Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen, masentunut 13v. Ainoat harrastukset syöminen ja kännykän katsominen. On lihonut hurjasti, hygienia heikko ja viiltelee.Koululääk...
15.12.2021 |
Ja kuvittelin että nyt saadaan apua. Ei. Perhetyöntekijä kertoi että saadaan rahallista avustusta harrastuksiin, mutta lapsi ei halua harrastaa mitään. Ei halua myöskään keskustella kenenkään kanssa, käskee vain painua v""uun.
On 172cm pitkä ja painaa 90 kiloa. Ja tosiaan viillellyt vatsaa ja reisiä, saanut ihan kunnon jäljet aikaan ja varmaan joutunut laastaroimaan niitä.
Kun tulemme mieheni kanssa töistä, möllöttää huoneessaan jonne on raahannut leipää, muroja ja edellispäivän lasagnen jämät. Tuijottaa kännykkää kuulokkeet korvilla. Poistuu vain hakemaan lisää ruokaa. Suihkuun menee kaksi kertaa viikossa kauhean nalkutuksen jälkeen ja koettaa samoja hikisiä, ties missä tahroissa olevia vaatteita pukea puhtaalle iholleen. Saan käytännössä vetää köyttä jostain kolitsihousuista että irti, mä pesen ne! Koululääkärikin oli kiinnittänyt huomiota hygienian tasoon ja hävettää kun varmaan luuli, ettei meillä käydä ikinä suihkussa...
En tiedä, eikö tässä tosiaan kukaan voi enää auttaa :(
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä! Nyt teidän pitää hakea psykiatrista apua, viiltelyn jälkeen viette lapsen heti päivystykseen, JOKA KERTA. Saatte nopeasti lähetteen nuorisopsykalle. Lapsi tarvitsee välitöntä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Lapsen voi viedä päivystykseen väkisin, kokemusta on. Mutta oli ainut keino miten saatiin apua, koulun kautta lähete kesti ja kesti.
Sääliksi käy lapsia jotka tuupataan julkisen mt systeemiin. Lääkkeitälääkkeitälääkkeitä. Mutta missä on oikeasti kunnon terapia, ja oikeasti elämän- ja tunnetaitojen opettelu. Tunteiden hyväksyminen niiden lääkitsemisen sijaan.
Vaikka vertaistukiryhmiä olisi enemmän ja toiminnallisuutta nuorille.
Mutta ei, aletaan syöttää voimakkaita koukuttavia pillereitä nuorille joiden aivot ja tunne-elämä vasta kehittymässä. Olen nähnyt näitä ihmisiä ketkä on nuoresta pitäen ollut lääkityksillä pitkälle aikuisuuteen ja osa katuu ikinä menoaan tuonne systeemiin joilla terveyskin ja hyvinvointikin alkanut pettää pillerien vuoksi. Lääkityksiä on vain jatkettu ja jatkettu.
Nykyisin lapsilla ja nuorilla terapia on etusijalla mutta sen tueksi on myös lääkitys, yleisesti lääkitys saattaa jäädä lyhytaikaiseksi kunnes terapia alkaa tehota, mutta on myös ongelmia jotka tarvitsevat lääkityksen kok loppuiän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille enimmäkseen asiallisista vastauksista.
Tietääksei lasta ei kiusata, ainakaan vielä mutta hänet jätetään sivuun. On aika ujo, on aina ollut ja hermostuessa alkaa takellella, ei siis änkyttää mutta kieli menee solmuun.
Harrasti vuoden ratsastusta, sitten halusi lopettaa ja nyt mikään harrastus ei kelpaa. Sanoo että tubettajien ja hassujen videoiden katsominen on harrastus. Syö puhtaasti tylsyyteen, vaikkei tätä myönnä.
On jo niin iso, ettei toimi jos menen pirteästi lässyttämään "Tuleppas leipomaan pipareita!" tai "Lähdetäänpäs kävelylle!" Minusta ei ole kaverin korvikkeeksi.
Pienenä, noin 3-5vuotiaana hänellä oli useita kavereita kerrostalossa jossa asuimme. Eskarissa alkoi kaveri toisensa jälkeen olla "tyhmä". Kun aloitti ala-asteen, ei tutustunut oikein keneenkään. Tuolloin kuitenkin ratsasti sekä oikeilla hevosilla että keppihevosilla, kävi kanssani uimahallissa ja kirpputoreilla ym eli muutakin kuin vain nyhjäsi huoneessaan. Hoikkakin oli kuin pajunvitsa.
