Arvostatko pitkään naimisissa olleita?

Jos perheessä on lapsia niin arvostan. Uusperhekuviot on helvetillisiä.

Arvostan sitä, että ollaan valmiita tekemään töitä parisuhteen eteen eikä luovuteta heti kun tottuu toiseen tai tulee vähän tylsää. Ja että hyväksytään ettei parisuhde aina voi olla pelkkää intohimoa ja ilotulitusta, vaan välillä tulee niitä alamäkiäkin. Loppujen lopuksi on yksi ja sama, onko pari naimisissa vai avoliitossa, rakkaus ratkaisee.

Kyllä. Puoliso on perheenjäsen ei sellaista vaihdeta.

Arvostan. Ei se tarkoita että vaikka teillä se ei ole enää ihanaa ja intohimoista etteikö joillakin voisi olla.

[quote author="Vierailija" time="31.03.2015 klo 19:15"]

Arvostan sitä, että ollaan valmiita tekemään töitä parisuhteen eteen eikä luovuteta heti kun tottuu toiseen tai tulee vähän tylsää. Ja että hyväksytään ettei parisuhde aina voi olla pelkkää intohimoa ja ilotulitusta, vaan välillä tulee niitä alamäkiäkin. Loppujen lopuksi on yksi ja sama, onko pari naimisissa vai avoliitossa, rakkaus ratkaisee.

[/quote]

Mä oon samaa mieltä, mutta toisaalta ihailen myös niitä, jotka ovat uskaltaneet muuttaa elämäänsä. Eroaminen vaatii myös rohkeutta. 

[quote author="Vierailija" time="31.03.2015 klo 19:23"]

Kyllä. Puoliso on perheenjäsen ei sellaista vaihdeta.

[/quote]

Vaikka kumpikin tulisi onnellisemmaksi uuden kumppanin kanssa?

Arvostan, vaikka oma liitto sujuikin kuin tanssi. T:14v naimisissa

No ei kai se pitkä liitto nyt ole se itseisarvo jota monet arvostavat. Eiköhän kyse ole juurikin siitä, että arvostetaan sitä miten jotkut ovat valmiita tekemään töitä suhteen eteen ja elämään sitä arkea yhdessä - mikään liitto ei ole ruusumaista ensirakastumisen huumaa vuosikausia.  

Järkevämpää olisi olla perhe erikseen, ja sen lisäksi puolisot voisivat tarpeensa mukaan käydä "vieraissa". Nykysysteemi sopii harvoille ja on ihmisille luonnoton.

Olen ollut naimisissa pian 23 vuotta, joten eiköhän se vastaa minun osaltani ap:n kysymykseen.

Kyllä ainakin mun vanhempien olisi kannattanut erota. Liitto kesti toisen kuolemaan saakka, mutta eipä siinä paljon lämpöä ollut, sellaista velvollisuudentunteista suorittamista häpeän pelossa. Isällä oli varmasti lämpimämmät välit naapurin isäntään kuin äitiin. Sen kanssa sentään joskus jotain puhuikin, äidin kanssa tuskin koskaan.

Ällöttävää oli olla hautajaisissa, kun kaikki puhuivat paskaa ja leskeä muistettiin. Varmasti oli äitikin helpottunut isän kuolemasta. 

Arvostan. Vanhemmillani on ollut, kuten melkein kaikilla sukulaisillanikin. Itsekin ehdin olemaan 24 vuotta yhdessä, kunnes mies lähti. Hän ei ilmeisesti arvostanut.

En aina, (esim. appivanhempani, jotka nälvivät koko ajan toisiaan ja puhuvat yleensäkin toisistaan jatkuvasti pahaa). Toivon, että mieheni kanssa emme tulisi samanlaisiksi.

Mun vanhemmat on olleet naimisissa 44 vuotta, ei ole aina ollut herkkua.. Mutta niin kiintyneitä toisiinsa, että hirvittää oikein miettiä kumpiko jää yksin toisen kuollessa..

