Lue keskustelun säännöt.
Onnellisuuteni ja itsetuntoni on kytköksissä yhteen ihmiseen - onko normaalia?
21.12.2021 |
Olen ollut jo pidempään ihastunut yhteen mahdollisesti varattuun ihmiseen, joka on välillä ystävällinen ja välillä tyly minua kohtaan. Hän kieltäytyi treffeistä taannoin ja antoi ns. pakit.
Huomaan, että kaikki onnellisuuteni kytkeytyy häneen, samoin kuin se, miten miellän itseni ja syyn elää. Jos ihastukseni sattumalta on tyly minua kohtaan, alan ajatella niin, että olen täysin arvoton ihminen ja lisäksi alan vain vertailla muita häneen ja laitan ikäänkuin vahingon kiertämään ja rupean myös tylyksi läheisilleni tai en enää vastaa heidän viesteihinsä ym.
Jos ihastukseni on tyly, alan suunnilleen inhota omia kavereitani ja sukulaisiani ja pidän heitä todella paljon huonompana kuin ihastustani sekä alan itse miettiä, etten enää haluaisi elää. Jos ihastukseni joskus on mukava, leijailen onnessa sen avulla kuukausia ja muutun tehokkaaksi, puuhakkaaksi ja itsevarmuuteni paranee. Onko tämä aivan normaalia vai mihin tilanne voisi viitata?
Kommentit (43)
Mua ei ole koskaan rakastettu -> en osaa rakastaa itseäni -> en osaa rakastaa muitakaan. Ihmissuhteet epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. En edes tunnista muissa positiivisia tunteita itseäni kohtaan. Ihastun vain mielestäni "objektiviisesti" hyvännäköisiin ja älykkäisiin, vaikka he inhoaisivat minua. En tiedä, miten tuosta kehästä pääsee irti.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis objektiivisesti.
Mun kosketusnäytössä on jotain vikaa, kun typotan niin helposti.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Mä en välttämättä edes tunnista muiden tunteita. En ole kovin hyvä lukemaan ihmisiä.
T. Ap
Mä vietin kuulemma vauvana suurimman osan ajastani yksin pinnasängyssäni. Tunnista toiseen. En saanut olla sylissä, äitini ei jutellut tai hymyillyt mulle. Opin olemaan itkemättä, kun jouduin vain odottamaan. Ehkä muhun on jäänyt joku vaurio siitä.
Nykyäänkin oletan, että mulla "kuuluu" olla vaikeaa ja paha olla. Mun "kuuluu" rakastaa yksipuolisesti ja saada huonoa kohtelua sekä tylyjä sanoja siltä ihailun kohteeltani. Sellaista.
Ei tällaisesta parannu koskaan, sillä mun psyyke on jotenkin rikki. Olen ehkä lievempi tapaus kuin ne romanialaiset vailla välittämistä kasvaneet lastenkotilapset, mutta samalla idealla mennään.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Et kai vaan oo se tyyppi joka on ihastunut mun kaveriin? :D
Ostelee koko ajan hullun kalliita lahjoja ja maksaa suunnilleen kaverin koko elämisen. Oon sanonut että toi X:hän on ihastunut suhun mutta kaveri on vaan sanonut "Nääh... Ei kai. Se vaa tykkää olla kiva ja ostella kaikkee".
Tää ihastuja käytännössä elättää mun kaveria, vaikka mitään heidän välillään ei ole tapahtunut.
En ole sama. En osta koko ajan tai elätä muuten, mutta ei mulla ois sellaista vastaan mitään toisaalta. Mieluusti elättäisin ihastustani.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reaktiosi on "normaali" siinä mielessä, että hyvin moni on kokenut samanlaisen reaktion. Reaktio on kuitenkin haitallinen ja siitä on koulutettava itsensä pois.
Vierailija kirjoitti:
Mä vietin kuulemma vauvana suurimman osan ajastani yksin pinnasängyssäni. Tunnista toiseen. En saanut olla sylissä, äitini ei jutellut tai hymyillyt mulle. Opin olemaan itkemättä, kun jouduin vain odottamaan. Ehkä muhun on jäänyt joku vaurio siitä.
Nykyäänkin oletan, että mulla "kuuluu" olla vaikeaa ja paha olla. Mun "kuuluu" rakastaa yksipuolisesti ja saada huonoa kohtelua sekä tylyjä sanoja siltä ihailun kohteeltani. Sellaista.
