Takana loistava tulevaisuus. Muita?

Täällä myös yksi elämässään "epäonnistunut". Kouluaikoina olin aina luokkani paras, tulevaisuuden tavoitteet äärettömän korkealla. Lukio jäi kesken, menin naimisiin teini-ikäisenä, ja olin 2 lapsen kotiäiti 2-kymppisenä.

Opiskeluissa en ole edennyt sen jälkeen tippaakaan, ja kodin ulkopuolella olevaa työtä minulla ei ole ikinä ollut, ja tuskin tulee olemaankaan lapsen vaikean kehitysvamman takia.

Nykyään teen kotoa satunnaisia free lance-hommia suht vaativalla alalla ilman minkäänlaista pätevyyttä paperilla (mutta yli kymmenen vuotta asiakkaat ovat olleet todella tyytyväisiä) ja toimin professorimieheni "takapiruna", eli hoidan osittain sihteerin tehtäviä, mutta olen myös säännöllisesti hänen tutkimustyönsä puitteissa ideariihen toisena osapuolena, sekä autan erilaisten kirjoitelmien (tutkimusraporttien, rahoitusanomusten, opetussuunnitelmien, jne) laatimisessa niin varsinaisen sisällön tuottamisen kuin puhtaaksikirjoituksen sekä kahdelle eri kielelle kääntämisen suhteen. Olen siis joutunut/päässyt käytännössä opiskelemaan vuosien saatossa hyvinkin arvostettuun alaan liittyviä taitoja ja tietoa, ja olen muutenkin todella tyytyväinen elämääni. Nuorempi minä olisi kyllä ollut kauhuissaan, eikä tämän tosiaan pitänyt näin mennä....

Repeat after me: "My current situation is not my permanent destination."

Saako kertoa ohiksena päinvastasen tarinan? Kerron silti. Musta ei ikinä odotettu yhtään mitään. Isä oli opiskellut yliopistossa ja keskiluokkaisessa työssä, mutta hän oli joku wannabe-kommunisti-työväenluokan tyyppi, joka halusi lapsistaan jotain taiteilija-luusereita. Ihan oikeesti! Sukulaiset katsoi meitä aina nenän vartta pitkin, että ollaan jotain roskasakia, ja kyllähän meillä oli tosi wt-imago. Minä menestyin hyvin koulussa, vaikka isän juopottelu ahdisti. Pääsin yliopistoon ja viime vuonna väittelin tohtoriksi luonnontieteelliseltä alalta. Suunnitelmissa post-doc -tutkimus ulkomailla. Näin, vaikka mulle sanottiin lapsena että mulla on kielipäätä, ei matikkapäätä. Voitteko kuvitella että samalla ihmisellä voi olla molempia, ihan vaikka olis tyttökin. Ja mun täti joskus sanoi, että musta ei tule lentoemäntää, koska siinä pitää osata kieliä. Eli kukaan ei ole koskaan minuun uskonut, ei ole kannustanut, ei ole näyttänyt mallia, jne. Silti olen sinnikkäästi rakentanut itseni näköisen elämän. On kyllä totta, että lentoemäntää ei minusta tule, koska pituus alle 165 cm. :)

Koulussa tuntemani tytöllä joku 9,8 keskiarvo, aina paras melkein kaikessa. Olisi luullut että sehän lähtee vaikka mihin sfääreihin.

Pari vuotta sitten uusi havainto hänestä: kaksi lasta jollekin äzerbaidztanilaiselle (nimi keksitty) miehelle, turvakodissa, eikä peruskoulun jälkeen mitään opintoja.

Jotain tapahtui, mutta mitä ?

Mulla kanssa päinvastainen tarina... Kotona haukuttiin päivittäin tyhmäksi. Monet kerrat alleviivattiin lahjattomuutta, äiti puhui heikkolahjaisuudesta... Aina kovaan ääneen voivoteltiin, että sinulta ei kannata koskaan odottaa mitään, kun et ole edes keskinkertainen... Et osaa matematiikkaa, et kieliä... Alisuoriuduin tietysti, miksi yrittää?