Appivanhemmat on olleet naimisissa kohta 50 vuotta. Tämä on anopilta jo kamalaa masokismia. Äijä on pettänyt jo liiton alkuajoilta, pitää vaimoaan kynnysmattona, nälvii ja haukkuu, hakkaakin joskus. Tätä en ymmärrä. Anoppi sanoi joskus, että niin kauan jaksaa kun lapset ovat omillaan.. No, mä olen hänen poikansa hakenut 26 vuotta sitten, silti hän jaksaa jatkaa..

Niin, meillä tosiaan 26 vuotta yhdessä, 16 naimisissa. Nyt on ollut vuoden verran tosi vaikeaa, lähinnä raha-asioiden takia. Olen miettiny eroa monta kertaa, tosi monta kertaa... Luulen, että me emme ole kuolemaan saakka yhdessä. Kuopus on vasta 6v, en halua vielä erota lasten takia.

Arvostan pitkiä liittoja, jos kyse on oikeasti terveestä kahden ihmisen välisestä parisuhteesta. Tärkeää on kehittyminen yksilöinä ja pariskuntana toinen toistaan arvostaen.

Suhteet, joissa ollaan yksinolon pelosta, taloudellisista syistä, lasten takia yms. ovat itsensä ja toisen huijaamista.

Arvostan. Silloin ollaan kykeneviä sitoutumaan ja rakastamaan. Ja sietämään arkea. Edellyttää tasa-arvoista suhdetta, jossa saa olla oma itsensä

Arvostan.

Kyllä arvostan. Se kertoo yrittämisen ja rakastamisen halusta. Mutta sitä en arvosta, että ollaan yhdessä, vaikka toinen hakkaa tai pettää ja toinen on sitten todella onneton. Mutta jos kumppani on ok, niin silloin olen sitä mieltä, että liitosta pitää tehdä onnellinen, ei se sitä itsestään yleensä ole. Molempien pitää panostaa siihen ja haluta liiton kestävyyttä. Ei se ole sen vaikeampaa kuin luopua minä-minä-asenteesta ja asettaa puoliso etusijalle itseensä nähden. Tämä tietysti toimii vain jos, kumpikin ajattelee samalla tavalla. Minä esim. nousen joka aamu aiemmin ylös ja laitan miehelleni aamupalan ja keitän kahvit valmiiksi ja teen sen mielelläni.

Minustakin nuo uusperhe kuviot on todella stressaavan oloisia, on sinun, minun ja meidän lapsia ja näiden sukulaisia, exiä ja nyxiä ja näiden exiä ja nyxiä ja lapsia. Lapset suhailevat viikottain paikasta toiseen. Oma asiansa, enkä mitenkään moralisoi, itselleni tuo olisi vain hirveän väsyttävää. Ihan tarpeeksi huolehtia tästä yhdestä perheestä ja suvusta. Olemme olleet naimisissa 21 v ja yhdessä 29 v, on ollut huonompiakin aikoja, mutta aina siellä pohjalla on kuitenkin ollut rakkaus ja halu pysyä yhdessä. Nykyään elämä on seesteistä ja onnellista, jonkun mielestä varmaan tylsää ja tasapaksua. Ei se meistä sitä kuitenkaan ole. Olemme toistemme läheisimmät ihmiset ja parhaat ystävät, meillä on paljon yhteistä tekemistä ja harrastuksia ja seksi on todella ihanaa. Romantiikkaa on jokaisessa päivässä ja hellyyttä myös.

Oikeastaan vähän säälin heitä, jotka ovat eronneet esim. pikkulapsivaiheessa kun elämä on ollut rankkaa, he eivät saa kokea tätä yhteenkuuluvuutta, joka syntyy myös niistä vaikeista ajoista, joiden jälkeen sitten taas aurinko paistaa.

En arvosta. Lyhyt hyvä suhde on parempi kuin vuosien hampaidenkiristely.

Arvostan sitä, että liitto saadaan pysymään virkeänä!