Ei tällaisesta parannu koskaan, sillä mun psyyke on jotenkin rikki. Olen ehkä lievempi tapaus kuin ne romanialaiset vailla välittämistä kasvaneet lastenkotilapset, mutta samalla idealla mennään.
T. Ap
Voi että mitä itse säälistä kakkaa. Munkin vanhemmat oli tunnekylmiä, mene terapiaan äläkä jää vellomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole normaalia. Minulla on yksi tuollainen kokemus. Mies joka oli minuun ihastunut, hoki minulle jatkuvasti sitä kuinka hän palvoo minua ja osteli minulle kaikkea ja teki minun eteen kaiken. Se alkoi ahdistamaan ja sanoin monta kertaa että ”lopeta”. Hän loukkaantui siitä että ”en arvosta” hänen vaivannäköään. Hän siis ajatteli että hänen tapansa toimia on se oikea tapa kun ollaan ihastuneita. Tuollaisennihmisen kanssa on vaarallista olla. Ovat arvaamattomia ja epävakaita. Aivan kuten sinä ap. Mene terapiaan. Onnellisuus ei tarkoita yhtä ihmistä, asiaa tai mitään muutakaan yksitäistä asiaa.
Se on ohimenevä tunne jostain jonka voit saavuttaa itse itsellesi. Terapiassa voisit löytää ne omat lukkosi ja selvittää miksi käyttäydyt noin.Mä en taida osata rakastaa muuten edes. Mulle se on rakkauden ilmaisemista todella. Toki sanon kauniita sanojakin, mutta saattavat kuulostaa yli-imeliltä Suomessa. Olen oppinut leffoista, kirjoista ja sarjakuvista "rakastamaan", kun mua ei ole koskaan oikeassa elämässä rakastettu, ei edes lapsuudessani.
T. Ap
Ymmärrän. Ja hyvä että tunnistat ongelmasi. Ei ole sinun vikasi että olet jäänyt vaille tärkeitä tarpeita ja rakkautta elämäsi aikana. Lapsuudessa nuo tunteet rakentuvat. On kuitenkin sinun vastuusi, kehittää itseäsi. Rakentaa terve suhtautuminen itseesi ja ottaa vastuusi omasta onnellisuudestasi. Mieti mikä on sinulle tärkeää. Mitkä ovat sinusta terveitä arvoja ja mitkä epäterveitä. Kukaan ei voi tehdä sinua onnelliseksi ja itsevarmaksi paitsi sinä itse. Mies voi jättää sinut, ja joudut etsimään taas uuden ihmisen joka tekee sinut onnelliseksi.
Ei ole helppoa rakentaa tervettä itsetuntoa ja itsearvostusta rikkinäiselle pohjalle. Se on kuitenkin mahdollista. Mutta vain sinä pystyt sen itsellesi tarjoamaan. Ei mies, äitisi, ystäväsi tai kukaan mukaan. Hakeudu terapiaan. Ota vastuu omasta onnellisuudestasi.
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Tämä. Terapiaa hoetaan kuin ihmeparannuksen lähteenä mitä se ei todellakaan ole. Esimerkiksi ap:lla on luultavasti sekä traumatausta että autismikirjon piirteitä juttujensa perusteella. Vaikka hän istuisi kymmenen vuotta putkeen ”tavallisessa” terapiassa, ei se muuttaisi yhtään mitään - paitsi tietysti söisi ap:n säästöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole normaalia. Minulla on yksi tuollainen kokemus. Mies joka oli minuun ihastunut, hoki minulle jatkuvasti sitä kuinka hän palvoo minua ja osteli minulle kaikkea ja teki minun eteen kaiken. Se alkoi ahdistamaan ja sanoin monta kertaa että ”lopeta”. Hän loukkaantui siitä että ”en arvosta” hänen vaivannäköään. Hän siis ajatteli että hänen tapansa toimia on se oikea tapa kun ollaan ihastuneita. Tuollaisennihmisen kanssa on vaarallista olla. Ovat arvaamattomia ja epävakaita. Aivan kuten sinä ap. Mene terapiaan. Onnellisuus ei tarkoita yhtä ihmistä, asiaa tai mitään muutakaan yksitäistä asiaa.