Tietäisittepä, missä olen nyt? On aina yhtä mukavaa pudottaa vanhempani maan tasalle kertomalla... yhtä ja toista elämästäni ja urastani.

Itse havahduin tässä joku aika sitten että ikää on jo yli40v ja mitään en ole periaatteessa saavuttanut,asunnosta on vielä velkaa vaikka kuinka paljon,remonttia pitäisi tehdä mihin ei palkkatulot riitä,velkaa pitäisi ottaa lisää,autot on vanhoja paskoja,parisuhde on tiensä päässä,työssä käynti maistuu paskalle eikä kiinnosta.

Koulussa en menestynyt koska ei kiinnostanut enkä keskittynyt koulun käyntiin,eikä multa kyllä mitään odotettukaan.

Nuorempana oli haaveita,suunnitelmia,unelmia,olen mm.kiertänyt maailmalla kisamekaanikkona töiden ohella saavuttaen maailmanmestaruuden,sekin homma kaatui siihen kun en osaa kieliä enkä voinut mennä täysin ulkomaalaisiin talleihin,ralliautoja olen rakennellut,niilläkin on voitettu suomessa kisoja/mestaruus,2autoa on nytkin ylläpidossa,mutta ei sekään jaksa innostaa/kiinnostaa,pitäisi olla monipuolisempaa eikä vaan jämähtää samoihin tuttuihin malleihin,historiciin pitäisi varmaan siirtyä?

Tuntuu siltä että voisi olla vaan hissukseen kotona jotain pientä puuhailla,hieman kiinnostaisi muuttaa suvun perintömökille puuhastelemaan jotain pientä,puita,metsähommia,veneilyä,kalastusta,marjastusta,luonnon omaan tahtiin,mökillä ei olisi edes sähköjä.

Mutta ei pankki vaatii omansa joka kuukausi,akka kiukkuaa,töissä vastuu ja tehtävien määrä kasvaa,palkka vaan ei muutu mihinkään,lisäksi tietokoneet ja monimutkaiset sähköjutut eivät ole minua varten,töissä vian haussa ja asennuksissa pitäisi olla paljon paremmin perillä sähköistä eikä meillä ole töissä sähkömiestä/tietokone gurua,työkaveristakin on tullut pelkkä kiviriippa mitä pitää vetää perässä.

Olen siis saavuttanut elämässä periaatteessa kaikkea,mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä,olen myös nähnyt elämää,palstatermein olen wt-elämänkoululainen.

Periaatteessa vastaavissa kisatouhuissa mukana olleilla on tänäpäivänä menestyviä yrityksiä ovat saaneet pidettyä kontakteja yllä ja kehitettyä toimintaa,itse en taas saa pidettyä mitään kontakteja yllä.

Pilluakaan en saa ikinä.

Minä niin haluaisin halata teitä kaikkia, keittää teetä ja peitellä sohvalleni nukkumaan, siis ketkä teistä sitä tuntisivat kaipaavansa (en väkisin ;)) Olette ajatuksissani. <3

Joo. Opiskelin ihan hyvän tutkinnon ja toisenkin, mutta teen silti samaa haasteetonta ja tylsää ei-oman alan-duunia huonolla motivaatiolla jo kymmenettä vuotta. Masennus on kai pääsyy siihen, etten uskalla ottaa vastaan oikein minkäänlaisia haasteita ja välttelen ihmisiä. Alkoholikin maistuu liikaa. Ei perhettä, vaikka olisin halunnut. En uskalla edes ihmissuhteita :(

Yksi lisää ilmoittautuu. Olin koulussa loistavasti pärjäävä looginen ja analyyttinen älykkö, josta odotettiin vaikka mitä. Yliopistossa sitten en osannut päättää, mitä opiskelisin, kun kaikki kiinnosti mutta minkään tiedekunnan ja laitoksen yhteisöön en juurtunut. Opinnot venyivät, tein siinä ohessa hanttihommia eli en työnkään kautta sijoittunut oikein minnekään. Valmistuin kyllä lopulta, mutta olen taas kerran pitkäaikaistyöttömänä.

