Ystävä joka ei ollutkaan ystävyyden arvoinen

Olen törmännyt, todella usein! Eräs pahimmista mutta ehdottomasti opettavaisimmista tapauksista oli nainen, naapurini jolla oli samoihin aikoihin syntynyt vauva kuin minulla. Tutustuimme pihallamme kun vauvat ulkoilivat perinteisesti hiekkalaatikon reunalla. Minä, ekaa kerta äitinä, en voinut ymmärtää miten helppoa saalista olin tälle äidille, joka etsi vain kanavaa purkaa omaa pahaa oloaan. 

Lopputuloksena oli melkein katastrofi. Tämä nainen esitti minulle ystävällistä naamaa mutta selänä takana alkoikin arvostella minua ja käänsi lopulta pihan muut äidit minua vastaan. Minut suljettiin kaiken sosiaalisen toiminnan ulkopuolelle, en saanut enää Tupperware-kutsuja (nyyh!) ynnä muuta mistä saatoin jo ihan selvästi lukea miten minut pikku hiljaa hivutettiin omiin oloihini.

Tämän kokemuksen jälkeen olen oppinut, että samanlainen elämäntilanne tai äitiys ei ole välttämättä yhdistävä tekijä tai edellytys ystävyydelle. Tai että kotona vähintäänkin henkisesti pahoinpidelty nainen ei tule olemaan ystäväsi mikäli oma parisuhteesi on kunnossa. Silmäni avasi lopullisesti se, miten nainen syytti minua siitä että pidän häntä huonona äitinä. No, sellaista en varmasti tullut sanoneeksi, sillä vasta tuo lause avasi silmäni lopullisesti ja ymmärsin millaisen sopan keskelle olin joutunut.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 12:27"]

Ovatko muut törmänneet ystävyyttä tai kaveruutta teeskennelleisiin ja miten se kävi ilmi elämässäsi?

Oliko kyseinen henkilö kaveria vain hyötyäkseen sinusta jotakin? Vai esimerkiksi vain siksi, että on jotain seuraa ja juttukaveria työpaikalla tai muualla.

Sinä luulit tätä ihmistä oikeasti ystäväksesi.

Miten voisi ehkäistä ettei vastaavia ihmissuhdepettymyksiä pääsisi enää syntymään?

[/quote]

Jutteli mukavia vain saadakseen tietää asioita minusta ja perheestäni. Levitti asiat kaikille jotka jaksoivat kuunnella, tosin vahvasti väritettyinä. Voisi melkein sanoa että jopa vahvasti vääristeltyinä.

Oli erittäin taitava utelemaan asioita. Jutteli niitä näitä ja jotenkin hänelle tuli kerrottua asioita, kun ajattelin että hänen kanssaan on helppo keskustella. Vasta jälkeenpäin tajusin että tuo ihminen ei kertonut itsestään mitään, puhui vain muista ihmisistä.

Eipä olla enää missään tekemisissä. Opin että ennenkuin alkaa kenellekään juttelemaan omista asioista tarkemmin, kannattaa kuunnella puhuuko omista asioita yhtään mitään. Pimittääkö suurinpiirtein työpaikkansa tai lastensa sairastelut.

Kyllä. Aluksi hän oli mukava, mutta mitä enemmän aikaa kului (no ei oikeasti edes kauaa, puolisen vuotta), hänen todellinen luonne alkoi tulla esille: hän oli ihan hirveä valittamaan ja käsittämättömän negativinen ihminen. Kun sitten erään kerran olin aivan poikka hänen näkemisestään, tulin miettineeksi että oliko hän koskaan sanonut mitään hyvää vaikkapa minusta itsestäni? Ei ollut. Pian hän saikin sitten työpaikan ja en enää kuullut hänestä mitään: hänellä oli luultavasti uusi kanava purkaa pahaa oloaan. 

Hieman kaduttaa, että hänelle joistain asioista puhuin sillä olen aika varma, että hän on ne puhunut eteenpäin. 

