Auttakaa, oon uupunut kun kaikki vastuu minulla

Ihan normaali tilanne. Näin meilläkin on, minä hoidan ja huolehdin kaikesta. Mies kyllä käy töissä ja hoitaa yksinkertaisia kotitöitä, kuten imuroinnin ja lattioiden pyyhinnän. Mutta esim. talon rakentaminen, lasten sairausasiat ym. ovat minun vastuullani.

Mun miehellä (nyt ex) oli sama. Diagnoosi: laiskuus ja saamattomuus -oireyhtymä. Töissä ja harrastuksissa pystyi just käymään, mut kaikki kotiin ja lapsiin liittyvä oli totaalisen mahdotonta sairauden vuoksi. No löysi sitten toisen ja hoidan yhä kaiken yksin. Lapset kuitenkin säännöllisesti isällään, joten saan enemmän omaa aikaa. Hyvä näin. Pidän itse tätä sairautta parantumattomana, joten voimia ap sen kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="21.03.2015 klo 19:48"]

Ap:n arjen tekee raskaaksi se että vaikka muut olettavat miehen olevan toisena vanhempana ja aikuisena arjessa, niin tosiasiassa hän on yksi lapsi lisää. En  käsitä, miksi tässäkin ketjussa jotkut yh:t vetävät hernettä nenään. Eikö saa väsyä asioista, joista joku toinen selviytyy helpolla? Totaalliyh tietää olevansa yksin ja osaa asennoitua niin. Hän  saa paljon myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkä jopa apua läheisiltään. Ap ei elä yksin mutta ei silti saa apua arjen vastuuseen, vaikka lähipiiri näin olettaa.

On helpompaa kun tietää olevansa yksin vastuussa kaikesta kuin että olettaa toisen hoitavan tiettyjä asioita eikä hän sitten hoidakaan tai häntä pitää jatkuvasti patistaa ja muistuttaa. Esim. varaan meidän perheessämme kaikki lääkäri- ja neuvola-ajat eikä se tunnu raskaalta, mutta jos pitäisi vielä miestä paapoa sen oman ajan muistamisen suhteen ja tarkistaa, että varmasti menee ja muistaa käydä labroissa jne. niin aika paljon raskaammaksi se arki muuttuisi kuin vain, että hoitaisin lapsiin liittyvät asiat. Tämän lisäksi oletan, että mies muistaa, jos sanon hänelle, että hänen pitää viedä lapsi hammaslääkäriin maanantaina ja aika paljon kuormittavammaksi arki muuttuisi, jos joutuisin tarkistamaan, ettei mies ole luvannut muuta ja että varmasti muistaa asian.

Meillä mies joutui joulukuun alussa sairaalaan ja hoidin aivan yksin kaikki jouluvalmistelut ja arjen pyörityksen. Mies pääsi joulun alla pois mutta oli vielä toipilas ja "passattavana". Sain valtavasti myötätuntoa, tsemppausta ja käytännönneuvoja. Kun tein jouluaterian itse, sain ihailua. Sellaisen vauhdittamana oli helppo kestää arkea. Kun mies tuli takaisin eikä kuitenkaan sopeutunut samantien arkeen (eikä saanutkaan tehdä kaikkea arjen askareita), niin muuttui homma hankalaksi. Nyt kaikki olettivat, että meillä on se toinen aikuinen mukana arjessa eikä oikein tajuttu, että itse asiassa se toinen aikuinen oli yksi lapsi lisää, ja hänen menonsa piti vielä sopeuttaa arkemme osaksi, kun ei itse niitä jaksanut muistaa. Elämä oli helpompaa totaaliyh:na kuin nyt, kun minulla on se ylimääräinen lapsi arkea jarruttamassa. Onneksi tilanne on meillä parantunut vauhdilla, voin vain kuvitella, miltä tuntuu ajatella, että toimin näin loppuelämäni.