Olisi ihanaa ottaa koira! saisi sitä juoksuttaessa liikuntaa ja varmasti mielialakin nousisi mutta mieheni on allerginen.
Ap
Ap. Sun tekstistäsi kuultaa toki välittäminen ja huoli, mutta myös aistin siitä että häpeät tiettyjä asioita lapsessasi.
"Hoikkakin oli kuin pajunvitsa."
Olisi todella tärkeää että työstät jossain myös niitä omia odotuksiasi lapseesi liittyen. Hän on oma yksilönsä ja hän on arvokas täyttipä hän sitten sinun ihanteitasi tai ei. Nyt tulee sellainen olo että esim. lapsen paino on sinulle pettymys. Uskon että tämä heijastuu myös lapsen itsetuntoon.
Ylipaino on epäterveellistä, mutta siitä ei parane monikaan häpeämällä itseänsä. Ja myös ylipainoinen voi elää onnellista elämää, mutta itsetuhoisen ja masentuneen ihmisen elämä voi loppua lyhyeen. Tuntuu ettet ole täysin havahtunut tilanteeseen ja sinun olisi tosi hyvä käydä jossain luottamuksellisesti keskustelemassa niistä tunteista, jota tilanne herättää. Ihan vaikka siitäkin, että lapsi oli joskus hoikka kuin pajunvitsa. Ulkopuolinen ihminen voi nähdä teillä sellaista dynamiikkaa joka jää sinulta näkemättä.
Kirjoitan tästä, koska olen itsekin lihonut lapsena ja vanhempien reaktiot aiheuttivat minussa lisää itseinhoa joka ilmeni ahmimisena. En osannut edes sanoittaa tunteitani. Vanhempani eivät varmasti tehneet sitä tahallaan enkä syytä heitä tai sinua, mutta haluan avata sitä ajatusmaailmaa joka voi vaikuttaa teinillä.
Tuli itku, kun luin tämän. Erityislapsen äitinä minulle on ollut hirveän vaikeaa hyväksyä tämä erilaisuus. Olen siis hävennyt lastani ja kantanut syyllisyyttä tästä nolosta häpeästä.
Hänellä on lieviä autismin kirjon piirteitä, mutta sitä ei heti huomaa päällepäin. Silti; hän on liikunnallisesti kömpelö, heikko sosiaalisissa tilanteissa (saattaa antaa huonokäytöksisen tai tylyn vaikutelman) ja erilainen kuin mitä minä ihmisissä (muissa lapsissa) arvostan. Tämä kirjoituksesi avasi sitä kipua ja häpeää sekä syyllisyyttä, jota olen tuntenut. Kiitos.
Voimia ap:lle, pysy tiukkana ja hae apua tilanteeseen vaikka yksityiseltä puolelta!
Kiitos sinulle vastauksesta viestiini ❤️ minä en ole ollut itse vanhempi, joten en osaa kuvitella millaista on kun oma lapsi ei eläkään tavalla jota ajattelee itse hyvän elämän edellytyksiksi. Uskon että meillä Suomessa elää vahvana myös käsitys siitä, millainen lapsen pitäisi olla hyvän kasvatuksen tuloksena. Silti sinä voit tehdä kaikki asiat samoin kuin muutkin, tai niin oikein kuin osaat, ja lopputuloksena ei ole sellainen lapsi tai nuori joka ensi näkemällä täyttäisi ne ihanteet. Haluan sanoa sinulle että uskon että olet halunnut lapsellesi parasta mitä voit itse kuvitella elämässä ihmisen tarvitsevan, ja se että sinua surettaa lapsen erilaisuus on ok eikä sinun tarvitse tuntea tunteistasi häpeää. Haasteena teidän onnellisuudelle on nyt sen hyväksyminen, ettei käynyt niin kuin odotit, ja se, että tutustut lapseesi ja siihen mitä lapsi pitää arvossa. Minä olen esimerkiksi sellainen että voin aidosti sanoa, etten piittaa juuri yhtään siitä mitä joku puolituttu ajattelee ulkonäöstäni tai käytöksestäni (vetäydyn usein omiin oloihin ja vaikutan tylyltä tai ylimieliseltä) sen sijaan itselleni on tärkeää puhua niistä asioista jota itse pidän merkityksellisenä ja olen iloinen kun olen lopulta saanut kasvaa elämään omien arvojeni mukaista elämää.