Kakkonen jatka vielä:

olen huomannut, että kaikki läheiset ja etäiset tuttuni noudattavat samantyyppistä kaavaa. Jutellaan ensin niitä näitä ja jos vain jaksan kuunnella kärsivällisesti, alkaa hetken kuluttua sivulauseessa pahan olon aiheuttaja ilmi. Se, mikä pahan olon aiheuttaa voi olla mies, työ, koti jne ja se, miten pitkään syyn paljastumiseen menee on yksilöllistä. Varmaa on kuitenkin se, että jossain vaiheessa kaikkien tuntemieni naisten puheenaiheet menevät tuolle tasolle. Yhteinen tekijä on myös se, että kun en vain ota millään tavoin kantaa, juttu voi jatkua vaikka kuinka pitkään.

En kuitenkaan näe itseäni näiden tuttujen ystävänä. Enää en pidä ketään ystävänä, jolle voisi kertoa ihan kaiken. 

Luokkalaiseni oli kaverini vain kun muut inhosivat häntä kun hän oli niin ilkeä ja kateellinen kaikille. Minä en hennonnut häntä hylätä koska tiesin että se olisi murtanut hänen jo valmiiksi epävakaan mielensä. Koulun loputtua kun hän ei enää minua tarvinnut niin hän hylkäsi minut välittömästi. Muut luokkalaiset ihmettelivät aina että miten jaksan olla hänen kanssaan kun hän on niin kauhea mutta todellisuudessa koulun aikaan hän oli minua kohtaan todella huomaavainen, auttavainen ja ihana. Paskiaiseksi muuttui koulun loputtua myös minua kohtaan. Hän on tällähetkellä erittäin menestynyt yrittäjä alallaan, menestyneempi kuin kukaan muu meistä samalla luokalla olleista vaikka ammattitaito ei ole sen parempi. Hän osaa vetää oikeista naruista ja manipuloida ihmisiä. Siinä sen salaisuus.

Pahasti mielenterveysongelmaisena on vaikea puhua elämästään "avautumatta"...

Näitä "ystäviä" ikävä kyllä riittää. Ihmissuhteet ovat aikamoista pintaliitoa loppujen lopuksi, kivoista asioista kaikki tykkäilee aina, mutta ne huonot jutut onkin sitten asia erikseen. :/

Minulla on useampikin esimerkki ihmisestä, joille ystävyys on tukahduttavaa ripustautumista. 

Ensimmäinen ystävä oli aluksi hyvin välitön ja helposti lähestyttävä. Ystävyys olikin aluksi vaivatonta, mutta pitemmän päälle tukahduttavaa: hänen kanssaan piti olla tekemisissä jatkuvasti, ja kaikki toiminta piti olla jollakin tavalla symbioosissa hänen kauttaan. Loppuajan ystävyys hänen kanssaan oli loputonta symbioottista "kuulustelua", mitä mistäkin ajattelin ja miten ajatukseni loukkasivat häntä. 

Toinen tapaus: jälleen mukava ja lämmin ihminen, joka sinänsä kuunteli ja tuki toisten murheita. Myöhemmin paljastui, että hänellä oli ongelmia omastakin takaa ja ne taipuivat tuhoamaan hänen ihmissuhteitaan, ja minä ajauduin jälleen jonkinlaiseksi 24/7 tukihenkilöksi, jolle saattoi soittaa keskellä yötäkin. Ongelmaksi koitui se, että tämä ihminen ripustautui tyystin, ja mikäli häneen yritti tehdä pesäeroa, hän käytti kaikkia haalimiaan tietoja hyväkseen ja puukotti selkään. Ne saattoivat olla aika naurettavia yrityksiä "kähveltää" jokin muu kaverini omakseen, mutta myös todella härskejä yrityksiä loukata ja käyttää valtaa. 