Olen todennut, ettei millään muulla lahjakkuudella ole menestymisen kannalta niin paljon tekemistä kuin sosiaalisella älykkyydellä. Parasta olla normaali massan mukana menevä mukava heppu jonka työnjälki on hyvää keskitasoa. Verkostoituminen ja rohkeus tyrkyttää omia ideoitaan muille olisivat ihan keskeisiä taitoja. Miksei niitä opeteta meille jotka emme osaa; kyllä minä sen matematiikan olisin pystynyt omaksumaan ilman mitään oppituntejakin?

Siinä mielessä kyllä, että olen älykäs, nokkela ja opin nopeasti uudet asiat. Minulla olisi ollut mahdollisuudet kouluttautua huippupalkkaiseen ammattiin ja saada hyväperseinen viehättävä vaimo, mutta akateemisen opiskelun vapaus ei sopinut minulle. En bilettänyt, mutta en käynyt koulussakaan. Työssä olen kyllä käynyt ikäni ja nyt eläkevuosien edellä palkkanikin on kohtalainen.

Pienestä pitäen kasvoin vinoon, kun luulin olevani jotain. Ainakin muita parempi monessa asiassa, ellei paras. Luulin, että minusta tulee jotain.

No ei tullut. Laadittuani vastikään ansioluettelon näin kirjaimellisesti, miksi vietän päivänäni pitkäaikaistyöttömänä.  Olen tehnyt ammatissani pelkkiä määräaikaisuuksia. Nuorempana lyhytkestoisia kesätöitä. Oman alan työsuhteet silpputyötä. Pätkätyötä. Minua ei ole uudelleen sijaiseksi soiteltu. Viimeisin työsuhde kahden vuoden takaa...

Seuraa johtopäätös: minussa, vinoon kasvaneessa, on jotain outoa. Vikaa työntekijänä. Tiedän olevani kiva, iloinen, hyvin ihmisten kanssa toimeentuleva ihminen - mutta työntekijänä olen huolimaton, laiska. Siinä lienee syy, ettei puhelin soi.

Olen päätellyt, että olen reppana jo syntyessään. Luuseri nykykielellä. Voisiko joku antaa neuvoja, miten tämän "minä olen muita parempi"-ajatuksen voi haudata? Liian suuret luulot omasta itsestään. Miten voi oppia tuntemaan itsensä realistisesti.

Minusta tuli FM, mutta oman alan työtä en ole saanut - paitsi lyhyitä, mihinkään johtamattomia sijaisuuksia. Nyt ei ole varaa opiskella uutta ammattia (vielä), sillä pakko on saada mikä tahansa työ - jos vain joku huolisi minut oudon hyypiön silpputyöhistorialla. Mukaan lukien kotiäitivuodet, ansiosidannaiset.

Kamalaa on, että oma lapsi näyttää perineen suuret luulot itsestään. Haaveilee suurlähettilään työstä. Luulee osaavansa englantia hyvin, vaikka todellisuudessa ei. Luulee olevansa paras kaikessa. Mistä ihmeestä tämä yliego syntyy?

Takana suuri tulevaisuus, joka syntyi omassa päässä, omassa kuplassa.