[/quote]

juuri näin! Ja tähän viittaan toisessa aloituksessa yh:den elämän rankkuudesta ja sen ymmärtämisestä ja myötätunnosta....

Mun mies on adhd ja kuulostaa osin tutulta mutta ihmetyttää jos töistä suoriutuu hyvin tai sitten hänellä on hyvä esimies tai niin kiinnostava ala että syventyy siihen täysillä. Minä pyöritän kotitöitä pääasiassa ja huolehdin laskuista pääosin. Tosin olen tsempannut miestä ja nykyään maksaa esim. Omat laskut omatoimisemmin eikä
mene ns. Paniikkiin. Mikset siis pyytäisi miestäsi ottamaan vastuuta jostakin alueesta ja auttaisi siinä alkuun. Tehtävät kannattaa jakaa pieniin osioihin: Ei vain siivous vaan esim. Astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys. Olen myös laittanut listan J. Kaapin oveen mitä kotitöitä voi tehdä viikoittain. ( tästä ei apua kylläMeillä, olen Huomannut ;) )
En hyväksyisi ettei yhtään osallistuisi kodin pyörittämiseen. Ja avatkaa yhteinen tili johon ohjaatte kaikki mahdolliset laskut e-laskuina, ei tarvitse kuin max. tarkistaa ja hyväksyä. Sinne mies siirtää oman osuutensa yht. menoista. Jaksamista sinne :)

Minä voin täysin samaistua aloittajan tilanteeseen ja turhautumiseen sekä väsymiseen.

Meillä tilanne tämä: puoliso sairastanut kroonista sairautta noin 15 vuotta. Ko. sairautta ei nykylääketieteellä pystytä parantamaan, ainostaan oireita helpottamaan. Hänkin pystyy käymään töissä, mutta työ vie periaatteessa kaiken energian häneltä ja arkena työpäivän jälkeen ilta menee käytännössä levätessä ja nukkuessa (esim nukkumaan menee kl 20). Meillä ei ole lapsia eli olemme kahden aikuisen talous. Minä hoidan 95% arjen pyörittämisen eli kaupassakäynnit, ruoanlaiton, pihatyöt ym ym. Kyllä oikeasti on todella jaksaminen tiukalla. Eniten koen hankalaksi henkisen jaksamisen: minä olen aina se vahvempi osapuoli parisuhteessa, joka myös kipeänä/väsyneenä/ym hoitaa arjen. Yksin eläessä voisi vaan huonona päivänä antaa esimerkiksi ruoanlaiton olla, nyt täytyy miettiä toista, joka ilman sopivaa ravintoa menee entistä huonompaan kuntoon. On vaikea olla itsekäs ja päättää että tänään minä lepään kun näkee toisen oksentavan kivusta ja huonosta olosta vieressä. Minähän kun en ole sairas...   

Mitään hyviä neuvoja minulla ei aloittajalle ole. Itse olen miettinyt jonkinlaista terapiaa, josko siitä olisi apua lähinnä omien ajatusten selvittämiseen. Teillä kun on lapsia, niin hoitoapua voisi yrittää pyytää vaikka neuvolan kautta tms. Onko teillä kommunikaatio miehen kanssa kunnossa - ymmärtääkö hän tilanteesi?  Joillakin sairauksilla on liittoja/järjestöjä, joiden kautta voisi saada myös omainen vertaistukea (tämäkin on vaikea juttu, kun iso osa omaisille tarkoitetuista jutuista on suunnattu vanhemmille esim dementiaa sairastavaa puolisota kotona hoitaville. Itse olen kolmekymppinen ja on vaikea samaistua noihin tilanteisiin).

Minkälaisiin suhteisiin te oikein suostutte,naiset?

Kuinka monen mies hoitaisi kaiken, jos nainen sairastuisi?( Vai etsisikö kenties uuden vaimon?) Niinpä.

Onko tollanen sairaus tarttuvaa
. Haluan tartunnan :D

[quote author="Vierailija" time="21.03.2015 klo 19:13"]

Jätä se sika.