Kolmas ja viimeinen tätä luokkaa ei edes kehittynyt kunnolliseksi ystävyydeksi, edellisistä kerroista oppineena. Jälleen kerran: ongelmainen ihminen, joka kaipaa ystävästä tukijaa itselleen, ja kaataa kaikki murheensa loputtomana tulvana tämän päälle, ripustautuu, soittelee jatkosyötöllä ja vie kaiken energian. Hän oli juuri eronnut, ja keskusteluista lähestulkoon 90 % kului siinä, kuinka hän haukkui ja pilkkasi ex-kumppaniaan. Se on toki ymmärrettävää, mutta on oikeasti todella väsyttävää olla jälleen kerran se 24/7 tukihenkilö aina valmiina kuuntelemassa ja tekemässä loputtomia palveluksia.

Mutta jokainen näistä suhteesta on kyllä opettanut. Ei enää ikinä symbioosiystävyyttä, jossa minun roolini on olla tukipalvelu kellon ympäri! Toisekseen: ymmärrän ja haluan olla tukena ystävälle vaikeassa tilanteessa, mutta olen oppinut, että kaksi liian ongelmaista ihmistä eivät vain muodosta toimivaa ystävyyttä. Jommasta kummasta tulee se, jonka pitää jaksaa kantaa molemmat, ja heikoin jaloin se on liian haastavaa.

Mut raiskattiin ja tekstasn siitä hyvälle ystävälle. Vastas vaan jotain tyyliin "voi vitsi! Voimahali" ja sen jälkee ei ole kuulunut mitään. Ennen sitä oltiin jokaviikko vähintään kerran yhteyksissä ja yhteydenpito oli molemminpuolista. Sain tosta trauman enkä ole uskaltanut kertoa asiasta vielä kenellekään muulle ystävälle. Ja ollaan yli 30- vuotiaita...

Miehiltä olen saanut aitoa ystävyyttä, naisilta en sitten oman teini-ikäni/varhaisaikuisikäni jälkeen. No, tai on aikuisiällä pari kertaa joku nainen jotain yrittänyt, mutten luota. Naiseen ei voi luottaa. Piste. (On varmasti olemassa harvoja poikkeuksia, ok.)

Nyt viime aikoina kaksi uutta tuttavuutta kaataa koko elämänsä tapahtumat niskaani heti ensinmäisissä tapaamisissa. Huoh. Eikö pitäisi ensin tutustella toisiinsa ihmisinä eikä heti joutua terapeutiksi.

Olin ensin iloinen näistä uusista ihmisistä elämässäni, mutta en todellakaan jaksaisi kuunnella surkeasta lapsuudesta, nuoruudesta, entisistä miehistä etc. Mitä niihin voi edes sanoa? Olisi paljon kiinnostavampaa puhella ensin yleisellä tasolla ja kuullostella toisen kiinnostuksen aiheita esm. kirjat, elokuvat, teatteri, urheilu, kulttuuri yleensä, maailman tapahtumat...  Pettyneenä pitää vain harventaa tapaamisia näiden ihmisten kanssa, harmi.  Miksi ihmiset käyttävät ystäviään ilmaisina terapeutteina?

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 14:37"]

Nyt viime aikoina kaksi uutta tuttavuutta kaataa koko elämänsä tapahtumat niskaani heti ensinmäisissä tapaamisissa. Huoh. Eikö pitäisi ensin tutustella toisiinsa ihmisinä eikä heti joutua terapeutiksi.

Olin ensin iloinen näistä uusista ihmisistä elämässäni, mutta en todellakaan jaksaisi kuunnella surkeasta lapsuudesta, nuoruudesta, entisistä miehistä etc. Mitä niihin voi edes sanoa? Olisi paljon kiinnostavampaa puhella ensin yleisellä tasolla ja kuullostella toisen kiinnostuksen aiheita esm. kirjat, elokuvat, teatteri, urheilu, kulttuuri yleensä, maailman tapahtumat...  Pettyneenä pitää vain harventaa tapaamisia näiden ihmisten kanssa, harmi.  Miksi ihmiset käyttävät ystäviään ilmaisina terapeutteina?

