Lue keskustelun säännöt.
Mitä iloa on elämässä kun on vanha? En ikinä
08.12.2009 |
haluaisi olla vanha, mutta en myöskään halua kuolla. Kammottaa vaan ajatus olona vanhana kurttuisena mummona. Elämä takana ja vain muistot ja nykypäivä jäljellä.
Minulla on ehkä joku ikäkriisi menossa, mutta nyt jo tuntuu välillä ahdistavalta, että en voi tiettyjä juttuja kokea enää koskaan tässä elämässä. Kaipasin aikoinaan mielettömästi omaa rakasta ja perhettä. Ne minulla nyt on ja olen ihan onnellinen, mutta silti kaipaan jotain, en tiedä mitä.
Tunnen itseni ikälopuksi kun katson nuoria ihmisiä, joilla on elämä edessä. Olen levoton, kuuntelen iltaisin musiikkia ja haaveilen jostain huolettomasta elämästä mitä joskus nuorempana elin. Mennyt ei palaa, mutta ahdistaa vähän tämä haikailu, vuodet vaan vierii entistä nopeammin, kroppa alkaa näyttää vanhenemisen merkkejä ja inhoan sitä.
Kommentit (47)
Sain aikoinani viettää monta railakasta vuotta baareissa pyörien ja loppuaikoina se tuntui loputtoman yksinäiseltä. Miksi siis nyt kaipaan sitä?? En varmaankaan jatkuvaksi elämäntavaksi enää, mutta silloin tällöin olisi ihanaa kokea se huikea fiilis kun valmistautuu iltaan eikä tiennyt mitä se tuo tullessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun elän ihanaa elämäää nykyisen kanssa, niin oikein ootan vanhenemista. Sitä että seksi sen kun paranee, lapset kasvaa ja saadaan ukon kanssa enemmän aikaa itselle. Ruuhkavuodet onneksi alkaa olla takana. Ellei sitten masussa kasva uusi elämä.
Joka sekin tietty hieno homma!
t: 2
Kun katson kaksikymppisiä haikailen että saisipa elää vielä edes yhden päivän tuossa olotilassa. Baari-illat eivät ole muistelemisen arvoisia mutta tanssiminen oli ihanaa irtautumista arjesta ja aivan toista nuorena ja nättinä, ikäisteni jammailu näyttää säälittävältä. Muistelen haikeana joitain kesäiltoja kaveriporukan kanssa, hetkellisen huoletonta olotilaa jota ei enää koskaan ole mahdollista saavuttaa. Inhoan vanhenemisen muutoksia kasvoissani ja ulkonäköni vierauden tuntua. Inhoan vanhenemisen rappeuttamisvaikutusta todella syvästi ja miksi siitä pitäisi pitää, se ei ole muuta kuin pelkkää menettämistä ja kuolemaa.
Sain aikoinani viettää monta railakasta vuotta baareissa pyörien ja loppuaikoina se tuntui loputtoman yksinäiseltä. Miksi siis nyt kaipaan sitä?? En varmaankaan jatkuvaksi elämäntavaksi enää, mutta silloin tällöin olisi ihanaa kokea se huikea fiilis kun valmistautuu iltaan eikä tiennyt mitä se tuo tullessaan.
paljon enemmän kuin vanhenemiseen. Nyt kun olen melkein neljäkymmentä, on hyvä. Kaikki on hyvin omassa elämässä, ja lisäbonuksena jopa näyttää että paha saa palkkansa, mikä on jo aika huikeaa :-).
eikä kukaan voi tulla sanomaan että "lopeta tuo tai kuolet nuorena".
;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset on sitten isoja, ja on taas aikaa rientää. Ei baareissa, vaan harrastuksissa, leffoissa, yhdistyksissä, näyttelyissä, keikoilla, tavata ystäviä jne jne. Ei tartte kuskata lasta tarhaan/kouluun/harrastuksiin, hoitaa kipeänä, pestä likastuvia kuravaatteita yms. Ei uhmaikäisen kiukutteluja tai teinien raivareita.
Ja mitä ulkonäön rupsahtamiseen tulee, niin äiti on todennut, että armeliaasti näkö huononee samalla, ryppyjä ei enää näe :D Eikä myöskään jokaista pölypalleroa, kotikin tuntuu siistimmältä ;)
etenkin alta 25 v, oli pikemminkin ahdistavaa. Ainoa hyvä puoli oli - nättiyden ohella :-) - oli se tunne, että mikä tahansa on elämässä mahdollista. Koko maailma oli avoin.
Olen 41 v ja nyt realismi on iskenyt ja tiedän, ettei maailma enää ole minulle avoinna. Olen valintani valinnut ja näillä mennään...
Pari hassu oivallusta olen saanut ihan tämän vuoden aikana, ja ne liittyvät ikään:
Minä olen opettaja ja opetan 20-23-vuotiaita. Tiedätkö mikä on minun suurin hupini, kun opiskelijat esittävät omia esityksiään ja minä istun katsomossa? Kuvittelen, miltä he näyttävät vanhoina :-)! Ei tämä ole mitään panettelua, vaan minä vain mietin, että tuossa nuokin ihmiset vanhenevat, mutta eivät sitä itse tiedosta. Mutta minä tiedän.