[/quote]

Tää on niin hyvä. Se on jokaisessa keskustelussa.

Ei sitä uskoisi että joku oikeasti toivoo sairastuvansa.. mutta toivottavasti esimerkiksi sinulle kirjoittaja 48 sattuu hyvä arpaonni ja saat vaikka ms-taudin tai syövän. Ihanaa kun vaan saa makoilla ja antaa toisten hoitaa!

Minulla ei ole miestä, ja siitä huolimatta laskut maksetaan ajallaan, lapset käyvät hammaslääkärissä sovitusti, ruokaa on aina pöydässä ja omakotitalon rännit tulee  puhdistettua. Jopa miehen haudalla ennätän käymään säännöllisesti.

Voisiko olla asennekysymys?

Mun lapset menee exällee joka toinen viikonloppu. Silloin olen yksin. Kaikki on kiinni. En voi tilata lääkäriä, hammaslääkäriä tai mitään muutakaan luettelemiasi palveluita. En voi osallistua silloin vanhempainiltoihin tai kuskata harrastuksiin. Kyllä se elämä tapahtuu viikolla. En voi pyörittää arkeani joka toinen viikonloppu.

Lapseni menevät isälleen lomalle. Siellä on ihan omat kuviot. Isästä ei ole arjessa ikinä mitään apua. Kyllä, joskus on väsyttävää, kun koko vastuu on minulla ihan kaikesta. Joka toinen viikonloppu olen kotona ja nukun.

Naurattaa toi mystinen sairaus :D ja miehen asema jonka vuoksi pitää olla hyshys. Ap, vaikka miehesi olisi Nokia tj tai presidentti niin ei sinun sitä tarvitse kertoa, kerro nyt vaan mikä ihme lamaannuttaa miehen kotitöissä muttei muualla?

Masennus?

Ap:n miehellä on yksi sairaus ja se on laiskuus ja piittaamattomuus.

Kaikki sympatia yh:ille, on ihan varmasti tosi rankkaa, että joutuu pyörittämään arkea yksin, tekemään isoja päätöksiä ja kenties vielä kestämään lapsen surun poissaolevasta vanhemmasta. Ei se ole helppoa.

En silti ymmärrä, että onko tämä jokin kilpailu? Ihan varmasti ap on sinnitellyt myös, luuleeko joku, että ihminen mielellään on niin uupunut ettei saa arkisia asioita hoidettua? Tässä kuormittaa huoli miehestä, pettymys, voimavarojen loppuminen sen suhteen, että perheessä on kaksi aikuista, joista toinen ei kykene olemaan aikuinen perheessä sekä ihan vaan arki. Eikö sitä saa sanoa? Eikö siihen saa hakea apua? 

Jessus! Ei hyssyttely, päänsilittely aha sänkyyn peittely auta, ei. Mutta kyllä asioista pitää voida puhua ilman, että puoli palstaa kitisee, että "mulla on vaikeampaa, mutta en valita". Argh! Aina löytyy joku, jolla asiat on vielä huonommin. Jos kuitenkin saisi yrittää parantaa omia asioitaan.

Kiitos paljon kauniista sanoistanne. Olen monesti ajatellut että olisi helpompaa ollakin yksin, mutta yritetään kuitenkin löytää keinot elää perheenä, koska meillä on tätä arjenhallintaa lukuunottamatta kaikki todella hyvin. Mun mies on ihana, todella hyvä ja rehellinen. Tekee siis paljon kotona, mutta vastuun kantaminen ei onnistu. Aion vanhentua hänen kanssaan. Tiedän, että hän pysyisi rinnallani jos minulle tapahtuisi jotain.

58:lle..totta, tuo oli hyvin sanottu että pitää vaan luopua ajattelusta että mennään perusnormien mukaisesti. Aion kirjoittaa tämän itselleni seinätauluksi. Kiitos.