Se on ohimenevä tunne jostain jonka voit saavuttaa itse itsellesi. Terapiassa voisit löytää ne omat lukkosi ja selvittää miksi käyttäydyt noin.Mä en taida osata rakastaa muuten edes. Mulle se on rakkauden ilmaisemista todella. Toki sanon kauniita sanojakin, mutta saattavat kuulostaa yli-imeliltä Suomessa. Olen oppinut leffoista, kirjoista ja sarjakuvista "rakastamaan", kun mua ei ole koskaan oikeassa elämässä rakastettu, ei edes lapsuudessani.
T. Ap
Ymmärrän. Ja hyvä että tunnistat ongelmasi. Ei ole sinun vikasi että olet jäänyt vaille tärkeitä tarpeita ja rakkautta elämäsi aikana. Lapsuudessa nuo tunteet rakentuvat. On kuitenkin sinun vastuusi, kehittää itseäsi. Rakentaa terve suhtautuminen itseesi ja ottaa vastuusi omasta onnellisuudestasi. Mieti mikä on sinulle tärkeää. Mitkä ovat sinusta terveitä arvoja ja mitkä epäterveitä. Kukaan ei voi tehdä sinua onnelliseksi ja itsevarmaksi paitsi sinä itse. Mies voi jättää sinut, ja joudut etsimään taas uuden ihmisen joka tekee sinut onnelliseksi.
Ei ole helppoa rakentaa tervettä itsetuntoa ja itsearvostusta rikkinäiselle pohjalle. Se on kuitenkin mahdollista. Mutta vain sinä pystyt sen itsellesi tarjoamaan. Ei mies, äitisi, ystäväsi tai kukaan mukaan. Hakeudu terapiaan. Ota vastuu omasta onnellisuudestasi.
Höpö höpö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Tämä. Terapiaa hoetaan kuin ihmeparannuksen lähteenä mitä se ei todellakaan ole. Esimerkiksi ap:lla on luultavasti sekä traumatausta että autismikirjon piirteitä juttujensa perusteella. Vaikka hän istuisi kymmenen vuotta putkeen ”tavallisessa” terapiassa, ei se muuttaisi yhtään mitään - paitsi tietysti söisi ap:n säästöt.
Ei välttämättä. Terapia ei tarjoa ihmeparantumista tai ratkaise mitään. Se auttaa ihmistä hahmottamaan elämäänsä ja ongelmiaan. Terpeutti on apu ei ratkaisu. Ratkaisut löytää itse, ja joo kaikki eivät tarvitse apua vaan löytävät itsetutkiskelun kautta keinot itsekin. Usealle terapiasta saattaa olla kuitenkin hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä vietin kuulemma vauvana suurimman osan ajastani yksin pinnasängyssäni. Tunnista toiseen. En saanut olla sylissä, äitini ei jutellut tai hymyillyt mulle. Opin olemaan itkemättä, kun jouduin vain odottamaan. Ehkä muhun on jäänyt joku vaurio siitä.
Nykyäänkin oletan, että mulla "kuuluu" olla vaikeaa ja paha olla. Mun "kuuluu" rakastaa yksipuolisesti ja saada huonoa kohtelua sekä tylyjä sanoja siltä ihailun kohteeltani. Sellaista.
Ei tällaisesta parannu koskaan, sillä mun psyyke on jotenkin rikki. Olen ehkä lievempi tapaus kuin ne romanialaiset vailla välittämistä kasvaneet lastenkotilapset, mutta samalla idealla mennään.
T. Ap
Voi että mitä itse säälistä kakkaa. Munkin vanhemmat oli tunnekylmiä, mene terapiaan äläkä jää vellomaan.
Itse asiassa äitini ravisteli mua vakavasti vauvana, kun kerran itkin (on sen myöntänytkin). Kävin aikuisena muusta syystä aivojen magneettikuvassa, josta se paljastui. Aivoissani on yllättävän pahat vauriot siihen nähden, että kuitenkin pärjäsin koulussa hyvin. Lääkäri oli yllättynyt aivokuvia katsottuaan siitä, kun kerroin opiskelevani yliopistossa.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä vietin kuulemma vauvana suurimman osan ajastani yksin pinnasängyssäni. Tunnista toiseen. En saanut olla sylissä, äitini ei jutellut tai hymyillyt mulle. Opin olemaan itkemättä, kun jouduin vain odottamaan. Ehkä muhun on jäänyt joku vaurio siitä.