Olet varmasti tosi tärkeä lapsellesi ja hän haluaisi olla sinulle mieliksi, mutta me kaikki emme mahdu siihen keskivertoon ihmisen muottiin ja joudumme etsimään merkityksemme kasvukipujen kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä! Nyt teidän pitää hakea psykiatrista apua, viiltelyn jälkeen viette lapsen heti päivystykseen, JOKA KERTA. Saatte nopeasti lähetteen nuorisopsykalle. Lapsi tarvitsee välitöntä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Lapsen voi viedä päivystykseen väkisin, kokemusta on. Mutta oli ainut keino miten saatiin apua, koulun kautta lähete kesti ja kesti.
Sääliksi käy lapsia jotka tuupataan julkisen mt systeemiin. Lääkkeitälääkkeitälääkkeitä. Mutta missä on oikeasti kunnon terapia, ja oikeasti elämän- ja tunnetaitojen opettelu. Tunteiden hyväksyminen niiden lääkitsemisen sijaan.
Vaikka vertaistukiryhmiä olisi enemmän ja toiminnallisuutta nuorille.
Mutta ei, aletaan syöttää voimakkaita koukuttavia pillereitä nuorille joiden aivot ja tunne-elämä vasta kehittymässä. Olen nähnyt näitä ihmisiä ketkä on nuoresta pitäen ollut lääkityksillä pitkälle aikuisuuteen ja osa katuu ikinä menoaan tuonne systeemiin joilla terveyskin ja hyvinvointikin alkanut pettää pillerien vuoksi. Lääkityksiä on vain jatkettu ja jatkettu.
Nykyisin lapsilla ja nuorilla terapia on etusijalla mutta sen tueksi on myös lääkitys, yleisesti lääkitys saattaa jäädä lyhytaikaiseksi kunnes terapia alkaa tehota, mutta on myös ongelmia jotka tarvitsevat lääkityksen kok loppuiän.
No ei kyllä todellakaan ole tutut saaneet mitään kunnon terapiatukea nuorena saatika muutakaan tukea. Nuorena aloitetut SSRIt tuhosi elämää pitkiksi ajoiksi. Niitä ei edes ole tutkittu miten ne vaikuttaa kasvuun ja kehitykseen. Siinä sitten aloitella elämää aivokemiat sotkettuina voimakkailla aineilla.
Niin paljon mahdollisuuksia ja erilaisia terapiamuotoja olisi auttaa lapsia mutta pakkomielle lääkkeisiin on täysin tuhoava. Itse pitäisin lapseni nykyisenkaltaisesta mthoidosta julkisella kaukana. Yksityispuolella sentään voi valita psykiatrin joka esim painottaa terapiaan ja sieltä pääsee pikaväylää kunnon terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä! Nyt teidän pitää hakea psykiatrista apua, viiltelyn jälkeen viette lapsen heti päivystykseen, JOKA KERTA. Saatte nopeasti lähetteen nuorisopsykalle. Lapsi tarvitsee välitöntä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Lapsen voi viedä päivystykseen väkisin, kokemusta on. Mutta oli ainut keino miten saatiin apua, koulun kautta lähete kesti ja kesti.
Sääliksi käy lapsia jotka tuupataan julkisen mt systeemiin. Lääkkeitälääkkeitälääkkeitä. Mutta missä on oikeasti kunnon terapia, ja oikeasti elämän- ja tunnetaitojen opettelu. Tunteiden hyväksyminen niiden lääkitsemisen sijaan.
Vaikka vertaistukiryhmiä olisi enemmän ja toiminnallisuutta nuorille.
Mutta ei, aletaan syöttää voimakkaita koukuttavia pillereitä nuorille joiden aivot ja tunne-elämä vasta kehittymässä. Olen nähnyt näitä ihmisiä ketkä on nuoresta pitäen ollut lääkityksillä pitkälle aikuisuuteen ja osa katuu ikinä menoaan tuonne systeemiin joilla terveyskin ja hyvinvointikin alkanut pettää pillerien vuoksi. Lääkityksiä on vain jatkettu ja jatkettu.
Nykyisin lapsilla ja nuorilla terapia on etusijalla mutta sen tueksi on myös lääkitys, yleisesti lääkitys saattaa jäädä lyhytaikaiseksi kunnes terapia alkaa tehota, mutta on myös ongelmia jotka tarvitsevat lääkityksen kok loppuiän.