Toinen oivallukseni: ne kaikki kurttuiset mummot ovat olleet joskus nuoria. He ovat myös eläneet sen nuoruuden. Ennen sitä jotenkin luuli, että he ovat aina olleet vanhoja... Tätä on vaikea selittää, totta kai olen tiennyt, että hekin ovat olleet nuoria, mutta nyt tämä on seljennyt ihan oivalluksen tasolla.
Ymmärsiköhän kukaan näitä oivalluksiani...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja lisäbonuksena jopa näyttää että paha saa palkkansa, mikä on jo aika huikeaa :-).
ja nyt on ihanaa, kun on aivan fantastinen elämä menossa.
t: 2
kun usein havahdun peilin edessä ihailemassa uusia ryppyjäni. Ihastelen niitä ja bongailen uusia. Huomaan kuinka paljon elämänkokemusta on karttunut ja kuinka paljon kypsemmin osaan suhtautua asioihin kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Odotan innolla vieläkin seesteisempää ja tyynempää elämänvaihetta. Valmis olen luopumisenkin vaiheeseen, joka ehkä sitten joskus tulee jos vanhaksi elän. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu. Koskaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että elän vain tätä päivää ja olen onnellinen siitä. Eilistä ei enää ole ja huominenkaan ei koskaan ole varmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vapaana olosta. Tein tyhmiä asioita nuorena(ja paljon) ja jätin tilaisuudet käyttämättä. Ehkä sekin kaduttaa.
Olen oikeastaan onnellinen, minulla on lapsia ja elämä ihan kunnossa. Mutta jokin ikäkriisi tai jokin painaa ja pahasti.
kun taisin olla aikalailla sellanen suorittaja-tyyppi. Yöunet menivät usein, kun pohdin kaikenlaista, mitä elämässä vielä "pitäisi" saada aikaiseksi.
-stressasi, kun ei ollut vielä valmistunut,
-stressasi, kun ei oikein tiennyt, mitä tekisi "isona"
-stressasi, kun ei ollut löytänyt vielä "sitä oikeaa"
-stressasi, kun ajatteli, milloin "ehtisi" tehdä lapset
-stressasi se ainainen rahapula
-harmitti, kun ei ollut rahaa matkustaa tai pitää lomia, vaan yliopiston loma-aikaankin olin aina töissä.
Nyt elämä on asettunut uomiinsa:
- kaksi tutkintoa takana,
- vakituinen työpaikka,
- rahaa tulee ihan riittävästi,
- olen naimisissa ihanan miehen kanssa, jota rakastna,
- meillä on ihana yhteinen lapsi, jota rakastan enemmän kuin muuta,
- tuntuu, että tämä oma kotimmekin on oikein ihana. Jotenkin vaan nautin kotona perheen kanssa olemisesta. Ei edes joulukuun pimeydessä tee minnekään muualle mieli kuin kotiin lapsen ja miehen kanssa.
Ulkonäköä ei ole juuri koskaan ollutkaan, joten sen rapistuminen ei niin hirveesti edes harmita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulun niihin, jotka kaunistuvat vanhetessaan. Nuorena minua ei kukaan katsonut kahdesti, mutta nyt, tyylini löytäneenä, olen ns. puhjennut kukkaan. Minulle sopivat aikuisten vaatteet, aikuisten kampaukset ja meikit. En todellakaan haikaile nuoruuden perään - enkä edes baari-iltojen. On ihanaa, kun ei tarvitse enää kilpailla nuorten miesten suosiosta. Hermoilut siitä, huomaako kukaan, ovat taakse jäänyttä elämää. Energiansa voi suunnata asioihin, jotka tuottavat pysyvää mielihyvää. Mahdolliset miesten kohteliaisuudet ovat enää mukava bonus, eivät itsetarkoitus.
On ihanaa, kun on kokemusta asioista ja tilanteista, tietää ja osaa. Työ on helppoa, ihmissuhteet eivät enää mene solmuun ja ajanhallinta onnistuu. Ja nyt voi jo hyvillä mielin ajatella sitäkin mahdollisuutta, että muutaman vuoden kuluttua ei tarvitse enää mennä töihin! Voi täyttää kaikki päivänsä mukavalla puuhastelulla, liikunnalla ja itsensä hoitamisella. Liikunta pitää toivottavasti suorituskyvyn korkealla vielä ainakin parikymmentä vuotta.
Vähitellen tulee mieleen toki syvällisempiäkin ajatuksia elämän tarkoituksesta ja sen täyttämisestä. Se, että on saanut kasvatetuksi aika tasapainoisen tuntuisen nuoren ihmisen, on tietenkin yksi juttu, mutta vielä on aikaa olla laajemminkin hyväksi ihmiskunnalle. Jos nyt ei ihan Nobelin palkinnon veroisesti, mutta omassa lähiympäristössä kuitenkin.