Nykyäänkin oletan, että mulla "kuuluu" olla vaikeaa ja paha olla. Mun "kuuluu" rakastaa yksipuolisesti ja saada huonoa kohtelua sekä tylyjä sanoja siltä ihailun kohteeltani. Sellaista.
Ei tällaisesta parannu koskaan, sillä mun psyyke on jotenkin rikki. Olen ehkä lievempi tapaus kuin ne romanialaiset vailla välittämistä kasvaneet lastenkotilapset, mutta samalla idealla mennään.
T. Ap
Voi että mitä itse säälistä kakkaa. Munkin vanhemmat oli tunnekylmiä, mene terapiaan äläkä jää vellomaan.
Vaikutat itsekin melko tunnekylmältä kommenttisi perusteella...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Tämä. Terapiaa hoetaan kuin ihmeparannuksen lähteenä mitä se ei todellakaan ole. Esimerkiksi ap:lla on luultavasti sekä traumatausta että autismikirjon piirteitä juttujensa perusteella. Vaikka hän istuisi kymmenen vuotta putkeen ”tavallisessa” terapiassa, ei se muuttaisi yhtään mitään - paitsi tietysti söisi ap:n säästöt.
Ei välttämättä. Terapia ei tarjoa ihmeparantumista tai ratkaise mitään. Se auttaa ihmistä hahmottamaan elämäänsä ja ongelmiaan. Terpeutti on apu ei ratkaisu. Ratkaisut löytää itse, ja joo kaikki eivät tarvitse apua vaan löytävät itsetutkiskelun kautta keinot itsekin. Usealle terapiasta saattaa olla kuitenkin hyötyä.
Autismikirjon ihmiset eivät osaa käsitellä asioita neurokirjon tavoin. Ap mainitsee, ettei oikein edes tunnista tunteita eikä osaa nimetä niitä. Ihan näin sivusta vain mainitsen. Siinä ei hirveäsi ”ohjattu itsetutkiskelu suunnattuna neurotyypillisille” auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Tämä. Terapiaa hoetaan kuin ihmeparannuksen lähteenä mitä se ei todellakaan ole. Esimerkiksi ap:lla on luultavasti sekä traumatausta että autismikirjon piirteitä juttujensa perusteella. Vaikka hän istuisi kymmenen vuotta putkeen ”tavallisessa” terapiassa, ei se muuttaisi yhtään mitään - paitsi tietysti söisi ap:n säästöt.
Ei välttämättä. Terapia ei tarjoa ihmeparantumista tai ratkaise mitään. Se auttaa ihmistä hahmottamaan elämäänsä ja ongelmiaan. Terpeutti on apu ei ratkaisu. Ratkaisut löytää itse, ja joo kaikki eivät tarvitse apua vaan löytävät itsetutkiskelun kautta keinot itsekin. Usealle terapiasta saattaa olla kuitenkin hyötyä.
Autismikirjon ihmiset eivät osaa käsitellä asioita neurokirjon tavoin. Ap mainitsee, ettei oikein edes tunnista tunteita eikä osaa nimetä niitä. Ihan näin sivusta vain mainitsen. Siinä ei hirveäsi ”ohjattu itsetutkiskelu suunnattuna neurotyypillisille” auta.
Kognitiivinen käyttäytymisterapia auttaa autisminkirjoisia henkilöitä. Terapiamuotoja ja suuntauksia on monia. Terveydenalan ammattilaiset osaavat ohjata oikeaan apuun.
Oletko se Ilkka Alanko -fani? Jolla on myös lähestymiskielto kuuluisan räppärin veljeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko todeta tähän: ei se terapiakaan ole mikään autuaaksi tekevä asia, eikä välttämättä auta lainkaan. Olemme erilaisia. Jos huomaat, että käytöksesi ahdistaa muita, onnesi tekee toisen onnettomaksi, vaihda ihmistä.