Lukiossa loistin, kirjoitukset menivät hyvin, opinnot...no-jaa, vaihdoin alaa kerran ja toista kertaa en kehdannut, kun oli jo opintolainaakin tullut otettua. Sinnittelin tutkinnon ja valmistuin viidessä vuodessa yliopistolta 1,5 tutkintoa takana (ekaksi alottamani koulutus jäi siis puoleenväliin). Sen jälkeen kaikki onkin ollut yhtä matalalentoa. Ensin yliopistolla pätkätöitä pätkän perään kurjalla palkalla siinä, missä moni itseäni huonommin opinnoissa pärjännyt tuttu eteni vauhdikkasti urallaan. Minusta piti tulla tutkija, mutta ei riittänyt rahkeet eikä edes motivaatio. Olen ollut samassa asiantuntijatehtävässä nyt jo niin pitkään, etten kehtaa edes kertoa. YT:t on käyty useaan kertaan, mutta ei vielä ole irtisanominen osunut kohdalle. Pitäisi tietysti olla tyytyväinen, vaan taaksepäin kun katsoo, niin täytyy myöntää, että kadun joitain valintojani ja olen sitä mieltä, etten ole saavuttanut yhtikäs mitään.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi nelikymppinen sellainen. Olin lapsena "ihmelapsi" vanhempieni ja sukulaisten mielestä. Opin lukemaan ja kirjoittamaan poikkeuksellisen nuorena ilman opettamista, olin valtavan kiinnostunut lukemaan tietokirjoja jo alle kouluikäisenä, olin loistava korjaamaan erilaisia mekanismeja jne.

Koulussa jatkui sama. Olin sekä kielellisesti että matemaattisesti erittäin lahjakas. Minua pidettiin erityislahjakkaana ja huippuälykkäänä. lukiossa voitin kansallisen fysiikkakilpailun, ja pääsin jo lukioaikana opiskelemaan yliopiston kursseja sen menestyksen myötä. Lähdinkin opiskelemaan yliopistoon fysiikkaa.

Mutta mutta. Sitten tuli kai jonkinlainen masennus tai jotain, tai en vaan sopeutunut opiskeluun jossa olisi pitänyt itse ottaa vastuu opinnoista vaikkei kukaan "pakota" ja valvo. Päätin panostaa sosiaaliseen elämään ja jonkin verran suorastaan alkoholisoiduin. 3-4 kertaa viikossa tuli oltua bileissä, lähibaareissa jne. Opiskeluihin kiinnostus väheni kun bile-elämä vei mukanaan. Löysin toisen juopporetkun opiskelijan miesystäväkseni ja yhdessä sitten juhlttiin ja velttoiltiin.

Fysiikan opinnoista ei tullut mitään enää, kun en edes jaksanut välittää. Päätin sitten vaihtaa tietojenkäsittelyoppiin, jonka opinnoista ajattelin pääsevän vähemmällä vaivalla. Mutta nekin opinnot jäivät kesken, ei vaan napannut ja tuntui tylsältä. Pääsin kuitenkin alan töihin koodaamaan, kun oli silloin hyvät ajat alalla. Sitä olen tässä viimeiset 15 vuotta tehnyt, nyt olen isossa alan firmassa koodarina. Tästä en tule ikinä mihinkään ylenemään tai etenemään koska ei ole mitään papereita. Työpaikkaakaan ei oikein sen takia voi vaihtaa, täytyy vaan toivoa että saa olla täällä eläkeikään asti. Näin, vaikka inhoan työtäni syvästi.

Eli, lupaavasta ihmelapsesta tuli leipääntynyt javakoodari, vapaa-ajan harrastuksena alkoholin suurkulutus yksinäisyyteen ja elämän tylsyyteen lääkkeeksi.

Aikalailla sama tilanne minullakin. Teknillisessä Korkeakoulussa aloittaessani elettiin 70-lukua eikä alkoholi kuulunut elämääni, mutta muuten sama kuvio. Koodarina olen minäkin ja koska koulutusta arvostetaan tänä päivänä yli kaiken niin kärsin virhevalinnoistani sekä palkassa että ylenemismahdollisuuksissa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi nelikymppinen sellainen. Olin lapsena "ihmelapsi" vanhempieni ja sukulaisten mielestä. Opin lukemaan ja kirjoittamaan poikkeuksellisen nuorena ilman opettamista, olin valtavan kiinnostunut lukemaan tietokirjoja jo alle kouluikäisenä, olin loistava korjaamaan erilaisia mekanismeja jne.

