Omasta tahdosta lapseton, miksi et halua lapsia?

- Alttius masennukseen

- Rahareikiä

- Sotkua

- Stressiä

- Keho saattaa mennä lopullisesti pilalle

- Kyttäävät neuvolat ja lastensuojelijat

Vihaan lapsia.

Ap, miksi kaikkien pitäisi haluta lapsia? Mikä siinä on niin kummallista, että toiveita on erilaisia?

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kaikkien pitäisi haluta lapsia? Mikä siinä on niin kummallista, että toiveita on erilaisia?

Kaikkien nimenomaan ei pidä haluta lapsia. En itsekään halua. Haluan vain kuulla muiden näkemyksiä asiaan. Ap

En keksi yhtäkään syytä miksi haluaisin lapsia. Miksi edes pitäisi haluta? En ole lajini viimeisiä, muut kyllä hoitavat lisääntymisen puolestani.

Koska tiedän että minusta ei olisi äidiksi.

En pidä lapsista, en halua sellaista itselleni. En ehdoin tahdoin halua yksinhuoltajaksi sillä sellainen olisin jos lapsen hankkisin koska miestä en huoli koskaan huusholliini.

En jaksasisi sitä vastuuta ja niitä rajoituksia joita vanhemmuus toisi tullessaan. Mikään siinä asiassa ei minua houkuta.

Koska lapsessa ei ole yhtäkään sellaista puolta tai piirrettä, jonka elämääni haluaisin. En halua lasta.

1) En ole koskaan ajatellut, että jälkikasvu olisi joku pakollinen normi.

2) Oma lapsuus oli niin epävakaa, etten osaa vieläkään kunnolla elää tätä elämää ja olisi mielestäni vastuutonta tuoda lapsi tilanteeseen, jossa ei osaa aina edes itsestään huolehtia.

3) Maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Jos haaveilisin lapsesta, miettisin vahvasti adoptiota ja tarjoaisin kodin ja rakkautta jo olemassaolevalle ihmiselle, jolta se puuttuu.

Mutta ehkä tärkeimpänä se, että elämäni on kokonaista näin. En pidä sanasta lapseton, koska se antaa ymmärtää että olisin jotain vailla. En ole.

En halua omia. Minulla on kutsumusammatti. Kumppanini lapsista pidän. Laitan niille lihapullia ja omenapiirakkaa silloin kun kaikille sopii :)

Koska se on niin epäkiitollista ja arvaamatonta hommaa. En halua olla raskaana ja synnyttää ihan vaan siksi, että se lapsi onkin sitten joku vammainen tai vammautuu synnytyksessä, tai kuolee ekan elinvuotensa aikana, tai hukkuu koulun uimatunnilla tai joku nappaa sen koulumatkalla kyytiinsä eikä häntä koskaan löydetä.

Vaikka mitään näistä ei tapahtuisi, niin sitten tulisi teini-ikä, ja minä, joka hänelle elämän annoin olisin se, joka ”v*ttu pilaa mun elämän”. Lapsen kasvattaminen vaatii hermoja, joita minulla ei ole, se vaatii taloudellista turvaa, jota minulla ei ole, ja se vaatii luotettavan puolison, jota en tule löytämään. Sekin johtuu siitä, että tässä maailmassa ei ole sellaista miestä, jolle suostuisin lapsia tekemään.

Lasten teko on olevinaan niin tärkeää ja hienoa, mutta miksi raskaana olevia tai synnyttäneitä sitten oikein joukolla haukutaan, keksitään myyttejä synnyttäneiden naisten vartaloista ja sitten moititaan ihan kaikesta mitä äiti-ihminen tekee.

Synnytitkö luomusti vai sektiolla? Ihan sama, olet huono nainen tai huono äiti, tein kummin vain. Imetätkö? No kylläpä olet olevinasi, ei se lapsi kuole jos se välillä juo korvikemaitoa, ja eihän sitä lasta kannata tissille opettaa. Et imetä? Olet hirveä äiti ja viet lapselta tärkeän asian kasvun ja kehityksen kannalta! Teet itse vauvalle soseet? Kylläpä olet olevinasi, eihän sulla ole varmaan edes aikaa olla lapselle läsnä kun keittiössä vaan hääräät! Et tee itse soseita? Miten kehtaat syöttää vauvalle niitä pahoja kaupan soseita, nehän on ihan myrkkyä lapselle! Ja tätä listaa voi jatkaa loputtomiin.

En lähde tähän mukaan, kiitos vain. Siitäki. Toki sitten jaksetaan nalkuttaa. Nainen ei voi tehdä koskaan oikein.

Haluaisin lapsia ja unelmani oli aina hankkia adoptiolapsi (en tiedä miksen koskaan ole halunnut biologisia lapsia), mutta sain sellaiset diagnoosimerkinnät yhdessä vaiheessa että ei pelkoa, että sellaista saan toteutettua. Muutenkin uskoisin, että parempi on etten hanki lapsia jaksamiseni vuoksi, vaikka siihen mahdollisuus vielä olisikin, siis biologisiin lapsiin. Minulla on lemmikki, joka on lapsenkorvike. Siitä huolehdin hyvin ja olen sen mamma, leikisti. Olen jo hyväksynyt tämän asian vaikka välillä koville ottaakin se että tuskin koskaan saan lapsia. 

