Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Miten toimia " oikein" julkisessa itkupotkuraivarissa?

Vierailija
13.09.2006 |

Olipa taas kerran kauppareissu. 2,5v sai väsyneenä hirveät lämmöt jostain ja alkoi huutaa, heittäytyi katuun, meni veltoksi, lapseen ei saanut mitään kontaktia.



Kaikki ehdotukset ja ratkaisuyritykset aiheuttivat entistä kovemman huudon ja ystävällinen fyysinen koskeminen aggressiivista raivoa. Annoin sitten istua jalkakäytävällä ja huutaa, kun oli hyvä sää eikä kiire mihinkään. Kun vähän rauhoittui, päästiin taas muutama kymmenen metriä eteenpäin ja raivo taas alkoi.



Kun tuota oli jatkettu jotain puoli tuntia, alkoi poitsu olla niin väsynyt, että sain lohduteltua ja rauhoittumaan.



Sitä vaan mietin, että miten tuollaisessa tilanteissa *pitäisi* toimia? Yrittäää sovitella? Antaa vaan huutaa? Viedä väkisin eteenpäin, vaikka kantaa tai raahata?



Joskus on tietty pakko vaan mennä kiireessä eteenpäin, keinolla millä hyvänsä. Mutta en haluaisi tehdä niin kuin äärimmäisen pakon edessä. Miten tilanteen saisi laukeamaan rakentavasti?

Kommentit (23)

Vierailija
1/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

En muista kirjoittajaa, joku näistä suomalaisista tunnetuista psykologeista tais olla. Tosin suositteli tuota käsittääkseni vähän isommille lapsille.



Näistä vastauksista näkee, että eri lapset ovat erilaisia. Ja eri lasten raivarit ovat erilaisia.



Itseä on helpottanut se, että olen lukenut eri erilaisia lastenkasvatusoppaita, joiden perusteella olen tullut siihen tulokseen, että kannataa toimia ihan omalla tavallaan, kaikkiin tapoihin löytyy jonkun asiantuntijankin siunaus. Ja joskus ei auta mikään.



Miten muuten onnistuu se raivoavan lapsen laittaminen vaunuihin tai ostoskärryihin istumaan? Meillä ainakin raivopäät vetävät itsensä semmoiselle kaarelle, ettei niitä saa itsemaan voimallakaan. Eikä kantaminen pois paikaltakaan onnistu, jos on mukana yksi vauva, raivoava kolmevuotias ja kauppakassit. Vilkkaan kaupan edessä ei voi yksinkään jättää.



Meillä raivarit tulee yleensä kaupan jälkeen. Osasyynä luultavasti se, että meluisat ja hälyisät paikat rasittavat lasta. Rauhallisia pikkukauppoja nykyisin vaan ei enää meidän lähellä ole.



Vierailija
2/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

miten tutulta kuulostaa. Oma tyttäreni on 2v3kk ja saa aivan mahtavia raivareita, myös julkisilla paikoilla. Otan tiukasti syliin ja annan raivota. Välillä tyttö jopa raapii minuakin, joten voimia saa käyttää kunnolla. Joskus sitten päästän hänet " vapaaksi" ja odotan, että raivo laantuu ja usein tyttö nyyhkyttäen tuleekin sitten syliin....

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

eräältä psykologilta kuulin että jos lapsi heittäytyy just maahan makaamaan ja huutamaan niin pitäisi mennä makaamaan lapsen viereen ja huutaa itsekin. ilmeisesti lapsen kuuluisi piankin nolostua, nousta ylös ja kehottaa myös vanhempaa nousemaan " äiti, voidaanko jo mennä?" .



en tiedä toimiiko, oma lapseni ei ole vielä siinä iässä. tavallaan houkuttaa kokeilla tulevaisuudessa.