Koulussa jatkui sama. Olin sekä kielellisesti että matemaattisesti erittäin lahjakas. Minua pidettiin erityislahjakkaana ja huippuälykkäänä. lukiossa voitin kansallisen fysiikkakilpailun, ja pääsin jo lukioaikana opiskelemaan yliopiston kursseja sen menestyksen myötä. Lähdinkin opiskelemaan yliopistoon fysiikkaa.

Mutta mutta. Sitten tuli kai jonkinlainen masennus tai jotain, tai en vaan sopeutunut opiskeluun jossa olisi pitänyt itse ottaa vastuu opinnoista vaikkei kukaan "pakota" ja valvo. Päätin panostaa sosiaaliseen elämään ja jonkin verran suorastaan alkoholisoiduin. 3-4 kertaa viikossa tuli oltua bileissä, lähibaareissa jne. Opiskeluihin kiinnostus väheni kun bile-elämä vei mukanaan. Löysin toisen juopporetkun opiskelijan miesystäväkseni ja yhdessä sitten juhlttiin ja velttoiltiin.

Fysiikan opinnoista ei tullut mitään enää, kun en edes jaksanut välittää. Päätin sitten vaihtaa tietojenkäsittelyoppiin, jonka opinnoista ajattelin pääsevän vähemmällä vaivalla. Mutta nekin opinnot jäivät kesken, ei vaan napannut ja tuntui tylsältä. Pääsin kuitenkin alan töihin koodaamaan, kun oli silloin hyvät ajat alalla. Sitä olen tässä viimeiset 15 vuotta tehnyt, nyt olen isossa alan firmassa koodarina. Tästä en tule ikinä mihinkään ylenemään tai etenemään koska ei ole mitään papereita. Työpaikkaakaan ei oikein sen takia voi vaihtaa, täytyy vaan toivoa että saa olla täällä eläkeikään asti. Näin, vaikka inhoan työtäni syvästi.

Eli, lupaavasta ihmelapsesta tuli leipääntynyt javakoodari, vapaa-ajan harrastuksena alkoholin suurkulutus yksinäisyyteen ja elämän tylsyyteen lääkkeeksi.

Huoh, pääsisinpä edes leipääntyneeksi javakoodariksi... Ehkä siksi en pääse sellaiseksikaan, koska en käynyt bileissä vaan opiskelin, mutta ihan liikaa ja hajanaisesti kaikkea, ja valmistuin vasta lama-aikaan. - Siis joo sain tutkinnon lopulta suoritettua, noin kahden tutkinnon opintoviikoilla. Aloitin fysiikasta, mutta lopulta tietojenkäsittelyä tuossa on suurin osa, mutta pääaine humanistinen.

Kaverini on 33 v. Hänellä on edelleen epärealistisia haaveita siitä että hänestä tulee huippukirurgi, tutkija, vaikka mitä, vaikka ei ole vuosiin ollut missään töissä eikä kirjoilla missään oppilaitoksessa. Hänellä on todella suuret ja harhaiset luulot itsestään. Mainostaa aina että kuinka hän vaan " menee opiskelemaan" johonkin ja aina reputtaa niissä pääsykokeissa. Pisteet ei riitä lähellekään.

Minulla oli peruskoulussa kympin keskiarvo, lukiossakin 9,7, kirjoitin liudan laudatureita ja muutaman eximian, olisin saanut useammankin korkeakoulupaikan ja valitsin niistä sitten yhden. Yliopistollakin opinnot sujuivat hyvin, sain erinomaisia arvosanoja ja opintopisteitä kertyi viidessä vuodessa ne vaaditut 300. Valitettavasti gradu vain ei ollut siinä kohtaa vielä valmiina. Seminaarin suoritin, mutta kurssi oli täyttä pelleilyä, puolet luennoista peruttiin, opponentteja ei ollut ja minulle annettiin vajaa 10 minuuttia esitellä työni, jota kukaan ei ollut lukenut (professori varsinkaan). Mitään palautetta en työstäni saanut missään vaiheessa. Heti stressaavan viimeisen opiskeluvuoden loputtua aloitin työt puhelinpalvelussa, jossa olin ollut aiemmin kesätöissä, sillä muutakaan työpaikkaa ei siihen hätään löytynyt, ja jostain oli pakko saada rahaa. Gradun tekeminen kolmivuorotyön ohella ilman minkäänlaista ohjausta osoittautui äärimmäisen haastavaksi. Työ edistyi lähinnä loma-aikoina ja pääsi kunnolla vauhtiin vasta sitten, kun sain töistä useamman pätkän palkatonta vapaata. Loppujen opiskelin tutkintoon tarvittavat kurssit viidessä vuodessa, minkä jälkeen graduun tuhrautui melkein neljä vuotta lisää...

