta jota haluaa, että sairaus estäisi. Me onneksi ollaan nyt oikean hoidon piirissä. Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos, kertomasi rauhoitti mieltä.

Ei tosiaan ole estänyt vaativalla (ja kilpailulla) alalla yliopistossa opiskelupaikan saamista, ja nyt aikuisena työskentelyä alalla, joka vaatii kovaa paineensietokykyä. Oireilu näin aikuisiälläkin on edelleen päivittäin jonkin verran läsnä, mutta kun OCD ei vaikuta todellisuudentajuun samalla tavoin kuin esim. psykoosisairaudet, niin pystyn toimimaan ihan normaalisti arjessa. Varsinkin nyt tukevasti aikuisena, kun iän myötä suurin osa varsinaisista ulospäin näkyvistä pakko-oireista (käsien pesu jne) on jäänyt pois, ja tilalle on tullut enemmän yleistä ahdistusluonteista oireilua. Yrittäkää valaa nuoreenne tsemppiä että tämä ei todellakaan ole maailmanloppu, ja lääkkeillä sekä terapialla suurin osa saa merkittävää apua. Yrittäkää välttää kurjimpien kauhukuvien maalailua ja menkää eteenpäin päivä kerrallaan, vaikka ihan varmasti huolestuneena vanhempana helpommin sanottu kuin tehty.

Juurikin näin, pelko on omani, tytölle emme ole puhuneet vaan tukeneet, kannustaneet ja ottaneet tämän luonnollisena osana arkeamme. Tuo on totta, että eihän tämä todellisuudentajuun vaikuta, varmasti älykäs tyttö pärjää opiskeluissa/työelämässä kun oikeata hoitoa saa. Lukio opinnot sujuneet hyvin, kaikesta huolimatta. Kirjoituksesi oli tärkeä, rauhoitti mieltä enemmän kuin arvaisikaan, olemme vasta matkan alussa ja myös pelot ja uhkakuvat ovat mielessä ajoittain olleet. Mutta posiriivisin mielin mennään ja me vanhemmatkin olemme jatkossa oikeutettuja saamaan kelan tukemana psykoterapiaa tähän liittyen. Tsemppiä sinullekin työhön ja perhe elämään!