Vierailija
4/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

jos aikaa siis. usein ei kyllä huvita keskellä katua odotella neitoa (2,5v). tekee myös usein kaupassa tuota siis heittäytyy maahan ja makaa siinä lötkönä. sitten kun ehdotuksiini ei vastata ja olen varoittanut ja nappaan syliin niin aivan mahdoton parku. mutta eipä siinä muuta voi kun kestää.. viimesimmän kauppareissun jälkeen keskusteltiin pitkään tytön kanssa kun oli rauhoittunut. kelailtiin asioita ja selvitin ettei niin tosiaan käyttäydytä kaupassa. tuntu tajuavan edes vähän ja nyt pari reissua mennytkin aika hyvin kun olen muistuttanut miten kuuluu käyttäytyä. olen kuullut kans ton että pitäis ite heittäytyä maahan, onko kukaan testannut?

Vierailija
5/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

pikkujutuista, joissa lukijat kertovat kommelluksistaan kaupungilla.



Se ei ole kovin suositeltava tapa (etenkin kun kyseessä parivuotias, jolle äidin käytöksellä ei ole samanlaista nolostuttavaa vaikutusta kuin vanhemmalle). Nimenomaan ei pitäisi vajota sinne lapsen raivon tasolle vaan pysytellä aikuisena. Helpommin sanottu kuin tehty. Minä annan raivota hetken ja sitten alan juttelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meillä vaan raivarit yltyvät jos heti yrittää rauhoittaa. Tunne pitää oksentaa ensin ulos, vasta sitten voi alkaa rakennella rauhoittumista.

Vierailija
6/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ikäväähän se on, viedä lasta kainalossa, mutta en kyllä periaatteesta rupea sovittelemaan jos lapsella on silmitön uhmaraivo.



Sovittelua ja kompromisseja voi käyttää sitten muulloin, vaikka leikki yms. tilanteissa, jotta lapsi oppii ymmärtämään mistä siinä on kyse.



Lapsemme eivät enää huuda kurkku suorana, (no joo, murrosikä vielä näkemättä) koska olen aina ollut kivikova siinä, että huutamalla ei saa yhtään mitään, ja jos ei lakkaa huutamasta ja kerro normaalimmalla äänellä mikä on vialla, saattaa jopa menettää vuoronsa/jätskinsä/menemisen tms. _kokonaan_



Eli olen käskenyt lopettamaan huudon, tai antanut huutaa itsensä uuvuksiin, ja sitten tehdään kuitenkin minun laillani. En usko että tästä tulee lapsille ongelmia tunteiden peittämisen muodossa, sillä lasten kanssa on runsaasti muita tilanteita joissa ollaan eri mieltä, joissa voidaan harjoitella (vihan)tunteiden näyttämistä ja kuitenkin sopia asioista. ..



Minusta jotkut sortuvat liian usein sovitteluun, joka lopulta luisuu siihen, että lapsi määrää 6-0 aikuista jotta huuto vaan loppuisi. Nämä vanhemmat uskovat tosissaan asettavansa rajoja, koska lapsen kanssa on erimielisyyttä, mutta eivät minusta oivalla että kun tilanne loppuu siihen että lasta lahjotaan olemaan hiljaa, tai hän lopulta saa mitä alunperin halusi (ei esim. lähdetä puistosta kotiin kun äiti haluaa) niin eihän tämä ole rajojen asettamista.



Olen ajatellut, että jotkut noista vanhemmista varmaan pitävät minua ankarana äitinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

makaamaan, vaikka aika reipas likka muuten olenkin. Ja luulen, että kaksivuotias ei tosiaan tajuaisi asian huvittavaa tai nolostuttavaa puolta.



Mua vaan välillä syö se, kun ohikulkevat ihmiset saattaa yrittää lohdutella raivoavaa lasta tai muuten puuttua tilanteeseen. Siltikin, vaikka sanon, että homma selviää parhaiten ilman ulkopuolisten apua.

Ja neuvoja satelee, täysin ristiriitaisia ja toimimattomia.