Nyt olen valmis filosofian maisteri, mutta edelleen jumissa surkeasti palkatussa kolmivuorotyössä. Oman alan palkkatöitä ei ole tarjolla, ja yleisiin toimistotöihin on niin paljon hakijoita, että olen päässyt vain yhteen haastatteluun, vaikka olen hakenut töitä jo pidemmän aikaan. Haastattelukaan ei poikinut työpaikkaa. Minusta tuntuu, etten ikinä pääse pois inhoamastani työstä, joka on äärimmäisen kuluttavaa sekä henkisesti että fyysisesti (hälyinen, vetoinen avokonttori ilman omia työpisteitä tai mahdollisuutta säätää valaistusta, pöydän korkeutta tms.)

Sosiaalista elämääkään minulla ei juuri ole, osittain siksi, että kun työpäivän aikana puhuu useamman sadan asiakkaan kanssa, kotona tekee mieli olla vain ihan hiljaa, ja osittain siksi, että epäsäännöllisen työajan takia minun on vaikea löytää yhteistä vapaa-aikaa ystävieni kanssa. En ole ikinä seurustellut enkä jaksa uskoa, että löydän enää tässä vaiheessa ketään, kun kaikki muut pariutuivat jo lukiossa tai viimeistään yliopistoaikana. Minulla on myös pari perussairautta ja vaikeita allergioita, joiden kanssa tulen arjessa kohtuullisen hyvin toimeen, mutta jotka vaikeuttavat esimerkiksi matkustamista ja joiden takia monet menot vaativat etukäteissuunnittelua. Jotenkin on vaikea uskoa, että elämässä olisi enää mitään parempaa odotettavissa. Ennen saattoi aina kuvitella, että sitten kun valmistun, saan paremman työpaikan ja elämä lähtee taas rullaamaan. Nyt alkaa usko loppua.

Häpeän myös epäonnistumistani, osittain juuri siksi, että minulla olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kaikki eväät hyvään elämään. Minua ahdistaa myös se, että älynlahjani valuvat täysin hukkaan arvottomassa, monotonisessa työssä sen sijaan, että voisin olla oikeasti hyödyksi tässä maailmassa.

Minulta ei ole odotettu mitään erityistä, joten en koe että minulla olisi paineita sen asian suhteen, mutta koen etten ole yltänyt niihin tavoitteisiin, jotka olen itselleni asettanut. Ne ovat olleet realistiset, ja siten helposti saavutettavissa mutta en ole saanut niitä toteutettua siitäkään huolimatta. Siksi tunnen itseni totaaliseksi epäonnistujaksi.

No nyt ymmärrän taas hivenen paremmin tän palstan kommentteja :D:D

Numero 37: yksi asia jäi vaivaamaan: muut ovat pariutuneet jo lukiossa ja sinä et joten siksi jäät yksin? Nyt kannattais varmaan vielä tehdä elämälleen jotain kun voi.

Vierailija kirjoitti:

Numero 37: yksi asia jäi vaivaamaan: muut ovat pariutuneet jo lukiossa ja sinä et joten siksi jäät yksin? Nyt kannattais varmaan vielä tehdä elämälleen jotain kun voi.

Ei toistenKAAN elämään mitään patenttiratkaisuja ole!