Te syrjäytyneiden vanhempien lapset - millaisia teistä tuli?

Luin romaania Tyttö A, kun tajusin, että tiedän monia vastaavissa oloissa eläviä perheitä ja melkein jokaisen tuttavani suvussa on yksi vastaava variaatio tuollaisesta porukasta - ilman tietenkin mitään noin vakavia ongelmia joita kirjassa mainitaan. Lapsia ei välttämättä ole perheessä yli kantokyvyn, mutta aikuiset sulkevat itsensä ja lapsensa pois yhteiskunnasta, kulkevat julkisilla paikoilla ruokottoman näköisinä ja tuntuvat elävän jossain omassa universumissaan.

Omassa lapsuudessani oli myös vastaavat olosuhteet hetken.
Isämme teki yksin monia päätöksiä koko perheen puolesta eikä suinkaan lasten ja vaimon tarpeet edellä, vaan oman mustasukkaisen maailmankuvansa mukaisesti. Hän rakennutti hirveänkorkoisilla lainoilla (eli mitoitti lainat omien tulojensa mukaan) ison talon keskelle korpea missä ei ollut edes katuvaloja tai lähimpiä naapureita. Tämä siitäkin huolimatta, että me lapset olisimme halunneet päästä helpommin leikkimään muiden lasten kanssa ja harrastuksiin, äidilläni oli sivuaineopintoja ja työpaikka toisella puolen kaupunkia ja lisäksi myös iltamenoja. Talo oli myös suunniteltu niin, että sinne piti lämmittää vesi erikseen puilla ja siinä oli muitakin käytännönongelmia, eli ei todellakaan mietitty loppuun.

Pari vuotta meni hyvin, kunnes pikkuhiljaa mökkihöperryttiin siihen isän sanelemaan elämäntyyliin. Isä yksinkertaisesti lopetti kaikenlaisen yhteistyön ja samalla eristi meidät muun perheen muusta yhteiskunnasta. Sisarukset eivät olleet päivähoidossa, ja saattoi kulua vuosikin ettei nuorimmat nähneet muita kuin äidin ja mummon isän lisäksi.

Lopulta isä heitti kaikki työkalut käsistään ja alkoi juoda, jolloin isot lainat kasautuivat äidille ja takaajille, ja hän lakkasi osallistumasta enää mihinkään. Hän vain lopetti työnteon, sulki meidät lapset ja äidin pois yhteiskunnasta ja teki edelleen outoja päätöksiä meidän puolesta. Meitä lapsia ei viety mihinkään harrastuksiin, meidän pesemisestä tai pukemisesta ei huolehdittu ja meille ei laitettu ruokaa. Muistan että olin kateellinen jostain serkun harrastuksesta, ja kuulin ja näin tästä kerran vuodessa. Emme saaneet osallistua muiden lasten synttäreille eikä meille saanut tulla kukaan. Oli myös musertavaa kuulla jostain pääsiäisestä mikä oli mennyt viikkoa aiemmin ohi meidän tietämättä, ja kuulin tästä kun kouluun pääsin.

Muistan lapsuudestani vuosia, kun isä kävi jossain, mutta yksin, ja hän saattoi jättää meidät muut pokkana pihalle ja samalla äidin ilman autoa. Jos hän toi mukanaan ruokaa, niin hän toi vain itselleen.

Onneksi äiti erosi ja pääsimme takaisin normaalielämän piiriin (lapset hoitoon, naapurinlasten kanssa leikkimään ja kouluun säännöllisesti), mutta äidille jäi jokin trauma tuosta eikä hän oikein edelleenkään ole henkisesti täysin jaloillaan. Tämä vaikutti meihin lapsiin siten, että nuorin meistä on edelleen todella arka ottamaan yhteyttä toisiin, mutta me muut olemme hinkuneet maailmalle, koonneet ison ystäväpiirin ja kulutamme ihan hirveästi rahaa vaatteisiin, ruokaan ja kaupunkiasumiseen. Tajusin, että selkeästi kapinoin alitajunnassani isääni vastaan. Jossain vaiheessa huomasin kerääväni isäni kaltaisia miehiä, eli sellaisia jotka haaveilivat "kivasta talosta landella kun ei ole liikaa naapureita ja naisesta joka on kotona.." ja joilla on jonkinasteinen alkoholiongelma.
Olen naimisissa ihan päinvastaisen miehen kanssa, pienen lapsen äiti ja matkustelemme (emme tosin korona-aikana) paljon, ja otan äitiäni ja siskojani usein mukaan kaikkiin tapahtumiin. Olen myös himosiivooja ja peseytyjä.
Miten teillä muilla?