Hyvä kuulla, että muutkin antaa raivota. Siitä vaan saa välillä kuulla, että " älä kiusaa lasta" tai " käske sen jo olla hiljaa" .



t. ap

Vierailija
8/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja veren sokerin alenemisesta. Meillä ainakin ratkaistiin raivarit syömällä. Kokeileppa syottää lapsi useammin, syy voi olla verensokerissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tarvittaessa nappaan lapsen kainaloon ja jatkan matkaa huudosta piittaamatta. Eihän siitä mitään tule, että lapsen uhmaillessa aikuinen tekee juuri niin kuin lapsi tahtoo (ts. pysäyttää oman toimintansa ja antaa lapselle huomiota)! Lapsi uhmaillessaan etsii rajoja ja aikuisen tehtävänä on ne rajat asettaa.



Älä siis lahjo äläkä neuvottele vaan toimi päättäväisen määrätietoisesti. Tärkeintä on, että et menetä malttiasi vaan pysyt tyynen rauhallisena. Vaikka uhmaileva lapsi sanoisi mitä, niin älä lähde leikkiin mukaan!

Vierailija
10/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

väsymyksestä. Noin pienellä kuin 2v. en ole kuin todella harvoin törmännyt raivariin, joka olisi puhdasta uhmaa, johon ei auttaisi ennaltaehkäisevä ruokinta, huomio, hellyys ja lepo. Olen neljän lapsen äiti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

meilläkin kun en antanut lapselle periks ja nostin rattaisiin missä mesosi oltiin siis kaupan kassalla niin täti toi tytsälle korun. ihan kiva joo mutta lapsihan ottaa sen ikäänkuin palkintona, että kun tässä nyt raivosin ja en totellut äitiä niin saan lahjan. plaah. 6

Vierailija
12/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

puuttuneet raivareihin?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olin siis kaupan kassalla töissä ja keskityin lähinnä äitien rauhoittelemiseen. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Kaikkien lapset kokeilee joskus rajoja.

Enemmän, kuin se huuto ja kiukuttelu, otti päähän nämä mammat jotka kuitenkin ostivat lapsensa hiljaisiksi " pelastaakseen omat kasvonsa" .

Vierailija
14/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun ventovieras tulee jakamaan neuvoja tai kertomaan miten minun pitäisi toimia MINUN lapseni kanssa... Useimmiten nää tyypit on vanhoja tätejä, joilla aika on jo kullannut muistot. Ens kerralla kun skidi saa vaikkapa kaupassa raivarin ja taas on tädit neuvomassa, niin totean vain supertädeille että hoitakaa homma mun puolesta sillä aikaa kun mä keräilen ostokset...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/23 |
13.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

poistua paikalta, äiti ei. Ei kannata miettiä mitä muut ajattelevat omista metodeista selvitä tilanteesta, mutta tuollainen ulkopuolisten puuttuminen kyllä tuntuu takuulla raivostuttavalta.

Vierailija
16/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

raivarit saa 1v tai puolitoistavuotias lapsi? Päteekö samat jutut? Sen ikäinen kun ei vielä välttämättä kaikkea ymmärrä saati osaa ilmaista itseään.

Vierailija
17/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset


Ihan ensimmäiseksi sanon:" sanoisitko selvällä äänellä, mikä harmittaa, niin voin sinua ymmärtää ja auttaa?"



Jos raivari on sellaista laatua, että puhumalla siitä ei selvitä, nappaan lapsen kainaloon ja jatkan matkaa, annan raivota vaikka keuhkonsa pihalle. Jos lapsi alkaisi lyödä ja potkia, pitäisin kiinni väkisin samalla rauhallisesti sanoen:" rauhoitu, päästän heti irti kun lopetat. Minuun sattuu"





En missään nimessä antaisi lapsen pompottaa kuten ap:n tekstissä. Jos esim. kaupassa lapsi protestoi kärryyn istumista (tms.) annan huutaa vaikka koko kauppareissun. Välillä sanon rauhallisesti, jotakin että " äläpäs höpsi, sinulla ei ole mitään hätää. Nyt hoidetaan ostokset" ja samalla yritän kiinnittää raivoajan huomiota toisaalle, kiukusta pois. Muiden ihmisten katseet ja ajatukset eivät minua häiritse. Ajatelkoot mitä haluavat.



