Miten toimia " oikein" julkisessa itkupotkuraivarissa?

Itse en jää minnekään istuskelemaan, vaan nappaan lapsen kainaloon ja menemme kotiin.

Minä jätin ostoskärryn kauppaan ja kiikutin lapsen autoon isän kanssa istumaan (=huutamaan) ja tulin takaisin kauppaan. Tein ostokset kaikessa rauhassa ja tulin autoon.

Meillä esikoinen ei ole niin kova kiukuttelemaan, ei ole koskaan ollut. Ja on tullut kokeiltua tuota kolmosenkin esittämää tapaa ilman sen suurempia haittavaikutuksia. Ihan suht' koht selväjärkiseltä tyttäreni vaikuttaa. Tosin lapsi oli silloin vanhempi, jotakuinkin 3-vuotias.



Olimme kaupungilla ja hän kinusi jotain lelua, en muista mitä. Kun " ei" ei riittänytkään alkoi kiukuttelu, huuto ja itkun vääntäminen. Aikani hoin tiukasti " ei" , mutta kuunneltuani tarpeeksi kiukuttelua, pysäytin rattaat ja istuin rattaiden viereen maahan ja luettelin itkua vääntäen kaikki asiat joista olen jäänyt paitsi sillä hetkellä. Eli lottovoitosta pehmikseen. Tytär oikeasti hämmästyi ja lopetti. Ihmisillä oli pankkijonossa hauskaa, vähemmästänkin ja sisko tirskui vähän matkan päässä. Ja loppupäivä kaupungilla asioita hoitaessa sujui täysin kivuitta, kiukuttelutta ja huutamatta. Luulen että hän selvisi tuosta tilanteesta sen suuremmitta traumoitta.



Poika taas saa sellaisia... hmm... " apinaraivareita" . Huutaa, karjuu, potkii maata, makaa maassa tai menee johonkin nurkkaan jos lähestyy. Häneen ei saa koskea, eikä saisi katsoa ja kuitenkin haluaa juuri sitä, ehdotonta huomiota. Jos olemme jossain sellaisessa paikassa, että huuto haittaa, kannan pojan pois ja vien sellaiseen paikkaan, että hän saa huutaa ja raivota kunnes puhti loppuu. Tähän mennessä hän on saanut kahdet suuret raivarit kaupassa. Olen vienyt tuotteet takaisin hyllyyn ja kantanut pojan ulos. Karkkihyllyraivareita meillä ei sen jälkeen ole ollut. Periksi en anna ja hiljaiseksi en osta.



Ja meillä tuo kolmevuotias saa välillä raivokohtauksia, on saanut niitä aivan pienestä pitäen. Huutoa kestää aikansa ja sitten tulee luokse ja istuu syliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Haluaa sen halauksen ja rutistuksen jotta voi jatkaa taas leikkejään, uniaan jne, mitä hän nyt sillä hetkellä oli tekemässä. Yöraivarit ovat niitä koko perheen verottajia. Anoppi lohdutteli, että isänsä on ollut täysin samanlainen pienenä. Varsinkin noiden käsittämättömien yöraivokohtauksien suhteen.



Tässä vähän aikaa sitten poika oli anoppilassa yötä ja yrittänyt saada mummonsa ottamaan syliin. Mummon oli sanonut siihen ettei ota syliin vaan joutuu kantamaan kauppakassit portaissa. Siitäkö oli syntynyt metakka. Puoli tuntia oli huutanut ja mekastanut. Anoppi odotti portaiden päässä ihan tyynen rauhallisesti kun tuttavat kävivät aina välillä huikkaamassa pikku-ukolle mistäs kenkä puristaa. Oli kuulemma noussut sen jälkeen kun viimeinen alakerran naapureista oli kysynyt, että mitäs siellä raivotaan ja noussut portaat nopsaan. Moikannut vähän nolona naapuria ja mennyt äkkiä sisälle. Sisälle päästyään oli mennyt leikkimään.



Onko olemassa yhtä oikeaa tapaa suhtautua noihin raivokohtauksiin? Jokainen lapsi on kuitenkin erilainen ja niin on jokainen vanhempikin. Varmasti teen väärin joidenkin mielestä, pitäisi kokeilla " holding-otetta" , toisen mielestä silitellä lasta, kolmas käskee tarttumaan remmiin, neljännen mielestä lukea kaikki mahdolliset lapsen kasvatusoppaat. Minulle tärkeintä on lapseni raivotessa, että itse yritän säilyttää malttini, tuli mikä tuli ja vaikka kuinka kiukuttaisi. Ja se, etten anna periksi kiukuttelulle. Kiukuttelulla, huutamalla ja raivoamalla meillä ei mitään saa. Pyytämällä, perustelemalla ja keskustelemalla voimme yrittää yhdessä tehdä päätöksiä. Ja kun sanotaan " ei" , olisi se otettava vastaan sellaisenaan. Minä ja mieheni olemme kuitenkin niitä aikuisia ja vastuussa lapsesta. Ja kuinka paljon ennätänkään mokaamaan tässä kasvatuksessa ennen kuin lapset ovat maailmalla :D