Tämä. Terapiaa hoetaan kuin ihmeparannuksen lähteenä mitä se ei todellakaan ole. Esimerkiksi ap:lla on luultavasti sekä traumatausta että autismikirjon piirteitä juttujensa perusteella. Vaikka hän istuisi kymmenen vuotta putkeen ”tavallisessa” terapiassa, ei se muuttaisi yhtään mitään - paitsi tietysti söisi ap:n säästöt.
Ei välttämättä. Terapia ei tarjoa ihmeparantumista tai ratkaise mitään. Se auttaa ihmistä hahmottamaan elämäänsä ja ongelmiaan. Terpeutti on apu ei ratkaisu. Ratkaisut löytää itse, ja joo kaikki eivät tarvitse apua vaan löytävät itsetutkiskelun kautta keinot itsekin. Usealle terapiasta saattaa olla kuitenkin hyötyä.
Autismikirjon ihmiset eivät osaa käsitellä asioita neurokirjon tavoin. Ap mainitsee, ettei oikein edes tunnista tunteita eikä osaa nimetä niitä. Ihan näin sivusta vain mainitsen. Siinä ei hirveäsi ”ohjattu itsetutkiskelu suunnattuna neurotyypillisille” auta.
Kognitiivinen käyttäytymisterapia auttaa autisminkirjoisia henkilöitä. Terapiamuotoja ja suuntauksia on monia. Terveydenalan ammattilaiset osaavat ohjata oikeaan apuun.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä: eivät todellakaan osaa.
Olen itse täsmälleen samanlainen. Jotenkin helpottavaa kirjoittaa tänne, koska juuri tälläkin hetkellä minulla on surkea (lähes itsetuhoinen) olo, kun mies, johon olen ihan hullulla tavalla rakastunut on ollut muutaman päivän etäisemmän oloinen. On vielä muitakin huolia tällä hetkellä, mutta nekin huolet katoaisivat hetkessä jos saisin jonkin armopalan tai vähän lämpöä tuolta mieheltä. Tätä jatkunut jo monta vuotta. Suhteentapainen. Välillä lämpimämpää välillä etäisempää. Ja määrittää koko elämääni. Tälläkin hetkellä tunnen, että olen täysin arvoton ja tehnyt kaiken väärin, enkä ole onnistunut missään, sekä olen pilannut kaiken, vaikka olen yrittänyt parhaani. Tunnen olevani surkea ja huono, sekä häpeän itseäni ja koko elämääni. Tuntuu, että en osaa koskaan tehdä mitään oikein tai olla, kuin ihmiset yleensä. Itseni ja elämäni arvontunteet ja kaikki positiiviset tunteet on kiinni tuosta miehestä. Valitettavasti tuntuu, että tämä kuvio on myös hyväksikäyttöä ja en vain saa sitä poikki. Nytkin olen jossain masennuksessa, lamaantunut, enkä pysty keskittymään tai tekemään mitään tuon miehen etäisyyden ja kylmyyden vuoksi. Odotan vain, että hän osoittaisi edes vähän lämpöä, että tämä tilanne paranisi. Säälittävää, tiedän ja häpeän, että olen niin riippuvainen ja koko elämä pyörii tuon miehen mukaan. Minulla on epävakaa lapsuus ja nuoruus, traumaattinen tausta, epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen pahasti läheisriippuvainen. Vedän puoleeni narsistisia ja hyväksikäyttäviä tyyppejä ja vielä rakastun heihin aina hullun lailla. Minusta kirjoitat ihan järkevästi, osaat analysoida ym. Ajattelin, että olisiko sinullakin epävakaa ph tai läheisriippuvuus? Aiheuttaa tuollaista käytöstä. Seuraan tätä ketjua, voimia. T: Samanlainen
Niin ja täytyy sanoa, että kerrankin joku kuulostaa tässä asiassa aivan samalta, kuin itse. En muista olisinko ennen lukenut näin täsmäävää. Siksi oli ihan pakko kirjoittaa. Oletkohan nuori ihminen? Itse olen jo vähän aikuisempi.
T: Samanlainen
Mä en taida osata rakastaa muuten edes. Mulle se on rakkauden ilmaisemista todella. Toki sanon kauniita sanojakin, mutta saattavat kuulostaa yli-imeliltä Suomessa. Olen oppinut leffoista, kirjoista ja sarjakuvista "rakastamaan", kun mua ei ole koskaan oikeassa elämässä rakastettu, ei edes lapsuudessani.
T. Ap