Vierailija
18/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

esim kaupassa just tyypillistä raivoamista , kysyn että mitäs meidän pitikään ostaa?? Muistaxä, kun äiti ei millään muista. Sitte taas seuravalla kerralla ennen sisäänastumista kysyn että autatko äitiä taas ostoksissa? Testaa! Hyvän käytöksen olen sitten palkinnut kun ollaan päästy kaupasta!(huomaamatta olen laittanut kärryyn esim tikkarin)

Vierailija
19/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

mä päätin heti tehdä asialle jotain. Joskus alle parivuotiaana lapsi tosiaankin rupesi raivoamaan kaupassa tms. saadakseen tahtonsa läpi milloin missäkin asiassa.



Tehtiin näin:

Kaupassa käytiin muutama viikko koko perheen voimin iltaisin. Ennen kauppaan menoa sanottiin lapselle, että kaupassa ei huudeta tai muuten mennään autoon/ulkopuolella oleviin rattaisiin istumaan isän kanssa. Totta kai lapsi piut paut välitti uhkauksesta. Raivosi ihan samalla tavalla. Minä jätin ostoskärryn kauppaan ja kiikutin lapsen autoon isän kanssa istumaan (=huutamaan) ja tulin takaisin kauppaan. Tein ostokset kaikessa rauhassa ja tulin autoon. Sitten lähdettiin. Kotona totesin ihan lyhyesti, että kaupassa EI SAA huutaa. Muistaakseni kaksi kertaa piti tämä proseduuri toteuttaa. Siihen loppuivat kaupparaivarit.



Huomattakoon vielä, että jokaisen julkisen paikan kanssa lapsi kokeili ainakin kerran, saako huudolla äitin käytöksen muuttumaan. Joka kerta huutava lapsi kiikutettiin autoon istumaan. Huutoraivareita lapsi yritti saada muistaakseni ainakin kirjastossa ja leikkipuistossa. Huudolla oli kuitenkin aina lapselle ikävät seuraukset. Siksi huutaminen julkisilla paikoilla loppui, vaikka varsinainen uhmaikä jatkuikin muissa merkeissä.



Taustalla on se fakta, että kaupassa on ihmisiä, jotka eivät todellakaan jaksaisi kuunnella minun kullannuppuni räyhäämistä. Muistan omalta lapsettomuusajoiltani sen mielettömän ärtymyksen, jota huutavat lapset (ja lahjovat äidit) minussa herättivät. On kertakaikkisen ärsyttävää mennä esim. väsyneenä kauppaan tai kirjastoon kuuntelemaan uhmaikäisen helvetillistä möykkää. Päätin jo kauan sitten, että jos minulla joskus lapsi on, niin se saa opetella käyttäytymään julkisilla paikoilla. Nyt osaa käyttäytyä ja on iloinen nelivuotias ja selvästi ylpeä omista hienoista käytöstavoistaan. Saa myös paljon palautetta hienosta olemisestaan julkisilla paikoilla.



Ja kotona meininki ei ole yhtä hehkeää, koska en kertakaikkiaan kotona jaksa olla yhtä johdonmukainen ja jämpti.

Vierailija
20/23 |
14.09.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä olen joskus kommentoinut väliintulijalle, että sulla ei taida olla kokemusta lapsista tms Katsele ympärillesi seuraavan kerran, niin varmaan näet myötätuntoisiakin katseita. Jokainen vanhempi on varmaan kokenut jonkun vastaavanlaisen tilanteen.

Minä itse tuollaisen tapahtuessa riippuen olenko yksin lapsen kanssa vai en: vien lapsen autoon huutamaan (huuto loppuu, kun yleisö katoaa). Toisinaan annan vaan huutaa. Tarkeintä on, että lapsi ei saa, mita hän raivarillaan haluaa esim. karkkia. Nyt (lapsi 5v) huutoraivarit ovat sangen harvinaisia, mutta vielä 1.5v sitten niitä oli monta kertaa päivässä.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: yhdeksän yksi yksi