[/quote]

Itse olen miettinyt, että joko ihmiset vain voivat tänä päivänä äärimmäisen huonosti, heillä on hyvin vähäiset linkit saada ajatuksiaan ilmi... tai sitten avautumisesta on tullut niin tavanomaista ja se koetaan "eheyttäväksi" ja "voimaannuttavaksi". Koko tämä aikakausihan on yhtä avautumista. Avatkaa jokin aikakauslehti, niin tarjolla on sen seitsemää sorttia eri kasvukertomusta, traagista elämänvaihetta tai kauheaa kohtaloa. Avautuminen ei enää olekaan oikeasti niin eheyttävää, vaan pikemminkin itseään ruokkivaa. 

Pari räikeintä tällaista valokeilaanheittäytymistä traagisine kokemuksineen olen kohdannut: eräällä kurssilla ihmisten esittäytyessä ensikertaa henkilö kertoi koko elinkaarensa sairauksineen ja masennuksineen, ihan kaikkineen. Myöhemmin myös toi tarjolle havainnollistavaa materiaalia, hyvä ettei päiväkirjamerkintöjäänkin näiltä kauheilta ajoilta. Ihmisille, joihin oli vasta tutustunut, ja joihin suhde oli lähinnä ammatillinen. 

Toinen tapaus oli ihminen, joka oli juuri eronnut, ja avautunut kokemuksestaan runsain mitoin (ja se on ymmärrettävää). Hän kuitenkin jatkoi tätä avautumistaan myös iltaelämässä ihmisille, joihin tutustui täysin ensi kertaa ja joille oli kiusallista joutua tuomariksi tämän täysin uuden ihmisen ja heidän jo entuudestaan tuntemansa ex-kumppanin suhdekoukeroihin. Kaiken lisäksi minä, joka alun perin olin ollut hänelle tukena, sain kantaa tästä "vastuun" kuuntelemalla koko illan närkästyneitä kommentteja ja kysymyksiä, kuka tämä ihminen on ja mikä häntä vaivaa. 

Sinänsähän nämä asiat ovat surullisia, jos näillä ihmisillä ei tosiaan mitään muuta linkkiä avautumiselleen ole. Mutta vastapuolesta se voi olla ihan uskomattoman kiusallista.

"Avautuminen ei enää olekaan oikeasti niin eheyttävää, vaan pikemminkin itseään ruokkivaa. "

Hyvin sanottu. Tuntuu kuin nämä avautujat haluavat heti sitoa menneisyydellään ystävyyden syvemmäksi kuin onkaan vielä alkuvaiheessa. Nämä samaiset harvoin ovat kiinnostuneita mistään mitä itse sanot, tuskin malttavat kuunnella lausetta loppuun kun ovat jo kääntämäsä tarinaa omaan suuntaansa. Ei jaksa.

Täytyy tunnustaa, että epäilen itse olleeni avautuja joissakin kaveruusuhteissani ja se johtui siitä, että a) nämä ihmiset olivat niin tylsiä, että en olisi kestänyt kuulla heidän juttujaan joten puhuin sitten itse ja b) niiden kanssa ei oikein voinut puhua mistään muusta kuin henk. koht. ongelmista koska heillä ei ollut psykologista silmää, ei huumorintajua, huono maku ja muutenkin ovat tosi epäcool ja sen lisäksi vielä kukkahattutätejä joten kenestäkään ei voinut edes puhua pahaa selän takana. Ei jäänyt kauheasti aiheita mistä puhua. Ja joo tosiaan, ne eivät ainoastaan olleet umpitylsiä vaan myös vaivaannuttavan noloja ja herkkiä itkemään joten se oli aika tuskaa yrittää pitää naama peruslukemilla kun toinen kertoo jotain aivan vitun noloa.