No ei kyllä todellakaan ole tutut saaneet mitään kunnon terapiatukea nuorena saatika muutakaan tukea. Nuorena aloitetut SSRIt tuhosi elämää pitkiksi ajoiksi. Niitä ei edes ole tutkittu miten ne vaikuttaa kasvuun ja kehitykseen. Siinä sitten aloitella elämää aivokemiat sotkettuina voimakkailla aineilla.
Niin paljon mahdollisuuksia ja erilaisia terapiamuotoja olisi auttaa lapsia mutta pakkomielle lääkkeisiin on täysin tuhoava. Itse pitäisin lapseni nykyisenkaltaisesta mthoidosta julkisella kaukana. Yksityispuolella sentään voi valita psykiatrin joka esim painottaa terapiaan ja sieltä pääsee pikaväylää kunnon terapiaan.
Moraalittomat lääkeyhtiöt hyötyy kun joka vaivaan määrätään lääke, ei ole siis kyse vain kansanterveydestä.
Epäilen, että on joutunut kiusatuksi. Mutta tilanne on sellainen että psykiatria on oikea osoite ja lääkityskin ehkä paikallaan. Vie lapsi erikoislääkäriin jos ei ole rahasta kiinni! Kun saa diagnoosin, on helpompi saada kohdennettua, oikeanlaista apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on ollut hyvänä muistutuksena näin sivusta seuraajana siitä miten oikeasti haluan lastani kohdella ja puhutella. Joskus sitä ajautuu vääriin ajatusmalleihin ja tuntee itsensä heikoksi ja toimii huonolla tavalla.
Hei, meillä vastaavanlainen nuori, nyt jo aikuisuuden kynnyksellä. Masennus aiheutti eristäytymistä, koulupudokkuutta, huonoa hygieniaa ja itsetuhoisuutta. Saimme uniongelmien ja koulua käymättömyyden vuoksi lähetteen nuorisopsykiatriselle, jossa sitten saikin asperger ja add diagnoosit.
Koulu oli yhtä taistelua ja vaivalla sai paperit ulos peruskoulusta. Tulevaisuus on vielä auki, mutta lastensuojelu ei ollut meillä yhteistyötaho, vammaispalvelut kylläkin.
Lastensuojeluilmoituksia tuli koulusta,koska nuori ei mennyt kouluun. Hetken kävi sairaalakoulua ja se sujuikin, mutta koska paikkojaoli rajoitetusti ja oma nuoremme ei ollut aggressiivinen, päinvastoin, joutui hän luovuttamaan paikan sellaiselle, joka oireilee ulospäin enemmän.
Kolmeen ja puoleen vuoteen en pystynyt käymään töissä kuin ajoittain.
En usko että lastensuojelulla on mitään annettavaa, eikä masentuneeseen nuoreen tehoa mikään uhkailu ja ovien irrottaminen, se pahentaa asiaa. Meillä masennus johtui autismista ja sen mukanaan tuomista erityistarpeista, joita peruskoulussa ei osattu huomata eikä huomioida, sitten vaan nuoren voimat loppuivat esittämään jotain muuta kuin mitä on.
Diagnoosi on kaiken a ja o ja kannattaa suoraan olla yhteydessä lakimies Jukka Kumpuvuoreen, mikäli yhteistyötahot eivät toimi lapsen edun mukaisesti tai nuorenne oikeusturva on vaarassa. Luottakaa omiin vaistoihinne ja intuitioon, te tunnette oman nuorenne parhaiten, ei koulu, ei psykiatri tai sosiaalityöntekijä.
Paljon voimia teille, uskon että tilanne helpottaa ennen pitkää ja nuorenne löytää paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi voi omata jonkun skitsofreenisen mielenterveysongelman, mutta koska skitsofrenia on puhjennut, niin käytös on tommoista eikä samanlaista, mitä aikuisella.
Et selvästikkään tunne omaa lastasi. Nuorena lapsi pitää altistaa monille eri harrastuksille ja virikkeille. Kun lapsesta tulee teini ja kapina alkaa on joku mielenkiinnonkohde tuomassa arkeen turvaa.
Kilot saat helposti tippumaan. Herätys aamulla 0530 ja meette tunnin kävelylle, joka arkiaamu.
Vierailija kirjoitti:
Tytär sairaalaan ja käymään sairaalakoulua. Olkaa tiukkoja, että saatte lapsellenne apua.