Tänään on taas parempi päivä.

Lämpimiä ajatuksia kaikille, jotka elävät sairastuneen kumppanin kanssa.

ap

Ja katkerat yh:t, tiedän ja uskon että teillä on todella rankkaa. Minulla on joka päivä rakas keskustelukumppani, jonka kanssa purkaa päivän asioita, nauraa yhdessä ja suunnitella tulevaisuutta. Olen siitä kiitollinen. Välillä kuitenkin uuvun ja tässäkin ketjussa kommentoineet ovat hyvin esittäneet miksi. En ajatellut, että pitäisi kysyä teiltä lupaa kun väsähdin. Ihmettelen, miksi äidit lyttäävät täällä toisia, eikö yhdessä yritettäis selvitä?

[quote author="Vierailija" time="22.03.2015 klo 12:07"]

Mun lapset menee exällee joka toinen viikonloppu. Silloin olen yksin. Kaikki on kiinni. En voi tilata lääkäriä, hammaslääkäriä tai mitään muutakaan luettelemiasi palveluita. En voi osallistua silloin vanhempainiltoihin tai kuskata harrastuksiin. Kyllä se elämä tapahtuu viikolla. En voi pyörittää arkeani joka toinen viikonloppu.

Lapseni menevät isälleen lomalle. Siellä on ihan omat kuviot. Isästä ei ole arjessa ikinä mitään apua. Kyllä, joskus on väsyttävää, kun koko vastuu on minulla ihan kaikesta. Joka toinen viikonloppu olen kotona ja nukun.

[/quote]

Onpa mukava kuulla, että sinulla on mahdollisuus ihan vaan nukkua ilman vastuuta lapsista.

Ap, sinua varmaan kuormittaa eniten se, ettet saa tukea, kun miehen sairaus on salaisuus. Olisi tärkeää että löytäisit vertaistukea. Monilla potilasjärjestöillä on tukihenkilöitä myös omaisille. Se on luottamuksellista toimintaa. Selvitä asiaa!

Olen itse yh, oma eroni oli hyvin järkyttävä (monenlaista väkivaltaa, eniten kuitenkin henkistä). Siitä toipumiseen on auttanut vertaisryhmätoiminta. Siellä myös tajusin, että erottuaan arki on rakennettava uudestaan voimavarojensa mukaan. Tämä tarkoittaa luopumista monista ydinperhe-elämän asioista (toisaalta tilalle voi myös löytää kivoja uusia juttuja).

Sinä olet nyt samassa tilanteessa: olet käytännössä yh. Laita elämä ja arki remonttiin, oman jaksamisesi mukaan. Älä yritä onnistua jollain ydinperhenormilla. Enemmän kuin monia harrastuksia lapsesi tarvitsevat äidin, joka ei esim. sairastu masennukseen uupumisen vuoksi.

käy myös työterveyspsykologin kanssa juttelemassa - sekin on täysin luottamuksellista.

Minulta sympatiat puolison tai perheenjäsenen sairastuneen omaiselle. Kysymyshän ei ole vain arjen pyörittämisestä, vasn mukana valtava taakka ja suru sairadtuneen puolesta. Valtava stressi koko perheelle, henkinen puoli on iso asia. Kaikki kunnia yksinhuoltajille, mutta he osaavat asennoitua asemaansa. Vakava sairaus perheessä vie todella voimavaroja, ja vielä jos sairastunut puoliso on niinkuin yksi lapsista.
Kerron tämän myös kokemuksesta, puolisoni on vakavasti sairas, hoidan ja huolehdin paljon hänestä ja lapset sekä koko arjen kaikkineen!
Ja teille jotka ehdotatte sairastuneen puolisolle eroamista, ihanko tosissanne meinaatte että ero otetaan heti kun puoliso sairastuu?? Entä jos itse sairastuisit vaikka ms-tautiin, miehesi ottais eron ja veis lapset mukanaan?