Jos elämä tuntuu loppuvan kolmikymppisenä, ovat tavoitteet olleet aivan liian matalalla! Nostakaa nuoret tavoitetasoa niin elämä saa uutta mielekkyyttä.
Mulla on usein erittäin paljon jo kuvatun kaltaisia olotiloja - kuuntelen iltaisin musiikkia ja haikailen milloin mitäkin. Sitä vapaata fiilistä, kun laittautui iltaa varten valmiiksi, sitä miten oli ihanaa vaan tanssia välittämättä muiden mielipiteistä (kun muut olivat kuitenkin niin kännissä että hittojako niistä viitsi välittää). Sitä, kun saattoi viiden minuutin varoitusajalla pystyä lähtemään viikonlopuksi toiselle puolelle Suomea, sitä, ettei kukaan sanellut, mitä sun tulisi tehdä, millä lailla se tulisi tehdä ja milloin se tulisi tehdä. Sitä, ettei kukaan olettanut tai vaatinut juuri mitään, ja kaikessa sai vedota siihen, että "mä olen vielä nuori" :) Ja ennen kaikkea sitä, kun olin vielä kaunis, siis oikeasti, en mikään ryppyyntyvä ja harmaantuva riipputissinen hiiri. Sitäkin on ikävä, että idiootit amisjuntit vislailevat perään kadulla, nykyisin edes oma mies ei vilkaise toista kertaa.
Tuntuu aivan mielipuoliselta ajatella, että siitä kun elin tuollaista elämää (jota nyt haikailen) on vasta viisi vuotta. Ja tuntuu, anteeksi vaan, kauhealta tiedostaa elävänsä keskellä kolmenkympin kriisiä, kun itsellä on ikää vasta 24 vuotta... No, lapset kasvaa ja tulee taas se aika, jolloin mä voin olla ja elää vapaasti, mutten silti ole enää nuori. Enkä kaunis, sitä en ole enää koskaan.
hyväkuntoinen ja kestin fyysisesti miltei mitä vain(siis kuvittelin). Olin kaunis ja vapaa kuin taivaan lintu. Tiedän, että aika kultaa muistot :)
Mutta miten päästä eroon tästä ikäkriisistä? Olen 37v ja ahdistaa pahasti. Tässäkö elämä on ;( Lapset ovat ainoa iloni nykyään.
Minulla on nyt ruuhkavuodet: aikaa itselle on todella vähän, lapset on pieniä ja töitä paljon. Elämä tuntuu olevan vain työtä ja kiirettä. Lisäksi työkavereissani on paljon sinkkuja ja lapsettomia pareja, jotka kertovat mitä kaikkea ovat tehneet ja missä käyneet. Itse käyn töissä ja menen illaksi kotiin, siinäpä ne elämän huippukohdat. Vielä pari vuotta sitten oikein nautin koti-illoista, toki vielä nykyäänkin, mutta kaipaan muutakin ja tunnen kateuden piston kun kuulen mitä muut ovat tehneet.
Ap
itsekin tunnen kateuden piston. Pakko käydä töissä, että saa pidettyä talouden pystyssä. Aikaa ei tunnu olevan mihinkään :(
En tiedä, oliko se jossain viestissä jo, multa ainakin meni ohi. No mutta, minä yritän ajoittain lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että kun saan nyt nämä ruuhkavuodet pois alta, niin ne myös ovat pois alta. Lapset on kasvatettu, urat sun muut tehty ja niin edelleen. Silloin, todennäköisesti, kaverini valittavat näitä samoja ongelmia, kuin minä nyt. Nykypäivänä, kun minä valitan oloani, kavereiden vastaukset ovat usein luokkaa "mut mä kävinki tossa uudessa baarissa toissailtana, vähänkö oli kivaa" - ei siis mitään myötätuntoa tms. 10 vuoden päästä, kun nämä mun ruuhkavuoteni ovat ohi, ja kavereilla ne ovat vasta aluillaan, mä voin huoletta kertoa Ibizan matkoista ja siitä, miten lapset oli mummun mukana Espanjassa ja saatiin miehen kanssa olla ihan kaksistaan ja tehdä ihan mitä huvittaa :D Ja sitten, kun alkaa kyllästyttää se joutilaana olo, omat lapseni ovat sopivasti sen ikäisiä, että tulee lapsenlapsia, joten sitten pääsee vielä virkeänä, mutta levänneenäkin, hoitamaan lapsenlapsia.
No, elämähän ei aina mene niinkuin kuvittelisi, voi olla siis ettei tämä minunkaan kaavailema tulevaisuus ole sinnepäinkään totuutta. Mutta tällaisen uskottelu itselleni antaa jotakin energianpoikasta mulle.
- se 24-vuotias kolmenkympin kriisistä kärsivä
Kuulostaa esim kolmenkympin kriisiltä.