Sairaalakouluun? Tervetuloa maailmaan. Edes itsemurhaa yrittänyttä ei oteta sairaalaan vaan heitetään seuraavana päivänä kotiin ja 5kk:n päähän aika psyikiatrille hoidonTARPEEN arviointiin. Tämä on reaalimaailmaa. Mut hei, meillä on korona. Se hirveä tauti. Tärkeät asiat ensin.
En käsitä, miten tämä nuoriso voidaan jättää tällä tavoin heitteille ja aikuiset, iäkkäät ihmiset, käy lähinnä hysteerisillä kierroksilla koronasta, vanhustenhoidosta yms. Yhteiskunnalla, joka priorisoi jatkuvasti vanhat lasten edelle ei ole tulevaisuutta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on ylipainoa,veikkaisin lannistuksen syyksi kiusaamista.Tosin normaalistikin tuon ikäinen alkaa vähän vetäytyä omiin oloihinsa,mutta ei tietenkään viiltelemään.
Sen lisäksi että harkitsette psykiatrista apua, voisi koittaa keskustella nuorelle. Puhu niinkuin puhuisit nuorelle aikuiselle eikä kuin pikkulapselle. Kuuntele, äläkä missään kohtaa läväytä sellaista "olen sinun vanhempi nyt teet näin".
Mahdollisia keskustelun aloituksia: "en aio udella mitään yksityiskohtia, mutta miten olet kokenut koulukuraattorilla käynnit? Koetko että siitä on hyötyä? Onko kuraattori asiallinen ja koetko saavasi siitä tarvitsemaasi tukea? Pitäisikö MEIDÄN yhdessä katsella jotain muuta lisäksi, esimerkiksi yksityiseltä? Miten koet olisiko psykiatrilla käynnistä meille ehkä kaikille perheessä apua?"
Jos et ole vanhempana itse someaktiivinen, voisit kysyä kiinnostuneena että millaista kaikkea niissä on. Esim "usein kuulee että tiktokit ja muut on joidenkin vanhempien mielestä ns turhia, mutta luulen että se on vain siksi ettei meidän ikäluokalla ole ollut sellaisia ja emme ehkä ymmärrä kunnolla. Sielähän voi esim olla todella opettavaistakin sisältöä ja kaiken laisia yhteisöjä joissa voi tutustua oman ikäisiin ja saman oloisiin ihmisiin, eikö? Oletko löytänyt jotain vähän tälläisiä kiinnostavia juttuja, videoita? Pakko ei ole mitään yksityiskohtia kertoa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vähän sama tilanne. Tytär 12v. Pienenä oli paljon kavereita, koko ajan joku ovella kyselemässä. Noin 10vuotiaana tilanne alkoi muuttua, kavereista alkoi tulla pikkuteinejä ja tyttäreni tympääntyi heihin kun halusi vaan leikkiä ja hassutella. Lopullisesti tilanne räjähti kun muutimme. Ainoa kaveri jäi vanhoille kulmille jonne on vain 5km mutta ei kuulemma ala mennä sinne asti katsomaan onko kaveri kotona. Joten pitävät yhteyttä lähinnä tekstiviestein. On lihonut vuoden aikana hurjasti, tietenkin kun koulusta tultua makaa ja syö! Viettää 90% ajasta pimeässä huoneessa peittojen alle puhelin kädessä ja ryömii esiin vain hakiesaan lisää ruokaa. Meillä on iso piha jossa trampoliini, liukumäki ja keinu mutta ei häntä kiinnosta. Ei halua myöskään lähteä kanssani uimahalliin tai pyörälenkille. Kun mieheni kokeili ottaa puhelimen pois, viilsi toiseen käteensä isot haavat. Sanoo että ilman puhelinta voi yhtä hyvin lopettaa hengittämisen. Olemme luvanneet maksaa minkä tahansa harrastuksen mutta ei halua harrastaa mitään.
Käy juttelemassa nuorisopsykologilla minne ohjasi koulukuraattori. En koe että noista käynneistä olisi apua.
Vierailija kirjoitti:
On se kyllä kumma,kun nykyään on kaikki somehärpäkkeet ja niiden myötä mahdollisuus olla yhteyksissä muihin vastaavisssa ongelmissa oleviin äiteihin/isiin.