Kyllä erittäin tärkeä ystäväni ei enään halunnut olla ystävä kun menimme alakoulusta yläkouluun hän löysi pian uusia ystäviä ja parempia korvikkeita

-pitkävihaaja

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 16:23"]

Täytyy tunnustaa, että epäilen itse olleeni avautuja joissakin kaveruusuhteissani ja se johtui siitä, että a) nämä ihmiset olivat niin tylsiä, että en olisi kestänyt kuulla heidän juttujaan joten puhuin sitten itse ja b) niiden kanssa ei oikein voinut puhua mistään muusta kuin henk. koht. ongelmista koska heillä ei ollut psykologista silmää, ei huumorintajua, huono maku ja muutenkin ovat tosi epäcool ja sen lisäksi vielä kukkahattutätejä joten kenestäkään ei voinut edes puhua pahaa selän takana. Ei jäänyt kauheasti aiheita mistä puhua. Ja joo tosiaan, ne eivät ainoastaan olleet umpitylsiä vaan myös vaivaannuttavan noloja ja herkkiä itkemään joten se oli aika tuskaa yrittää pitää naama peruslukemilla kun toinen kertoo jotain aivan vitun noloa.

[/quote]

"Epäcool"? :D 
"Hyi, siis ei niiden kaa voinu ees puhuu ku ne oli niinku nobody, tiäks?" 

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 13:16"]Luokkalaiseni oli kaverini vain kun muut inhosivat häntä kun hän oli niin ilkeä ja kateellinen kaikille. Minä en hennonnut häntä hylätä koska tiesin että se olisi murtanut hänen jo valmiiksi epävakaan mielensä. Koulun loputtua kun hän ei enää minua tarvinnut niin hän hylkäsi minut välittömästi. Muut luokkalaiset ihmettelivät aina että miten jaksan olla hänen kanssaan kun hän on niin kauhea mutta todellisuudessa koulun aikaan hän oli minua kohtaan todella huomaavainen, auttavainen ja ihana. Paskiaiseksi muuttui koulun loputtua myös minua kohtaan. Hän on tällähetkellä erittäin menestynyt yrittäjä alallaan, menestyneempi kuin kukaan muu meistä samalla luokalla olleista vaikka ammattitaito ei ole sen parempi. Hän osaa vetää oikeista naruista ja manipuloida ihmisiä. Siinä sen salaisuus.
[/quote]

Sama juttu minulla. Tosin luokka oli pieni ja hiukan nuorempi tyttö tarvitsi minusta sen luottoystävän, muut olivat paljon vanhempia. Välittömästi valmistumisen jälkeen laittoi ystävyyden poikki. Ennen sitä oltiin niin bestistä että... :D myöhemmin tajusin tyypin omaavan narsistisia piirteitä.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 16:23"]Täytyy tunnustaa, että epäilen itse olleeni avautuja joissakin kaveruusuhteissani ja se johtui siitä, että a) nämä ihmiset olivat niin tylsiä, että en olisi kestänyt kuulla heidän juttujaan joten puhuin sitten itse ja b) niiden kanssa ei oikein voinut puhua mistään muusta kuin henk. koht. ongelmista koska heillä ei ollut psykologista silmää, ei huumorintajua, huono maku ja muutenkin ovat tosi epäcool ja sen lisäksi vielä kukkahattutätejä joten kenestäkään ei voinut edes puhua pahaa selän takana. Ei jäänyt kauheasti aiheita mistä puhua. Ja joo tosiaan, ne eivät ainoastaan olleet umpitylsiä vaan myös vaivaannuttavan noloja ja herkkiä itkemään joten se oli aika tuskaa yrittää pitää naama peruslukemilla kun toinen kertoo jotain aivan vitun noloa.
[/quote]kuulostat yheltä mun entiseltä ystävältä. Olet ilkeä ja sinusta liikkuu huhuja että oot piru. Lisäksi sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Muista syödä lääkkees!!!

Jees mun äiti. Pitäs aina jaksaa kuunnella kaikki murheet ja isästäni avautumiset, vanhempien seksi(!!)asioista lähtien. mutta sitte ei edes sen verran mua kuuntele että muistaisi että valmistuin jo koulusta!
Mutta mitäpä sitä voisi tehdä, kun oma äiti kyseessä..

Kurjia tarinoita teillä... Toivottavasti teillä on myös toisenlaisia ystäviä, joiden kanssa voitte keskustella kepeämminkin kuin vain murheista.