En halua lapsia, koska en halua lapsia.

Multa puuttuu lisääntymisvietti, ei ole myöskään seksuaalista eikä pariutumisviettiä. Olenkin varmaan joku maanantaikappale.....tai alieni?

En halua mitään sellaista, mikä lasten hommaamiseen ja kasvattamiseen liittyy. Vihaisin sitä elämää.

Kehitysvammaisia on liikaa ja raiskattuja sekä lyötyjä huostaan otettuja ja epämuodostumia. Ihmisiä piikitetään jos ne haluaa vain apua johonkin ongelmaan aletaan vetää vaikea lapsuus kaavaa vaikka toinen hakee apua ryöstöön tai huijauksen tai väkivaltaan. Ei siis saa apua . Ei tähän helvettiin ei voi tehdä kärsiviä lisää yhtään. Afrikassa joukko brostituutio kukaan ei maksa veroja kaikki varastelee syö huumeita väkivalta. Ei mitään järkeä. Haluat vain naida ja synnyttää varastaa hullua huumeissa.

Iso osa minusta haluaisi lapsen, mutta järki sanoo ei. En halua, että mahdollinen lapseni joutuisi näkemään ja kokemaan sen, millaiseksi maailma on muuttumassa: ympäristökatastrofi, ilmastonlämpeneminen, kulkutaudit, terrorismi... Lisäksi olen itse elänyt hyvin vaikean lapsuuden ja sen jäljiltä edelleen taipuvainen stressaamaan ja ahdistumaan (kuten viestistänikin huomaa), enkä tiedä osaisinko näillä eväillä kasvattaa lapsestani oikeasti tasapainoista ja tulevaisuuteen uskovaa ihmistä. Oma matkani ehjäksi on vielä kesken, mutta biologinen kello ei odottele, vaan takaraja häämöttää jo.

Rakkautta minulla olisi tosi paljon jaettavaksi, ja tuhlailenkin sitä huoletta kummilapsiini ynnä muihin lähipiirin pikkuisiin. Sydämeen sattuu usein, kun oma syli on tyhjä, mutta kuitenkin tiedän, että näin on paras. Minulla kun on myös periytyvä fyysinen sairaus, joka vie omia voimiani todella paljon, enkä sitäkään sairautta haluaisi lapselleni riesaksi.

Se myös sattuu, kun meitä veloja sanotaan itsekkäiksi. Omasta mielestäni olisin itsekäs, jos kaikesta huolimatta tekisin lapsen, vaikka jo etukäteen tiedän, että omat resurssit eivät ole riittävät.

Vierailu kavereideni lapsiperheissä on vahvistanut sen, mitä olen ajatellut jo pitkään: En kertakaikkiaan kestä sitä kammottavaa melua, mikä lapsista lähtee. Lisäksi koko ajan vaatimuksia (äitiäitikatokato), viihdyttämistä, huomiota. Oma elämä katoaa sen saman tien kun tuohon hommaan ryhtyy. Lapset on Suomessa nostettu sellaiselle jalustalle, etten yhtään ihmettele, miksi niin moni perhe hajoaa.

Sain yliannostuksen nuorena. Iso perhe, hoitolapsia ja kavereita. 20 skidiä päivässä ei ollut mikään ihme meillä. Kun hullujenhuoneesta omilleni pääsin, ei lapset kiinnosta.

Oma rauha, elämä, hiljaisuus.

En inhoa lapsia, itse asiassa pidän lapsista. Maailmassa on kuitenkin niin paljon kaikkia mahdollisuuksia ja aikaa on rajallisesti. Lapset ovat vain yksi asia, jonka voi valita (jos on niin onnekas, että heitä saa), mutta se on myös todella pitkä ja sitova projekti. Lapset väkisinkin vievät ajan ja energian todella monesta muusta asiasta, ja he menevät kaikkien omien intohimojen edelle (ja niin kuuluukin).

Itse vain päätin, että haluan muita asioita enemmän. Luoda uraa, harrastaa intohimoisesti, tehdä vapaaehtoistyötä, asua välillä ulkomailla jne. En sano, etteikö noita asioita voisi tehdä myös lasten kanssa, mutta varmasti jokainen myöntää, että kaikki omat asiat ja tavoitteet ovat lasten saannin jälkeen toissijaisia. Minä vain haluan elää itselleni, se on minun tieni. Jokainen miettii oman tiensä ja se on vain hyvä asia.

Koska se on aivan valtavan iso vastuu ja riski. Äitiys on varmasti elämän epäkiitollisin tehtävä. Säälittää omakin äitini, kuinka paljon hän on joutunut kärsimään meidän takia. Varsinkin minun vuokseni koska olen ollut teinistä asti todella vaikea ja olen edelleen. Äidithän näistä asioista aina kärsii, isät voivat vain kadota auringonlaskuun.