Todella moni kamppailee tällaisen saman ikäisen ylilihavan, mahdollisesti kiusatun ja huonoitsetuntoisen lapsensa kanssa. Luulis ,että esim Facebookissa näitä vanhempia löytyisi ( itse en köytä facebookia enkä vastaavia) , mutta tiedätte irse mitä kautta sais vertaistukea.
Näinollen pitäisi saada lapselle kavereita , jotka kamppailee samojen itsetunto-ongelmien ja ylipainon tai alipainon kanssa. Samanlainen lapsi olisi parasta seuraa ja vertaistukea.
Nyt digikautena se voi olla ihan mistä kaukaa hyvänsä, kun saa facetime-tai whatsapp ym yhteyden.
Perustakaa tällainen rinki. Kysele ap netissä tai missä vaan mistä saisi lapsi vertaisapua.Entä nämä terapeutit ym vastaavat , mistä olet apua hakenut , anna heille yhteystietosi avoimesti niin että saavat antaa vastaaville vanhemmille tietosi. Silloin eivät voi mennä sen VAITIOLOVELVOLLISUUDEN TAAKSE.VAIKENEMAAN.
Vertaistuki samassa tilanteessa olevista nuorista voi olla hyvä juttu, kun nuori näkee, että ei ole yksin vaan on monia muitakin. Mutta tässä pitää olla varovainen, kaikkien mukana olevien pitäisi olla uskottavasti sitoutuneita paranemiseen ja toisten rakentavaan kannustamiseen. Nimittäin joskus itsetuhoiset nuoret saattavat löytää kaltaisensa sillä pahimmalla mahdollisella tavalla, jolloin he vain kannustavat toisiaan itsetuhoisuudessa ja jakavat erilaisia vinkkejä tässä asiassa. Siis varovainen pitää olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeellistä miten ap:ta mollataan täällä . Lapsi EI TAHDO HARRASTAA, väkisinko ap:n pitäisi tämä raahata johonkin jalkapallokentälle että "nyt hankit kavereita ja sosiaalisen elämän".
Tuo syömisjuttukin on hankala, ap:n ja hänen puolisonsa täytyy syödä, eivät voi pitää jääkappia tyhjänä vain siksi että taloudessa on tunnesyöjä.
Eli siis lääkäriin pääsyä joutuu odottelemaan vielä muutaman kuukauden? Sillä aikaa kovasti voimia jaksaa masentuneen teinin kanssa.
Nyt on kärsivällisyys ja kuuntelun taito valttia. Teini-ikä on kamalaa aikaa, se ei aina tarkoita että on jotain hyväksikäyttöä yms tapahtunut (vaikka ei sitä kannata myöskään poissulkea), se on iso muutos, lapsesta aikuiseksi. Kaikki eivät tätä hirveää kujanjuoksua käy läpi ja selviävät aikuistumisen välivaiheen pienillä kolhuilla.
Tietenkin se ettei pysty lastaan millään piristämään on myös hyvin kuluttavaa. Omaa lasta ei kuitenkaan saa hävetä, hän kuitenkin häpeää ja inhoaa itseään.
Onko mitään millä saisitte jonkinlaisen yhteyden. Kiinnostuisitte mitä hän tekee kännykällä, katsoisitte yhdessä tiktokeja, jotain? Edes yksi pieni asia kerrallaan, vaikkei kuitenkaan tapahtuisi joka päivä, voisi helpottaa kaikkien oloa.
Täällä 50 vee, juuri add-diagnoosin saanut, kroonisesti/kliinisesti masentunut, jonka toinen lapsi on pikkuhiljaa tulossa pahimman teiniajan päähän. Kaikenlaista *skaa on niskaani kaadettu, sairaalat, lääkehoidot ja psykologit käyty läpi, rankkaa on ollut, yöunet menetetty, hermotkin jossain vaiheessa. Mutta lastani en kuitenkaan ole hylännyt. Älä anna ohjeita, taikka komentele, vaan kuuntele.
Voimia.
Ei tarvitse olla kuin erilainen luonne vanhenmpien ja/tai sisarten kanssa niin sekin voi aiheuttaa yhdessä kehittyvien aivojen ja kehon kanssa hämmennystä. Kärsin yhä kolmikymppisenä mielenterveysongelmista vaikka kotona on aina saanut puhua ja terapioissa rampattu. Toki mulla vielä päällä kiusaamista ja asperger-piirteitä, vaikka oikea diagnoosi taitaa mulla ennemminkin olla adhd. Oon vaan niin kamalan herkkä tähän maailmaan.