Keskustelu - Vaikea hyväksyä/ymmärtää ystävän valintoja | Aihe vapaa

2015-03-01T19:39:19

Saan varmaan lokaa niskaani mutta haluaisin rehellisiä mielipiteitä tilanteestani: Eli mulla on ystävä jonka kanssa ollaan oltu ystäviä ihan ala-asteelta saakka. Molemmilla meillä on lapsia ja tämä ystävä erosi hiljattain miehestään rakkauden puutteen takia ja muutti lasten isästä aika kauas lastensa kanssa. Eron aikaan oli jo löytänyt uuden miehen (tilanteeseen siis liittyi pettäminenkin), joka muutaman kk jälkeen muutti myös samaan asuntoon. Vuottakaan ei ole mennyt ja nyt heillä on jo lapsi suunnitelmissa. Lapset ovat reagoineet ainakin jollain tapaa, on tullut sanomista että he eivät ole tärkeitä äidille ja äiti tykkää uudesta miehestä enemmän jne. Ongelma on se, ettemme tapahtuneen jälkeen ole pystyneet olemaan enää normaalin avoimesti ystäviä. Aikaisemmin meillä oli ja on siis ollut vuosia, hyvät ja läheiset välit, ollaan kerrottu toisilla arkoja asioita ja tiettu toisiamme. Silloin kun tämä tapahtui, sanoin mielipiteeni että mun mielestä ystävän pitäisi lasten takia edetä hitaasti, antaa lasten tottua tilanteeseen ja että rakkaus kyllä odottaa ja seurauksena oli aina ystävän loukkaantuminen. En vaan pysty suhtautumaan häneen tukevasti ja kannustavasti, koska paheksun hänen valintojaan! Mun mielestä hän ei ole yhtään ajatellut lastensa parasta, vaan toiminut rakkautensa sokaisemana. Ja vielä tuo että lisää lapsia vaan suunnitelmissa! Nyt meillä on mietintäpaussi, hän kokee ettei voi mulle puhua enää asioitaan ja joutuu puolustelemaan itseään ja valintojaan ja mä taas en vaan voi hymistellä ja olla onnellinen hänen puolestaan kun mun arvomaailmaan ne valinnat ei sovi. Onko tästä enää nousua? Pitääkö mun vaan koittaa käsitellä asia että pystyisin hyväksyä että hän elää elämäänsä noin ja minä näin ja sillä siisti ja yrittää olla tukena vaikka olenkin eri mieltä? Vai onko niin ettei ystävyys voi säilyä jos arvomaailmat eroavat liikaa toisistaan?

Vierailija

1/70 |

02.03.2015 | 16:41

Näytä aiemmat lainaukset

Olipas tänne tullut paljon hyvää asiaa, osa vähän asian vierestäkin. :) Ap siis tässä. En karannut tahallaan, vaan pienimpäni heräsi ja menin häntä rauhoittelemaan ja samalla itsekin sitten nukkumaan.

Hyviä ajatuksia täällä on tullut. En ole missään vaiheessa ajatellut että ystäväni pitäisikään mitenkään muuttaa toimintaansa mun mieliksi tms, ei hän tietenkään niin tekisi, hänen elämänsähän se on. Ongelma on mun. Eli mun pitää punnita, että pystynkö arvostaa häntä edelleen ja olla tukena ja kuuntelijana että hän voisi asioitaan mulle jakaa (ja tietysti minä hänelle) vai onko niin että tämä asia meidät erottaa. Jos en siihen pysty, tuskin ystävänikään pystyy mulle enää avautumaan. Sinä, jolla myös ystävyys väljähtänyt, sanoit tosi hyvin tuosta ystävyyden luonteesta. Kyllä se läheinen ystävyys vaatii tietyllä tapaa samanlaisen arvomaailman. Jos toinen esimerkiksi hyväksyy irtosuhteet ja pettämisen ja toinen näkee punaista jo asiasta puhuttaessa, on aika vaikea saada aikaan arvostavaa ja avointa kanssakäymistä. Todella tärkeistä asioista ei vaan voi olla eri mieltä. Mulle on tullut ystävästäni sellainen olo nyt, että hän etsii itselleen välitöntä tyydytystä ja mielihyvää eikä välitä kenet samalla polkee. Kun me tästä tapahtuneesta eka kerran keskusteltiin, niin hän puolusteli sillä asiaa, että on nyt löytänyt sen oikean rakkauden josta on ihan varma, ja silloin on ihan sama kenen mies/kenen kanssa hän itse silloin on, mikään ei mene sen edelle. Sanoipa jopa että olisi lähtenyt tähän suhteeseen vaikka se rakkaus olisi syttynyt mun miehen kanssa. Se kyllä satutti. Tuntuu että tälle ystävälle mikään ei ole enää "pyhää". Toivon tosiaan että hän on nyt vaan niin huumassa, ettei osaa ajatella järkevästi ja myöhemmin osaisi ajatella asioita eri kantiltakin. Toisaalta jos meidän välillä ei voi enää jatkua samanlainen ystävyys, niin mulle riittäisi kaveruuskin, eli ollaan vaan kavereita ja puhuttais niitä näitä. Sitten tapaamiset varmaan tapahtuisi enemmän lasten takia, että kummisuhde pysyis yllä puolin ja toisin ja lapset näkis toisiaan. Ovat kuitenkin tunteneet toisensa "aina" ja hyvät leikit on ollu aina yhdessä. Meidän molempien lapset on ikähaarukalla 6-1 v.

Sulle joka syytit mua lapsille huutamisesta, niin en mä mielestäni mikään raivohullu äiti ole. Osaan pyytää anteeksi, halata ja olen lapsille hellä. Mutta tosiaan olen jonkinverran lyhytpinnainen, en sitä yritäkään puolustella ja tosiaan olen keksinyt keinoja hallita hermostumistani. En mä koskaan lapsille ihan tuosta vaan hermostu, vaan aina se hermostuminen tapahtuu kun olen jostain asiasta ensin sanonut ihan nätisti monta kertaa, esim. pukemisesta, syömään tulemisesta, yövaatteiden vaihdosta jne. tai jos joku lapsi kiusaa toista eikä useasta kiellosta huolimatta lopeta. Sinänsä inhimillisiä varmaan jokaisen äidin elämään kuuluvia tilanteita mutta olen itsekin huomannut että jos liian usein korottaa ääntään, lapset tulee sille "kuuroiksi" ja pahimmassa tapauksessa alkavat huutaa ja komentaa toisiaan. Todellakin tiedostan että huuraminen ei oo hyväksi ja yritän parhaani hallita sitä.

Vastaa

Tapahtumat

Vaikea hyväksyä/ymmärtää ystävän valintoja

Kommentit (70)